Väärä aika väärä polku

Miehen vieressä oleminen ei haitannut naista. Matka oli erittäin työlläiseltä, vaikka auluksi se ei tuntunut siltä. Nyt kuitenkin Ruwa saattoi huomata tutuksi jääneitä kasveja uudemman kerran silmiin. Ne saivat hymyilemään naisen silmissä. He olivat aijemmin täälä. Puolisiten tunnin jälkeen käveltyään valoa tuli naisen kasvoi tiheämmin. Vihdoinkin he olivat päässet pois. Ruwa katsahti Palosydäntä hymyillen.
" Onhan sinulla vaunut missä voit istua, vaikka koko päivän. " Ruwa sanoi.
Itse hän lopuksi hypähti tielle. Tiellä ei kuitenkaan näkynyt ketään. Se sai mietyttämään oli Palosydämen kärryt edessä päin vai takana päin.
" Sinun olisi pitänyt varmaakin kysyä siltä lapselta. Kyllä asuisin jos kukaan ei kaipaisi minua. " Kengänkopina sanoi.

Viileä ilma virta tartui ruskeisiin hiuksiin ja Ruwa nosti hattunsa ylös, että tuuli pääsi kunnolla tarraamaan hänestä. Katsahtaessa uudestaan Palosydämeen hän kuuli erilaisen miehen äänen sävyn. Hän käänähti katsomaan äänen antajaa.
" Olemme ihan kohtalaisen kunnossa. Eksyttiin vain metsään. " Ruwa sanoi ystävällisesti tuntemattomalle miehelle.
Varalteen hän asteli Palosydämen läheisyyteen ja katseli toista.

//Tervetuloa mukaan, Dracoaeon ^^//


"Onhan sinulla vaunut missä voit istua, vaikka koko päivän", Ruwa sanoi Jaremin istahdettua lepuuttamaan jalkaansa. Kyllähän nainen oli aivan oikeassa, mutta teillä tietymättömillä seikkaileva istuin ei paljoa lohduttanut, jos kipu juuri nyt yltyi aivan pakottavaksi. Palosydän puri hammasta levähtäessään puuta vasten, kenties hänen olisi pitänyt myöntää suosiolla, kuinka pahasti jalalle oikein oli käynytkään. Mutta eihän hänen ylpeydelleen sopinut myöntää olleensa väärässä vielä vähän aikaa sitten. Eikä miehen sitä paitsi luultavasti ollut edes tarpeen sanoa mitään, Jaremin käytöksestä luulisi ymmärtävän vähemmälläkin, että hän oli todellakin onnistunut satuttamaan jalkansa, myönsi mies sen tai ei.

Jarem oli sen verran uppoutunut ajatuksiinsa miettiessään, miten ikinä he voisivat löytää hänen vaununsa, ettei hän huomannut vieraan miehen saapumista ennen tuon puhumista. Ruwan vastattua Palosydän päätti vielä täydentää tapauskertomusta.
”Lisäksi vältyimme juuri ja juuri demonien hyökkäykseltä ja selvisimme vielä rankkasateeltakin, mutta valitettavasti vammauduin etsiessäni tietämme ulos metsästä ja liikkumiseni on nyt melko vaikeaa”, Jarem kertoi hieman tapahtumia dramatisoiden ja marttyyrimaisesti huokaisten. Miehen mieliala kuitenkin vaihtui iloisen toiveikkaaseen seuraavassa silmänräpäyksessä. ”Satuitteko muuten näkemään viher-oransseja vaunuja tässä lähettyvillä? Ne nimittäin kuuluvat minulle, enkä ole aivan varma, kuinka voisin nyt löytää ne.”

Vastatullut oli kieltämättä melkoisen nukkavierun näköinen, mutta varsinkaan tässä tilanteessa Jarem ei antanut sen häiritä. Sitä paitsi, suurin osa hänen palvelusväestään oli ollut paljon kurjemman näköisiä tullessaan Palosydämen palvelukseen, ja nykyään useimmat heistä olivat hänen hyviä ystäviään. Jurd, hänen pitkäaikaisin ja läheisin palvelijansa, oli tästä malliesimerkki.

Jarem alkoi istuessaan tuntea epämääräistä kihelmöintiä ihollaan, mutta pani sen aluksi kostuneen kankaan piikkiin. Tunteen muuttuessa yhä epämiellyttävämmäksi, jopa kivuliaaksi, mies alkoi kuitenkin jo huolestua. Ja huomatessaan muurahaisten parveilevan alavartalollaan Jarem päästi tahtomattaan yllätyksestä kertovan huudahduksen ja yritti nytkähtää liikkeelle ja ylös istumapaikaltaan. Valitettavasti vain hän sävähti samassa taaksepäin murtuneen jalan vastustaessa liikkumista ja loppujen lopuksi mies kierähti puoliksi kyljelleen, kasvot turhan lähellä mädäntyviä lehtiä jo toisen kerran saman päivän aikana.

”Olen pahoillani joutuessani vaivaamaan teitä, mutta voisiko joku ystävällinen sielu auttaa minut hieman kauemmaksi tuosta muurahaispesästä?” Jarem sanoi ja onnistui jotenkin vaikuttamaan arvokkaalta jopa maatessaan rähmällään maassa ja nyppiessään muurahaisia vaatteistaan parhaansa mukaan samalla, kun hän yritti jalkaansa varoen kohota pystympään.


