Yökyöpeli.

[Sätkynukkea tänne odottelen n___n]

Ilta oli saanut otteen Ganoasta, ja oli häivyttänyt auringon tiehensä kalpean valonsa kera, ja pian tuo illan hämäryys oli tummunut yöksi ja tähdet olivat taivaalle syttyneet öisten kulkijoiden polkuja saattelemaan. Illalla olivat kapakat täyttyneet niistä, jotka iltaa olivat menneet niihin istumaan ja illan edetessä yön pimeydeksi oli suurin osa näistä jo juovuksissa ja notkuivat nyt soperrellen pöytien äärellä ja keskustelivat selkeästi tai vähemmän selkeästi muiden pöytätoverien kanssa, tai sitten nukkuivat pää retkottaen toisen olkapään puolella humalaansa jo pois ja aamulla olisi mukava sitten herätä päänsärkyyn ja huonoon oloon edellisyön humalan seurauksena. Mutta eiväthän toki kaikki viettäneet iltaansa juopotellen, eivät toki. Ei suurinkaan osa, eikä edes tämä punahiuksinen feeniks, joka nyt jututti erästä naista kadun taitteessa, ja hentoista naurua saattoi kuulla jonkin matkan päähän. Puhetta kuului myös, nyt tämän naisen suusta, kunnes tämä sitten suukotti nopeasti miehen poskea ja painui kotiinsa sanoen vielä punahiuksiselle, joka yhä edelleen nojasi seinään:
"Toivottavasti tapaamme vielä". Sitten tuo katosi pimeyteen, ja niin lähti myös feeniksi paikaltaan, päätään pudistellen, mairea hymy kasvoillaan. Hän ei ollut saanut tätä naista mukaansa, mutta ei se mitään, maailmahan oli pullollaan viehättäviä yksilöitä. Nyt oli aika lähteä kotiin, ilman seuralaista tosin.

Jurleif, tuo sokkeloinen kaupunki kujaverkostoineen saattoi olla ehkä hieman hankala tapaus muualta tulevalle, mutta ei niille, jotka olivat tottuneet sen umpikujiin ja pieniin katuihin, kera monien yllätysten. Volker Vihlolieska, tämä punahiuksinen feeniks asusti Jureifissa ystäviensä kanssa. Työttömällä miehellä oli aikaa lorvia päivät pitkät kotona, ja sitten illan tullen lähteä haistelemaan ulkoilmaa ja saada vaikka jokin mukava seuralainen matkaan. Huokaisu karkaisi huulilta, pian tämä olisi kotona ja voisi kerrankin nukahtaa uneensa sänkyyn päästessään. Eri väriset silmät tarkastelivat laiskoina ympäristöä, muutama juopunut mies tuli vastaan, ja ne Volker väisti tarpeeksi kaukaa, koska ei halunnut päätyä käsirysyyn moisten kanssa, sillä sehän olisi saattanut tapahtua, kuka noista nyt selvän otti. Ja Volkerin komeat kasvot eivät saaneet altistua minkäänlaisille tappeluille, jossa kaunis pärstäkerroin voisi nuhjuuntua. Punaiset hiukset heiluivat aukinaisina hentoisessa tuulessa ja askeleet nopeentuivat hänen tullessa aina vain lähemmäs ja lähemmäs kotia. Ja pian tuo siunattu talo saapuikin näkyviin ja heti tämä kapusi siihen kerrokseen, jossa kolmikko asui. Silmät olivat alkaneet jostain syystä lupsua kiinni ja haukotus pääsi huulilta, jonka takia oli Volker vetänyt kätensä suunsa eteen. Käsi hapuili oven kahvaa, ja luonnollisesti punahiuksinen luuli olevansa oman huoneensa ovella. Kun tuo kahva sitten käsiinsä osui, niin tämä astui huoneeseen ja etsi käsillään haparoiden sängyn reunan ja kömpi sinne, mutta pahaksi onnekseen siellä nukkui joku? Volker ei aivan heti sitä asiaa tajunnut, vaan uninen feeniks mumisi jotain epäselvää ja tökki sitä jotakin muhkuraa joka sänkyyn olikin siunaantunut.
"Mitä ihmettä tässä nyt on?" feeniks mumisi jälleen, ja haukotteli jälleen syvään, kunnes sitten vihdoin alitajunta melkein tajusi, että hän oli tullut väärään huoneeseen, sillä nyt pimeyteen tottuneet silmät erottivat huoneen tavarat. Tämä ei todellakaan ollut hänen oma lukaasinsa vaan hänen toisen ystävänsä.