//Anteeksi taas jälleen kerran kun en ole ehtinyt ja saanut vastattua aikaisemmin >___< Seuraavalla kerralla minut saa kyllä hypätä yli, jos jumitan//

//Kiitos, kiitos. ^^//

Arren katseli kahta matkalaista ja kuunteli mitä heillä oli vastattavana. Hän nyökkäsi. Kun häneltä kysyttiin vaunuista, Arren esitti pahoittelunsa ja ketoi, ettei ollut nähnyt mitään muuta kuin kasveja ja eläimiä viimeisen kolmen viikon aikana. Hän käännähti ympäri ja tarkasteli ympäristöään, koska oli juuli kuullut rapinaa takaansa. Hän kohautti olkiaan ja katsoi taas kahta muuta kohti. Hänen täytyi pidätellä pientä huvituksenpurkausta, kun miesmatkalainen 'hienoissa' vaatteissaan huomasi, mihin oli tullut asetetuksi. Arren kaveli hänen vierelleen ja nosti hänet varovaisesti pystyyn, varoen miehen murtunutta jalkaa. Arren avusti miehen pois keon luota. Arren katsoi vuoron perään miestä ja naista.
"Ihmettelen vain, miksi ihmeessä te täällä olette? Eihän täällä mitään ole, paitsi riistaa ja pirullisia kasvustoja."
Arren asetti miehen uudelleen maahan vähän matkan päähän, kuivimpaan kohtaan jonka sattui tähän hätään löytämään.
"Saanenko udella teidän nimiänne? Minun omani on Arren. Sudenkynneksi tosin tapasivat kutsua."
Arren hymyili hiukan, kun hänen mieleensä tunki muistoja tuota nimeä ja sen ansaitsemista koskien. Sitten hänen ilmeensä synkkeni, kun hän muisti sen jälkeiset tapahtumat. Hän pudisti päätään ja murahti.
"Anteeksi, olen toisinaan hieman kummallinen."

Ruwa huokaisi itsekseen Palosydämen takaa. Harmissaan hän oli, kun vieres mies ei ollut nähnyt Palosydämen vaunuja. Nyt pitäisi arvata kummassa suunassa tietä vaunut olisivat. Hän ei vai mitenkään osannut remmastaa missä suunassa voisikaan olla. Pienen ajan metsässä oli saanut naisen ajattelemaan hieman hitaamman puolesta, kun toinen herra ehti auttaa poloista Palosydäntä vaihtamaan paikkaa. Herralla oli enemmän voimaa tukemaan, kuin itse omalla vartalollaansa.
" Niin me hieman eksyttiin metsään. " Ruwa jatkoi selitystä miksi olivat täälä ja lauseellaaan huomautti mihin Palosydän sanoi.
Pienesti Ruwa voivotteli itsekseen, kun huomasi Palosydämen jalaan todella pahasti ja miten hän oli sanonnut miehelle vähä aikaa sitten sai naisen allapäiksi.
" Olen Ruwa, Kengänkopina. " Ruwa Suna esitteli itsensä.
Hymyili hiukan miehelle. Hänen katseensä kääntyivät katsomaan Palosydäntä, että olisiko hänen täytynyt esittäytyä Palsydämen Arrenille. Arrenin viimeinen lause sai kyrpistämään kulmakarvansa mutruksi hattunsa alla.

”Vaikkette vaunujani olekaan nähnyt, olette ainakin varmasti meitä paremmin selvillä tien sijainnista, ja sekin tieto auttaisi jo paljon”, Jarem tuumasi rauhallisesti vastatulleelle muukalaiselle. Tuo rauhallisuus vain koki kovan kolauksen muurahaisten aloittaessa hyökkäyksensä pesäänsä litistävää jättiläistä vastaan. Palosydämen onneksi metsästäjältä näyttävä mies auttoi hänet kuitenkin kauemmas mokomista kiusankappaleista, vaikka hän joutuikin puremaan hammasta kun jalkaa jälleen vihlaisi tavanomaista tykytystä enemmän. Missä parantajat aina olivat kun heitä tarvittiin?

”Suuret kiitokset”, Jarem sanoi turvaan päästyään ja keskittyi hetkeksi ihoonsa ja vaatteisiinsa tarrautuneiden muurahaisten metsästämiseen. Samalla hän kuunteli Ruwan ja Arreniksi itsensä esittelevän miehen puheita.
”Jarem Palosydän on nimeni ja Golleifissä sijaitsevan kaivoksen hallinnoiminen mitä jännittävin ammattini”, Jarem esittäytyi hieman itseivallisesti. Kovin monet pihtileuat eivät enää pureutuneet hänen lihaansa ja hän saattoi jälleen keskittyä seuralaisiinsa.

”Herra Arren, kun teillä näkyy olevan teräase mukananne, voisitteko olla niin ystävällinen että katkaisisitte minulle vaikkapa jonkin puun kävelyni tueksi. Onhan minulla jo tämä kävelykeppini, mutta se ei oikein riitä”, Jarem pyysi, pääsisihän hän paljon paremmin liikkumaan kahden kepin turvin. Niinhän ne toisen jalkansa menettäneetkin taisivat hankkiutua eteenpäin, mikäli Palosydän ei aivan väärin muistanut.

Maassa avuttomana makaaminen alkoi nopeasti turhauttaa Jaremia, hän oli tottunut liikkumaan ilman mitään turhia rajoitteita. Kunpa vain Basaltti-lohikäärme olisi ollut hänen mukanaan, niin hän olisi päässyt liikkumaan edes jotenkin, tai vielä parempaa, jospa vain hänen palvelijansa Jurd olisi ollut paikalla, jätti olisi varmasti voinut auttaa häntä. Mutta ei, tässä mies kyykötti murtuneen jalan kanssa eksyksissä ties missä. Sellainen painoi jopa hänenkin turhista huolehtimatonta mieltään jonkin verran alaspäin. Mutta moinen ei toki näkynyt ulospäin, ei suinkaan!

"Eipä kestä," Arren sanoi Jaremin kiittäessä.
"Vai että Ruwa ja Jarem? Vai niin." Arren mietiskeli itsekseen hetken, pohtien jotain omia asioitansa. Kun Jarem pyysi häntä antamaan hänelle jonkinlaisen tuen, Arren käveli kepeästi lähimmän puun luokse ja katkaisi siitä yhden paksun oksan. Parissakymmenessä sekunnissa hän sai siitä vuoltua jonkinnäköisen kainalosauvan.
"Tässä, ole hyvä. Se ei ole mitään luksuslaatua, mutta kestää." Arren ojensi kepin Jaremille. "Ai niin, ei minua tarvitse herroitella." Arren naurahti.

"Tuosta teiden tuntemuksesta puheen ollen.. Tuossa ihan puskien takana menee tie ja jos nopeasti pois haluatte, niin ehkä kannattaisi mennä tuonnepäin." Arren sanoi ja osoitti takavasemmalleen. "Sinne minä ainakin olen matkalla, paremman riistan toivossa."

Arren käännähti ja asteli erään pensaan luo. Sieltä oli juuri kuulunut kahinaa ja Arren oli nälissään. "Ahaa!" Arren huudahti ja huitaisi miekallaan pusikkoon. Kuului pieni raksahdus, ja hän työnsi kätensä pensaaseen. Pian hän veti sen pois, roikottaen kädessään päätöntä, tummanruskeaa jänistä.
"Tulihan sieltä edes jonkin sortin ateria!" Arren naurahti ja kävi istualleen.
"Tästä ei kyllä riitä kolmelle aivan täyttä annosta, pahoittelen." Arren sanoi, kun hän alkoi nylkeä jänöä. "Mutta toki teille jonkin verran riittää, jos vain tahdotte."

Ruwa pysyi paikoillaan ja kuunteli kumpaakin herraa mietteliäänä. Kysymyksillisesti Ruwa katsoi Arrennia, koska mies kuulosti siltä, kuin omassa nimensä oli outo tai vastaavasti. Voisehan olla outo, mutta olihan kaikilla outo jollakin tavalla ja aina. Nainen kuunteli miellellään hatun altaansa minne päin pääsisi kaupungille. Huomiseksi pitäisi päästä viimeistään, koska silloin olisi työ päivä. Mielellään ensimmäisellä työ päivällä ehjänä ja ajoissa.

Ruwa kääntyi katsomaan mistä ääni oli tullut ja samalla hän huomasi Arrenin tehneen liikkeestä loppun taidoillaansa. Toisen naurahduksen alla Ruwa nosteli katseensa maan taselle. Olihan se ymmärettävää, kun mies saa saalinsa pitää tehdä ilmoitus kaikille mitä herra oli saanut.
" Ei kiitos. " Ruwa Suna sanoi hiljaa.
Kengän kopina käänsi lopulta katseensa ja asteli pois päin herroista. Yhden puun taakse hän kyykistyi.

"Tässä, ole hyvä. Se ei ole mitään luksuslaatua, mutta kestää", Arren sanoi Jaremille ja ojensi Palosydämen pyytämän kävelykepin. Jos Jarem olisi tiennyt enemmän vammojen hoidosta, hän olisi sauvan sijaan pyytänyt lastoja murtuneeseen jalkaansa, mutta nyt miehen täytyi tyytyä toimimaan niin miten parhaaksi näki vähäisen tietoutensa valossa.
”Suurkiitokset”, Jarem sanoi sydämellisesti ottaessaan tuen vastaan ja kampesi itsensä jälleen pystyyn läheistä puuta tukenaan käyttäen. Välillä henki kulki sihahtaen miehen hampaiden välistä kivun viiltäessä jalkaa sen liikahtaessa, mutta lopulta kalvennut Palosydän sai itsensä jälleen jotenkuten seisaalleen. Kovin tukevalta olo ei kuitenkaan tuntunut, ja mies alkoi jo itsekin ihmetellä, kuinka oli ylipäätään rämpinyt tänne, ulos metsästä.

Arrenin napattua jäniksen ja tarjottua sitä Jaremille ja Ruwalle Jarem tajusi olevansa nälkäinen. Samalla hän kuitenkin tajusi oltuaan kateissa jo pitkään. Siudran olisi varmasti jo huolissaan, tai ehkä pikemminkin ärtynyt viivästyksestä.
”Tarjouksenne kuulostaa erittäin houkuttelevalta, mutta pelkään, että seuralaiseni ovat joutuneet odottamaan jo liian kauan. Mutta jos tahdotte kulkea mukanamme kappaleen matkaa Girleifin suuntaan, voisimme kenties sen aikana syödä yhdessä aterian, jossa saaliinnekin saisi olla osallisena”, Jarem ehdotti.
”Lisäksi, ei ole mitenkään taattua, että pääsen yhdellä jalalla perille yksinäni”, mies jatkoi kuivasti ja irvisti lausahduksensa tueksi. Mitä hän olisikaan antanutkaan saadakseen paikalle Kuujumalattaren papittaren, joka olisi voinut parantaa hänet!
”Ja luonnollisesti vaunuissani on tilaa myös neiti Kengänkopinalle”, Jarem lisäsi ja etsi katseellaan Ruwaa, joka oli kadonnut hänen näkyvistään hänen huomaamattaan.

Arren hymähti.
Arren nyökkäsi Jaremin sanoille.
"Tokihan voisin tulle mukaanne. Eipä täällä enää näin metsästyskauden lopussa enää paljoa otuksiakaan juoksentele, joten ruokaakin saisin kai muualta."
Arren huomasi jäniksen olevan pian jo paistunut syötävään kuntoon ja laittoi sen pieneen kangassäkkiin, jonka hän juuri oli ottanut takkinsa taskusta.
"Taidan säästää tämän pahan päivän varalle."
Arren heitti säkin olalleen ja haukotteli. Hän kaivoi taskustaan pienen pussin.
"Riittäisivätköhän nämä rahat kaupungissa? Olen näitä melko pitkään säästellyt."
Arren sanoi, ja kiskaisi pussista vähän yli nyrkillisen kultaisia, suhtellisen paksuja kolikoita.
Arren tunki kolikot takaisin pussiinsa.
"Anna kun autan, herra Jarem." Arren sanoi ja ojenti kätensä hymyillen hieman.

//Anteeksi lyhyt viesti, mutta en ole kotikoneellani.//

Ruwa tunsi tuskaa ja kiduttavaa, kun yrjöili. Vatsa oli aivan löysää tavaraa. Hän ei voinut uskoa miten herkkä hänestä tullut. Hyvin hän on kestänyt kuolleiden eläimien niljetystä ja sun muita raakoja tekoja eläimelle. Nyt hän vai eritäin pahoin. Onneksi miehet eivät välittäneet hänen pahoin voinnistaansa.
" Voi kiitso Palosydän. " Ruwa sanoi mumisten puun takaan.
Vielä hän ei ollut näyttäytymään toisilleensa.