Volker, hän todellakin oli unentarpeessa, kun oli pönkenyt Hekaten huoneeseen, osaamatta edes aikaisemmin aavistaa sitä. Ehkä hän tulisi katumaan tätä vahinkoa myöhemmin, mitä luultavammin tulisikin. Eripari silmät unealiaisuudestaan huolimatta rävähtivät kunnolla auki, kun tämä kuuli Hekaten kolean äänen. Siinäkin vaiheessa jo Volker sävähti kertaalleen ja jos jalat olisivat toimineet hieman nopeammin, niin olisi tuo punahiuksinen feeniks jo juossut karkuun ystävänsä huoneesta ja lukittautunut omaan huoneeseensa koko yöksi, jos aamuksikin. Mielessään mies kirosi itseään, miksi hänen oli pitänyt mennä nyt sössimään ja astumaan Hekaten huoneeseen. Suu aukeili, kuin pahaisella pallokalalla, mutta mitään ei feeniks saanut ulos suustaan. Ei edes anteeksipyyntöä, kunnes Hekate puhui uudestaan ja oli jo sytyttänyt kynttilän palamaan. Volker huomasi katsovansa suoraan kohti Hekatea, joka mulkoili häntä. Vieläkään ei mies saanut mitään fiksua ulos suustaan, ja katse painui hetkeksi alemmas, kunnes se yhtäkkisesti nousi taas Hekaten silmien tasalle. Volkerin kannattaisi pitää silmänsä visusti ylhäällä. Tuntiessaan Hekaten sormet omalla poskellaan, tämä toivoi visusti sitä, ettei Hekate satuttaisi hänen huoliteltua ihoaan. Hänen kasvojaan.
"Minä, tuota... Astuin vahingossa väärään huoneeseen", rentun näköinen mies sönkötti, tuntiessaan sitten kynsien painautuvan hänen ihoonsa kiinni! Miten Hekate pystyi vahingoittamaan hänen komeita kasvojaan?
"Älä, älä, älä! Ei minun kasvojani!" tuo sitten parahtikin, pystymättä kuitenkaan liikkumaan, ettei Hekate vahingossakaan raapaisisi pahemmin hänen kasvojaan verille.
"Tämähän nyt oli vain inhimillinen virhe, eikö totta?" hienoinen koiranpentuilme nousi noille punahiuksisen kasvoille, röyhkeä ääni oli muodostunut lähinnä anovaksi ja kalpeille kasvoille oli noussut hienoinen puna, jonka saattoi tarkkasilmäinen nähdä kynttilän valon lepattaessa, ja toisaalta feeniks toivoi, ettei ystävänsä sitä näkisi, sehän tästä vielä puuttuisi.
"Olen vain kunnon yöunien tarpeessa nyt, joten voisitko kenties...?" anova ääni pyyteli ja käsi heilahti oven suuntaan, silmien kuitenkin killittäessä yhä visusti Hekaten kasvoja.

Huokaisu. Toinen sen perään, milloin hän pääsisi vihdoin nukkumaan? Silmät sulkeutuivat pitkäksi aikaa, ja kuitenkin avautuivat pian, eihän hän muuten pystyisi pitämään ystäväänsä silmällä. Oli vaikea toki katsoa yhtä kohtaa samassa ihmisessä, ja varsinkin jos oli kyseessä neito-ihminen. Vahingossakaan Volker ei kyllä katsahtanut alemmas mikä oli se sallittu raja. Eripari silmät tuijottivat siis visusti Hekaten silmiä, joista tämä yritti epätoivoisesti lukea pieniä heltymisen merkkejä. Katse käväisi nopeasti kynttilän lepattavassa valossa ja siitä sitten siirtyi taas Hekateen, käydessä nyt pakostikin hieman kasvoja alempana, jonka jälkeen puna nousi kasvoilleen vielä komeammin ja Voler parahti:
"Niin voisinko päästä nyt nukkumaan? Minun täytynee toimittaa eräitä tärkeitä asioita huomenissa ja olisi mukava nukkuakin välillä"
Ja niin, nyt voisi herätä kysymys, että mitä olivat työttömän tärkeät asiat? Eihän Volkerilla mitään tärkeää ollutkaan, kuin vieraiden naisten vokottelu, mutta mies nyt piti sitä ihan hyvänä tekosyynä, että pääsisi pois Hekaten vihaisten käsien ulottuvilta. Hän ei todellakaan haluaisi tuntea noita kynsiä syvemmällä ihossaan. Millä hän sitten hurmaisi naisia?
"Hekateeh, ole nyt kiltti. Voin hyvittää tämän sinulle jotenkin...joskus" Volker yritti keplotella itseään tavalla ja toisellakin pois tilanteesta, olihan tämä jo kaikessa noloudessaan liiankin noloa Volkerille itselleen. Joutua nyt ystävänsä vihan kohteeksi, pelkän inhimillisen vahingon takia. Itsehän toinen oli unohtanut lukita oven.
Maanitteleva koiranpentukatse kasvoillaan tämä yhä killitti Hekatea, turhaanko?