//Lyhyt//

Kuullessaan Ruwan pahoinvoinnin äänet Jarem kääntyi etsimään naista katseellaan ja huomasikin tuon pian erään puun juurella hyvin pahoinvoivan näköisenä.
”Mutta neiti Kengänkopina, oletteko te sairas? Sallikaa minun toki lievittää oloanne, jos vain kykenen”, Jarem sanoi huolestuneena, eihän hän ymmärtänyt lainkaan mikä sai Ruwan tyhjentämään vatsansa sisällön ulos. Toivottavasti kyseessä ei sentään olisi mitään vakavaa, saatika tarttuvaa. Ajatus siitä, että hän olisi kohta itsekin samassa tilassa, ei viehättänyt Palosydäntä.

”Mielellänihän minä tarjoan teille kyydityksen pienenä vastapalveluksena avustanne”, Jarem sanoi vähätellen sekä Ruwan että Arrenin suostuttua hänen tarjoukseensa ilmaisesta vaunukyydistä Girleifiin. Eihän hän tahtonut jäädä kiitollisuudenvelkaan kahta auttajaansa kohtaan.

Jarem todellakin yllättyi nähdessään kultakolikot Arrenin kädessä. Mieshän oli selvästi rikkaampi kuin päälle päin näytti.
”Jos ette aio jäädä vain lepäämään laakereillanne, pärjäätte noilla vallan mainiosti”, Palosydän vakuutti hieman toispuoleisesti hymyillen. Vaikka kaikki kolikot olisivat olleet vain kultapennejä, vähäarvoisimpia kultakolikoita, niillä saisi silti majoituksen ja ruuan vähän pidemmäksikin aikaa.

”Ah, kiitoksia paljon”, Jarem sanoi aidon kiitollisena ja tarttui tukevasti Arrenin ojennettuun käteen siirrettyään mieheltä juuri saamansa kepin toiseen käteensä oman kävelykeppinsä seuraksi.
”Sanokaa toki heti, jos lasken liikaa painoa varaanne. En välittäisi enää ottaa lähikosketusta maahan, jos ette kykene pitämään minua pystyssä”, Jarem vannotti hymyillen.

”Kenties nyt olisi aika jatkaa matkaa tielle. Kykenettekö kävelemään, neiti Kengänkopina?” Palosydän kysyi ja käänsi huolestuneet kasvonsa Ruwaa kohden. Tässä seurueessa alkoi olla vähän liikaa toipilaita.

Arren hymähti tyytyväisesti kun Jarem kertoi, että hänen rahansa varmaan riittäisivät mainiosti.
Kun Jarem nojasi Arreniin ja kysyi tältä, että nojaako hän vähän liikaakin; Arren vastasi:
"Jos jaksan kantaa ampumani peuran vähän yli kilometrin selässäni, etteköhän te ole siihen verrattuna suhteellisen pieni taakka." Hän hymyili hieman huvittuneena itsekseen. "Kyllähän nyt metsänkävijän fysiikan kunnossa pitää olla. Muuten makaisin koko ajan jossain pensaikossa haavoittuneena."
Arren katsahti Ruwaan päin.
"Uhh, oletteko te ihan kunnossa? Vai kenties olinko hieman tahditon ruoanlaitossani?" Arren kysyi.
"Ja tosiaan, olet oikeassa Jarem. Meidän kannattaisi lähteä etsimään niitä vaunujanne. Sadekin taitaa taas tehdä hiljaa tuloaan." Arren sanoi, 'maistellen' kosteahkoa ilmaa kielenkärjellään.

//Anteeksi hidas vastaus. Koneeni on edelleen rikki, myöhäiseen kesäkuuhun asti vähintään.//

Ruwa pientä taukoa puun takaa. Se oli niin ällöttävää katsoa, kun itse oksetti olihan se myös ällöä katsoa, jos joku muutekisi samoin. Silmiään hän ei voinut pitää kiinni, koska haju tuli pahemmin mieleen löillemään. Haju oli ihan perus mitä tuli oksennuksessa, mutta silti oksennus haju ei ollut ielyttävä. Pienesti oksantaessa Ruwa huomasi, että Palosydän oli tullut vierelle huolestuneena. Hän sai oksennuksen kuriin, että pystyi kuuntelemaan toisen sanoman ja vastata.
" Kyllä tämä tästä. Ei tarvitse huolehtia tämä ei ole tartuvaa. " Ruwa ehti sanoa, ennen,kuin uusi oksennustuli suusta.
Pienen tauon hän kääntyi uudestaan Palosydämen.
" Voitte, muten te voitte lievintää? " Ruwa kysyi.
Nyt, kun hän sai uutta ajateltavaa Ruwa piristyi hiukan. Nähtävästi Palosydämen puhuminen oli omaa taikuutta. Arrenkin näytti yhtä huolestuneena, kun tuli nuotion ääreen. Hän uskoi, että hän ei oksentelsi uudestaan.
" Ihan kunossa. En kestä eläimen nyljemistä. " Ruwa sanoi rehellisesti ja mistä hän oletti oksentelu alkunsa.
Hän ei kuitenkaan halunnut pahoittaa toisen taitoa nyljemisessä, kun oli metsätäjä. Nyt Kengänkopinan täytyi heti pistää silmänsä kiinni, ettei tulisi uudestaan sama olo, jos Arren nylkisi uudestaan. Kalpeana hän kääntyi katsomaan Palosydäntä.
" Kyllä minä uskon, että jaksan kävellä, mutta hiljaista tahtia. " Ruwa sanoi.
Hiljainen tahti oli hyvä pahan vointiselle ja jalkaansa vaummautuneelle miehelle. Nainen käveli hattu päässä ja ruoska lantiossa tielle ekana.

//Anteeksi hitauteni//

"Kyllä tämä tästä. Ei tarvitse huolehtia tämä ei ole tartuvaa", Ruwa sai sanotuksi Jaremin tiedusteltua hänen vointiaan. Kieltämättä Palosydämen mieli keveni hänen kuultuaan, ettei hän ollut ainakaan välittömässä vaarassa joutua nojailemaan samaan tapaan jotain puuta vasten. Ajatuskin iljetti.

Jarem naurahti Arrenin vakuutteluille siitä, että metsänkävijä kyllä jaksaisi tarjota tukeaan.
”Siinä tapauksessa en epäröi jättää kohtaloani teidän varaanne”, Jarem sanoi tapansa mukaan teatraalisesti, mutta kuitenkin täysin vakavana. Oli aivan kuulijan oma asia päättää, kuinka suuren painon laittoi Palosydämen sanoille. Rehellisesti puhuen, kovin usein Jaremia ei kannattanut ottaa vakavasti ellei hän sattunut käymään liikeneuvottelua.

Kuullessaan syyn Ruwan pahoinvointiin Jarem todellakin yllättyi. Hän ei olisi kuvitellutkaan, että joku voisi olla niin herkkä eläinten nylkemiselle, sehän oli vain käytännöllinen toimenpide ruuan hankkimiseksi, vaikka lemmikkieläimet luonnollisesti olivat asia erikseen. Mutta niin kauan kuin veri ei sotkenut Jaremia tai hänen omaisuuttaan, hän ei siitä erityisemmin välittänyt. Mutta ei puhettakaan, että Jarem lausuisi mietteensä ääneen! Sehän vasta loukkaavaa olisi.

”Kastuin jo kerran tänään, ja se riittää vallan hyvin”, Jarem vastasi Arrenin mainitessa sateen mahdollisuudesta. Tuon sateen vikahan oli hänen jalkansa murtuminenkin, ei suinkaan ollut Jaremin omaa syytä, että hän oli lähtenyt taiteilemaan ylös sateen kostuttamaan puuhun ja liukastunut alas.

Jarem lähti linkuttamaan ensimmäisenä kulkevan Ruwan jälkeen, kiitollisena naisen ehdottamasta hiljaisesta tahdista. Välillä Palosydämen sormet luultavasti puristivat Arrenin kättä lähes tuskaa tuottavasti, kun hän yritti unohtaa jalkaa viiltävän kivun. Liikkuminen ei ollut ainakaan auttanut, itse asiassa jalka oli kaiken könyämisen jäljiltä luultavasti taittunut luonnottomampaan kulmaan kuin alun perin.

Tie paljastui kasvillisuuden lomasta Jaremin väsyneiden silmien eteen yllättävän nopeasti ja hän ehti jo tuntea helpotusta nähdessään sen tuoman sivistyksen tunnun täällä erämaan keskellä. Mutta ennen kuin Palosydän pääsi tielle asti hän tajusi, ettei vaunuja kuitenkaan näkynyt. Hän tajusi myös, ettei luultavasti jaksaisi ottaa enää askeltakaan päästäkseen kyseisten vaunujen luo, ei ainakaan pyörtymättä. Kummemmitta seremonioitta – moinen yksinkertaisuus osoitti kaikkea muuta selvemmin Jaremin todella kärsivän – Palosydän lysähti alas tienpientareelle ja yritti saada jalkansa niin hyvään asentoon kuin mahdollista liikuttaen sitä kuitenkin mahdollisimman vähän.

”Olen todella pahoillani kun joudun vaivaamaan teitä, mutta olisikohan mahdollista, että voisitte, tai ainakin toinen teistä voisi käydä etsimässä vaunujani, sillä en valitettavasti taida kyetä kulkemaan niiden luo omin voimin. Kenties minut on vain tuomittu jäämään tänne demonien armoille, mutta kapinoisin kuitenkin mielelläni kohtaloani vastaan vielä hetken. Vaununi odottavat jossain tuolla”, Jarem viittasi ensin vasemmalle ja sitten oikealle puolelleen tietä myöten, ”ja tiedän vain että viimeksi näin ne paikassa, jossa suuren kivenlohkareen vierestä lähti polku metsään. Tiedä sitten, kummassa suunnassa se on”, Jarem selitti toiveensa ja saattoi vain toivoa, että jompikumpi hänen seuralaisistaan – oletettavasti Arren, joka vaikutti tottuneen tähän metsään – osaisi arvioida missä hänen heikosti kuvailemansa paikka olisi heidän nykyiseen sijaintiinsa nähden.

Arren oli helpottunut, kun Ruwa vakuutti olevansa kunnossa. Arren ei välttämättä uskonut häntä ihan heti, mutta Arrenin tapana oli kohdella ihmisiä niinkuin he itse parhaaksi näkivät, joten samapa tuo.
Tiellä Jarem lysähti istumaan yllättäen. Arren katsoi häntä kysyvästi.
Kun Jarem kuvaili paikkaa, jossa hänen kärrynsä mahtaisivat olla, Arren rypisti kulmiaan ja tuntui miettivän jotain.
"Se paikka tuo mieleeni erään pikku aukean tuollapäin." Arren osoitti pohjoiseen. "Demoneista ei taida olla huolta, tunnen muutamankin ja eivät he sen pahempia ole kun jotkut ihmisetkään." Arren totesi naurahtaen.
"Mutta jos näette jotain tummanpunaista vaatetusta jossa on kultaista väriä, huutakaa HETI minua paikalle, jos ette osaa taistella kovin hyvin." Hän lisäsi ilme vakavana, käsi miekkansa kahvalla.
"Jos en palaa tunnissa, lähtekää itse liikkeelle. Ei minulla pitäisi kyllä mennä kuin kymmenen minuuttia, pari."

Arren kääntyi kannoillaan ja lähti kulkemaan pohjoista kohti, muttei tietä vaan metsänreunaa pitkin. Hän hyppi kiveltä kivelle kuin kauris ja heilautteli itsensä pienten purojen yli puunoksia pitkin. Hän oli selvästi kokenut eräkävijä, muttei välttämättä mikään seurapiiriherrasmies.

Kengänkopina oli uskonnut, että hän oli saanut asian pahemmaksi. Kummatkin herrat näyttivät saavan sydän kohtauksen tai vastaavaa. Nähtävästi hän toi uutta tietoa, että miten herkä voisi olla. Ajatellessaan uudestaan alkoi pahoonvointi nousta korkeammalle mikä sai Ruwan hyppimään hiukan. Jos niin auttaisi saada oksennus maun suustaansa. Piekemmin se menikin ohi, kun matka jatka sai uutta käännettä ja olemusta. Mikä ei sisäänsä lohduttanut Kengänkopinaa. Hän kääntyi katsomaan kumpaakin herraa. Pienesti hän oli eksynnyt siitä, että Aren ei olisi enään seurassa. Pää katsoi miestä kallellaan ja Palosydän kertoi missä voisi olla kärryt. Kengänkopian katsoi, että hän olisi mielummin aivan hiljaa.
" Toivottavasti kärryt ovat sielä. " Ruwa Suna sanoi.
Jotenkin hän ei sittenkään osannut olla hiljaa.