Kynnet, nythän ne suorastaan tuntuivat painuvan syvemmin hänen puhtoiseen ihoonsa. Silmät laajenivat pelosta, siitä pelosta että tämä saisi ikuisia arpia ystävänsä kynsien takia. Volker parahti tuskin kuultavasti, mutta kaiken tosiaan pystyi lukemaan hänen kasvoiltaan. Kunnes Volkerin helpotukseksi sekä suureksi ihmetykseksi toinen irroitti kyntensä jolloin feeniks vei nopeasti kätensä tutkimaan posken ihoa, mutta samantien tämä tunsi painuvan alemmas, makuulle. Kulma kohosi kysyvästi, mikä Hekatelle nyt oli tullut? Sitä feeniks sai miettiä mielensä syvimmissä syövereissä, kun toinen sitten sanoi, että hän voisi nukkua siinä, ikkunakin kuulemma veti. Volkerin ilme pysytteli koko ajan kysyvänä, sekä hämmentyneen ja helpottuneen välimaastossa. Katse kohdistui Hekateen, eri väriset silmät yrittivät lukea ystävästä jotain sairauden merkkejä, kun tämä oli yhtäkkiä laannuttanut vihansa, toivon mukaan. Mutta ei, Hekate ei näyttänyt sairaalta, ei ollenkaan. Volker ei edes tajunnut Hekaten omivan peiton kokonaan itselleen, hämmästys kalvoi miestä yhä, ja vasta Hekaten avatessa uudelleen suunsa, kysyäkseen kysymyksensä, niin Volker havahtui tuijottamasta rastaskansalaista. Hiusten pörrötys sai miehen murahtamaan hiljaa, ja sitten käsi siirtyi jo suoristamaan Hekaten pörröttämiä suortuvia.
"Nyt sinä sotkit hiukseni", Volker mutisi hiljaa, ja ehti juuri parahiksi katsahtaa Hekatea, kun tämä näytti kieltään miehelle, ja feeniks vastasi siihen samalla mitalla, tietenkin näyttämällä kieltä takaisin, kuin mikäkin pikkukakara, joka oli vetänyt herneen nenäänsä.

"Päiväni meni aivan hyvin, kiitos kysymästä, joten ei siitä sen enempää. Entä oma päiväsi, ystävä rakas?" Volker sitten virnisti, kun hämmästys oli jo tasaantunut. Käsi haroi tuota pienoista partaa joka leukaa koristi ja se olikin miehen yksi pinttynyt tapa. Eripari silmät seurailivat Hekatea koko ajan, mutta välillä katse käväisi kynttilän liekissä. Volker oli tyystin unohtanut myös sen, että Hekate olisi huomenna lähdössä Noerleifiin, ehkä tietysti parempi niin. Volker oli kuitenkin suutahtanut siitä silloin, kun Hekate oli kertonut asiasta. Nyt miehen mielessä ei pyörinyt mitään mieltä kalvavaa, paitsi se että hän huomen aamulla heräisi jossakin kuumetaudissa, kun ystävänsä oli ominut kaiken peiton ja Volker huomasi sen vasta nyt.
"...ja sinä tahdot minun saavan jonkun kuolemantaudin omiessasi ystävältäsi peiton", feeniks murisi, luoden paheksuvan katseen ystäväänsä. Miten hän sairaana liehittelisi naisia? Ei mitenkään ja sehän olisi tuolle miehelle painajainen ja pahempaakin jopa. Tämä olisi tietysti rastaskansalaisen kosto siitä, että hän oli vahingossa eksynyt ystävänsä huoneeseen, eikä lampsinut omaa tuttua reittiä omaan kammioonsa. Mutta ihminenhän on erehtyväinen?
"Minä nyt taidan kuitenkin jättää sinut rauhassa tänne nukkumaan, etten häiritse untasi vahingossakaan", ja nyt alkoi se lirkuttelu pois Hekaten vierestä, omaan sänkyyn, jossa oli ihan oma peitto ja jossa ei tänä yönä nukkuisi kukaan muu, kuin Volker itse, tai ehkä hänkään pahimmassa tapauksessa. Siellä hän ei kuitenkaan saisi mitään pirullista pöpöä, jonka takia sänky saisi lisätyötä feeniksin ollessa potilaana.