Mitä Arren kertoi mistä pitäsi huutaa sai pienesti kauhustuneena katsomaan häntä. Hän ei ollut hyvä taiostelia, mutta ruoskalla hän osasi jonkun verran suojella häntä itseäänsä.
" Toivottavasti emme törmää siihen ja onneksi Palonsydän on minun turvana. " Pienesti Ruwa sanoi muissa mielin.
Oikeastaan hän tiesi, että Palosydän ei voinut kunnolla edes puolustaa itseänsä. Ruwan oli vai pakkoa sanoa noin ääneen. Pienesti hän oli unohtanut, että Palosydämen jalka oli mennyt hieman venähdykseen, kun käveli jo hyvin tiellä mitä katsoi sivusilmällä.
" Muuten onko paha asia nähdä tummanpunaista vaatetusta? " Kengänkopina kysyi varovasti.
Hän uskoi, että se voisi olla todella paha juttu. Sisässäänsä hän uskoi, että hän ei näkisi. Nainen pysyi hiljaa, kun Arren lähti astelemaan pois päin heistä.

Todellakin onni, että Arren tuntui tunnistavan Jaremin kuvaileman paikan! Jarem kuunteli tarkkaan Arrenin ohjeistusta ja nyökkäsi. Kaipa mies tiesi mitä puhui demoneista, ja sitä paitsi, eiväthän he olleet tähän astikaan törmänneet vihamielisiin demoneihin. Jos ei otettu lukuun sitä kersaa, joka oli pihistänyt Jaremin silinterin aikaisemmin.

”Tottahan toki minä suojelen Ruwa-neitiä parhaan taitoni mukaan”, Jarem vakuutti. Mitä siitä, että hän itsekin tiesi Ruwan olevan heistä kahdesta se, joka joutuisi mahdolliseen uhkaan vastaamaan. Eihän Jarem koskaan tapellut! Palosydän alkoi kaivata palvelijaansa Jurdia yhä enemmän, vaikka tiesikin, ettei jalattomasta jätistä laverinsa kera olisi ollut hyötyä metsässä.

Palosydän olisi halunnut kysyä vielä tummanpunaisesta vaatetuksesta, mutta äkkiä hänen korvissaan alkoi kohista heikosti ja näkökentän laidat tuntuivat sumentuvan. Jarem keskittyi vain hengittämään syvään ja pitämään kiinni tajunnastaan, pyörtymistä hän ei voinut sallia itselleen missään nimessä! Nöyryyttävä istuminen tienpenkalla oli jo aivan riittävästi.

Jarem puristi keppiään tiukasti käsissään, niin tiukasti että rystyset valkenivat, kunnes sai ajettua heikotuksen mielestään. Hän oli tajunnut Ruwan kysyneen saman kysymyksen punaisista vaatteista joka häntä itseäänkin oli mietityttänyt, mutta jos Arren oli siihen vastannut, ei Palosydän sitä ollut kuullut.

Jossain risahti ja Jarem käänsi vaistomaisesti päätään äänen suuntaan.
”Mikähän eläin siellä...” mies sanoi, saamatta lausettaan täysin loppuun. Pään äkillinen liikahdus ei ollut tehnyt hyvää ja nyt kohina Jaremin korvissa voimistui voimistumistaan.

Seuraava asia, jonka Jarem tajusi, oli maa hänen selkänsä alla. Mutta juurihan hän oli istunut... Kesti hetken, ennen kuin Palosydän tajusi, että hänen oli täytynyt menettää tajuntansa. Miehen kokemat kivut ja rasitukset olivat vaatineet veronsa. Toivottavasti vain Ruwa ei ollut huomannut! Jarem etsi keppinsä takaisin käteensä ja yritti tunnustella oloaan, kenties hän uskaltaisi yrittää nousta takaisin istualleen? Pään kevyt kohottaminen ylöspäin ja siitä seurannut heikotus ilmoittivat kuitenkin, että miehen oli paras maata juuri siinä missä hän olikin.

Arren hyppeli ja heilautteli itseään edemmäs metsässä ja oli suhteellisen varma, että tiesi missä vaunut olivat. Kuitenkin, metsän näissä osissa ei ollut turhan montaa vaunuilla saavutettavaa aukeaa. Minuutit kuluivat ja Arren alkoi ajatella, että toivottavasti hän ehtisi lupaamassaan ajassa kohteeseensa ja takaisin. Sitten hän alkoikin jo saapua aukealle, nimittäin puut harvenivat ja aluskasvillisuus väheni. Hetken kuluttua Arren seisoi metsän laidalla ja katsoi suoraan aukealle.
Aukealla näkyi kyllä vaunujen jäljet, mutta ei mitään jälkeä vaunuista itsestään. Arren rypisti kulmiaan.
"Ei täällä kyllä pitäisi olla mitään, jota vaunut kiinnostaisivat. Jollei sitten..!?" Arren mietti itsekseen, kun kuuli kalahduksen. Puu kalahti terästä vasten.
"Zieke.." Arren kääntyi nopeasti ympäri, mutta huomasikin olleensa liian hidas. Hänen edessään seisoi demonimies. Miehellä oli tummanpunainen kultalangoin kirjailtu matkaviitta ja -paita sekä mustat kangashousut. Demonilla oli huppu päänsä peittona, ja sen alta näkyivät kaksi, keljun näköistä täplää, jotka olivat nauliutuneet Arreniin. Demoni piti tummanpunakahvaista itämaista samuraimiekkaa Arrenin kaulalla.
"Mitä sinä luulet tekeväsi!? Tämä osa metsän laidasta kuuluu minulle. Silti autoit ne toiset ihmiset pois metsästä etkä jättänyt heitä meille, kuten sovimme. Tiedät, etten pidä sellaisesta, Cyrael!" Demoni puhui.
Arren kirosi varomattomuuttaan ja alkoi selittää tapahtunutta, samalla varoen hapuillen omaa miekkaansa.
".. ja olin juuri etsimässä keinoa saada heitä pois täältä. Sopimuksemme ei nimittäin koske eläviä! Rituaalisi ovat kamalia, enkä anna sinun tappaa ihmisiä vain sitä varten" Arren sanoi "olet ällöttävin koskaan tapaamani otus tämän maan päällä!" Arren lisäsi tulisesti ja halveksuvasti, vetäen miekkansa ja lyöden Zieken katanan pois kaulaltaan. Arren huitaisi lähintä kiveä tahallaan niin lujaa, että hänen miekkansa kalahti kovasti. Hän toivoi, että toiset kuulisivat sen ja tajuaisivat, että hänellä saattaisi kestää pidempään.

Arren kävi hyökkäykseen, samalla suojaten itseään ja yrittäen hyödyntää kaikki tilanteet saadakseen Zieken ajettua muualle. Tämä oli viimeinen asia, jota hän olisi nyt juuri kaivannut!

//Ei kai haittaa, että Zieke ilmestyi? Hän on vain joskus ilmestyvä "NPC", joka liittyy Arrenin hahmoon. Minulla on tapana paljastaa hahmoistani lisää aina tarinan edetessä, ja Zieke olisi aika välttämätön Arrenin tarinan etenemiseen.//

Arren oli mennyt hakemaan vaunuja ja toivoen hyvällä menestyksellä. Sitä hän ei tiennyt kuika kauan hän ja Palosydän saivat odottaa kärryjä. Enemmäkseen herra tarvitsi niitä kärryjä, kuin hän. Mielellään hän menisi herran mukana kaupunkiin. Olihan hän melkein myöhässä tai oli jo myöhässä työstä. Ajan tajunta oli nähtävästi metsä viennyt samantien mikä vatuili Ruwaa. Mutta sille asialle ei voinut yhtään mitään. Milläänlailla hän ei voinut jättää Palosydämen tänne metsikköön. Kummatkin olivatkin enemmän omissa aatoksissaan, mutta Ruwa katsoi huolehtivaisesti Jaremia.

Kengäkopina uskoi, että hän saisi tulevasta työstä varmasti lopputilin saavuttuaan sinne. Selittely ei tulsii auttamaan auttamaan naista millään lailla. Kuka voisi uskoa, että eksyisi metsään ja sen takia myöhästyy töistä. Aurinkokin alkoi jo mennä yön puolelle. Keksi päivän kuumus alkoi hellittää, jonkun verran. Palosydän sanoi vielä, että hän suojelisi parhaansa mukaan. Mikä toi katumusta hiukan naiselle. Hänen ei olisi pitänyt ja tarvinnut sanoa.
" Se ystävällistä, mutta se taitaa minä suojella teitä pedoilta. " Hän sanoi hiljaa.

Minkäälaista hän ei kuullut metikön reunasta, että olisi ollut. Jareman sanat saivat Ruwan huolestumaan ja kääntyi katsomaan taakse päin, että Palosydämellä meni hyvin. Sai Ruwan silmät ällistymään, kun näki miehen maassa. Olisihan hänen pitänyt antaa tukea omastaansa, kuin kävellä yksinään edessä päin löntystä vauhtia. Pikaisesti ja kiireesti Kengänkopin aasteli herra Palosydämen viereen.
" Oletteko kunnossa? " Huolestuneena hän kysyi mieheltä.
Pahoittelevasti hän katsoi miestä ja nyt mies saisi tukea hänestä.
" Ehkä sinun täytyisi huolata aluksi ja odottaa istuen Arrenia, jos se meni edes etsimään vanujasi. " Ruwa Suna sanoi.

Olisi kai ollutkin liikaa vaadittu, ettei Ruwa olisi huomannut Jaremin heikotusta. Äkkiä Palosydän nimittäin tajusi naisen tulleen vierelleen ja tuo kysyi huolestuneena hänen vointiaan.
”Eiköhän tämä tästä, kunhan hetken lepään. Johtuu varmaan siitä, etten ole syönyt kovin hyvin tänään”, Jarem valehteli huolettomasti. Kivustahan se johtui, ja rasituksista, joita vahingoittunut keho oli joutunut sietämään, mutta sen myöntäminen ei tullut kuuloonkaan.

”Eiköhän hän ole sanansa mittainen mies ja tee mitä lupasikin”, Palosydän vastasi Ruwan seuraaviin sanoihin. Tuskin Arrenilla nyt olisi ollut mitään syytä auttaa heitä ensin tänne ja sitten jättää heidät oman onnensa nojaan.

Kolahtiko jokin metallisesti jossain kauempana? Äh, tuskin, luultavasti hän vain kuvitteli. Jarem katseli rauhassa yhä harmahtavalle taivaalle ja kiitti viipyvää kosteutta siitä, ettei siitepöly juurikaan vaivannut hänen nenäänsä. Vaikka eihän hän tiennyt, mikä hänen jokavuotisen nuhansa aiheutti, mutta sen hän oli oppinut, että sateella ja sen jälkeen hänen vointinsa oli aina paljon parempi.

Oli kosteudesta tosin se haittapuoli, että se nytkin imeytyi sisään hänen selkämyksestään ja sai hänet värähtämään vilusta. Aurinko oli murtanut tiensä sadepilvien lomitse, mutta oli jo ohittanut keskipäivän lakipisteen ja osui Jaremista katsoen juuri muutaman jättiläismäisen puun taakse. Että olikin pitänyt valita näin varjoinen lepopaikka! Ei sillä, että Jarem olisi juuri tajunnut mihin istui kun tähän alunperin lysähti.

”Kertokaahan, neiti Kengänkopina, kuinka oikein päädyitte juuri Girleifiin? En uskoisi teidän kaltaisenne rehellisen työn harjoittajan tahtovan sinne”, Jarem puheli niin uteliaisuuttaan kuin aikansa kuluksi. Eihän hänellä ollut mitään takeita siitä, ettei Ruwa kuulunut kaupunkia asuttaviin rikollisiin, mutta ei Ruwa ainakaan sellaista vaikutelmaa ollut antanut. Varas ei olisi auttanut Palosydäntä, vaan olisi vienyt tuon rahat ja kipittänyt karkuun.