Volker tunsi itsensä jotenkin...alistetuksi. Oliko tuo hänen ystävänsä saanut otteen hänestä, Volkerista? Ei, sitähän ei kukaan nainen tulisi tekemään, ei koskaan! Mutta nyt hän kuitenkin jotenkin tunsi ytimissään, että saisi pian kynnet taas ihoonsa kiinni, jos yrittäisikin luikkia muualle nukkumaan. Miksi elämä mutkitteli ja kiusasi Volkeria aina välillä? Kuitenkin, kun Hekate mainitsi Noerleifiin lähtönsä, niin piirun verran nuo Volkerin eripari silmien pupillit kapenivat ja kädet vetäytyivät puuskaan, vaikka juuri äsken toinen oli niin lähdössä omaan huoneeseensa nukkumaan. Mies ei kuitenkaan sanallakaan maininnut mitään, että haluaisi Hekaten jäävän, vaikka toki sitä halusikin, kai? Ja pahus tosiaan, kun feeniks ei ollut saanut mitään yöseuraa itselleen, niin hänellä ei ollut mitään veruketta luikerrella ulos Hekaten huoneesta omaansa, ja mitä luultavammin oli rastaskansalainenkin sen huomannut. Voi miten noloa se olikaan, sillä olihan tällä parran omaavalla herralla yleensä aina jokin seuralainen, joka kuitenkin yleensä unohdettiin heti sen yön jälkeen. Naistennaurattaja oli nyt kuitenkin kirjaimellisesti joutunut naisen kynsiin, mahtoi siitä olla jäljetkin.

Kuitenkin pää kääntyi Hekateen kohdistetusta, sittemin anovasta ilmeestä oven suuntaan, kun se avautui. Silmät pyöreinä tuo feeniks mittaili toista ystäväänsä päästä varpaisiin ja aina varpaista tuohon päähän asti ja uudelleen. Mitään tuo ei saanut suustaan, kunhan vain killitti Babettea oudoksuen. Onneksi Hekate sitten avasikin suunsa, ja Volkerkin sitten nosti katseensa sallitulle tasolle ja älähti miltei äänettömästi, kun demoni sitten päätti puskea heidän kahden kanssa vielä samaan petiin, todeten vain, että hän tuli sinne myös nukkumaan.
"... no, sopu sijaa antaa ..." Volker ähkäisi kahden ystävänsä välistä ja yritti saada itseään jotenkin paremmin, ja kuuli samlla Hekaten sanovan, että näytti siltä että Volkerin oli jäätävä ja siihen feeniks vain murahti jotakin hyvin epäselvää jonka olisi voinut tulkita parhaiten tahdottomaksi myöntymiseksi ja sitähän se olikin. Olisihan punapää mieluusti nukkunut omassa, tilavassa sängyssään, kuin puristuksissa kahden naisen välissä, ja lihakset olisivat varmasti huomisaamuna kipeät. Mutta mitä ihmettä Volker oikein valitti? Eihän tässä ollut mitään valittamisen aihetta, sillä nyt hän nukkuisi kahden neitokaisen välissä, eikä yksin omassa huoneessaan. Kaikkihan kaiketi lopulta päätyi parhain päin, vaikka feeniks tunsi itsensä lähinnä litistetyksi varpuseksi, alistuvaiseksi tiaiseksi jonka ei sallittu sanovan yhtäkään vastaväitettä.
"Mutta minun sänkyni kylmettyy tuolla nyt yksinään..."
Vielä jotain epätoivoista mutinaa tuo feeniks piti, vaikka mielessään olikin ihan imarreltu, mutta sitähän ei voisi näyttää todellisuudessa vaan se saisi jäädä Volkerin oman mielen syvimpiin syövereihin.

[Ja sovitusti tämä peli päättyi tähän~ Kiitokset <3]