//Tokihan Zieke saa mukaan tulla ^^//

Arren ja Zieke tappelivat hyvän aikaa. Zieke huuteli välillä Arrenille ivallisia huomautuksia ja pilkallisia kuittauksia, mutta Arren ei välittänyt vaan keskittyi olennaiseen. Noin puolentoista vartin kuluttua Arren oli haavoilla kuten Ziekekin, mutta taistelu oli selvästi lopuillaan, sillä kumpikaan ei jaksaisi enää kauaa.
"Missä ovat vaunut?" Arren tivasi Ziekeltä. Zieke nauroi.
"Et sinä sillä tiedolla mitään kylläkään tee, mutta kilometrin polkua eteenpäinhän ne." Zieke naurahti.
"Missä ovat miehesi? Et yleensä kulje yksin.." Arren kysyi, vilkuillen epäluuloisesti ympärilleen.
"Kotona. Tänään on yksi niistä päivistä joka ei lukeudu 'yleensä'-listaani." Zieke sanoi.
"Mitä minusta tahdot?"
"Kuten sanoin, haluan sinut hengiltä. Hah!" Zieke sylkäisi Arrenin jalkojen juureen ja hyppäsi korkealle. Puitakin korkeammalle. Arren kavahti taaksepäin, koska hän ei ollut tiennyt Zieken osaavan sellaista ja oli yllättynyt. Hän siirsi miekkansa yläviistoon eteensä suojaksi, jos Zieke hyökkäisi.
Zieke ei kuitenkaan vaikuttanut ilmestyvän mistään hänen kimppuunsa. Arren katsahti ympärilleen ja laski sitten aseensa ja lähti takaisinpäin, kertomaan että reitti oli luultavasti selvä ja vaunut olivat lähettyvillä.

Käveltyään viitisen minuuttia, kuului lehtien kahahdus.
Arren käännähti nopeasti, mutta kuitenkin liian hitaasti. Zieke ilmestyi puiden joukosta ja pisti Arrenia erittäin kivuliaasti kylkeen. Arren kähähti ja hoiperteli taaksepäin, hapuillen miekkaansa kivuissaan.
"Aikasi on loppu, Arren. Kolme vuotta on jo kulunut!" Zieke huudahti ja huitaisi vielä kerran, repäisten Arrenin takinetumuksen auki ja haavoittaen Arrenia pahasti. Arren päästi epäinhimillisen petomaisen ärjähdyksen ja kaatui maahan, tiputtaen miekkansa. Arren katsoi Ziekeä halveksivasti.
"S-Senkin.." Arren murisi ja yskäisi, verta tihkui vähän hänen suupielestään. "K-Kunniaton.. pelkuri.."
Arren yritti vielä sanoa jotain, mutta kaikki pimeni hänen silmissään.

//Arren ei sitten kuollut, vaan pyörtyi =D --Ainiin, ja tuon ärjähdyksen on sitten tarkoitus kuulua hyvinkin selvänä sinne asti, missä te kaksi olette.//

Vaikka Palosydän sanoi olevansa kunnossa, mutta Ruwa ei oikein uskonnut. Vielä miehen lisäävän, että olisi ruasta hänen vointinsa tullut huonommaksi. Siihen Ruwa Suna ei uskonut laisinkaan. Enemmän ruoka oli sopitonta miehen vatsalle, että alkoi viedä miehen huonommaksi. Turvallista oli syödä mitä oli tottunut syömään, ettei tämmöisiä tapahtumia sattuisi. Tuntuisi siltä, että ruoan laatu ei kelvannut tai Palosydämen vatsa ei kestänyt sellaista ruokaa. Saattoi siinä lihassa olla jotakin bakteereita mitä taas Arrenin vatsa oli jo immuniteetti siihen. Itseltään taas ruoka ei olisi pysynyt suussaansa.

Huolestuneet katseet olivat koko ajan Palosydämesä. Ehkä miehen sanoissa oli jotakin loogisuutta, kuin omassa sanoituksessa. Se olisi erittäin tuskallista, jos Arren jättäisi kiusaksi vain heitä onnensa nojaa silmä vältti. Jotkut ihmiset tekivät niin olivat vähä aikaa hyviä ystäviä npeasti onkin hirveä petturi. Monin hänen ystävilleensä oli sellaista tapahtunut ja siksi hän mielummin kävelee yksin työpaikasta työ paikkaan.
" Toivottavasti. " Kengänkopina sanoi hiljaa hssuksen.

Ystävällisesti ja varovasti hän auttoi Palosydämen liikkumaan minne halusi. Keskelle tielle ei kannattanut jäädä ikinä varsinkaan haavoittuneena. Silloin varmasti henkesi lähtee, kun hevosvaunut tulevat vetäisemään päältä. Nainen hämmästyi hattunsa alla Jarmen sanomaan. Lempeästi hän hymyili. Omasta mielestä hän oli sanonnut, mutta asian antoi olla sikseen.
" Töihin minä olen menossa sinne. Varmaakin työn antaja on paniikissa, kun minua ei näy. Minä kiertelen ympäri Ganoaa työpaikasta työ paikkaan. " Kengänkopina selitteli.
Hän ei ihan viittynyt sanoa, että oli hevoskuiskaaja, koska siitä välillä ei saanut hyvä rahaa, että voisi matkustaa postivainuilla tai pitää omaa hevosta ja kärryt.
" Mielittikö sinua? " Ruwa kysyi hiljaa.

Jarem antoi Ruwan liikuttaa hänet parempaan paikkaan, vaikkei liikkuminen Palosydämeltä kovin hyvin nyt luonnistunutkaan. Jotenkin hän pääsi kuitenkin naisen ja keppinsä tukemana eteenpäin. Samalla Jarem kyseli naiselta tuon syitä Girleifiin tuloon. Ei sillä, että asia olisi Jaremille kuulunut, mutta täytyihän uteliaisuus tyydyttää. Kuullessaan Ruwan vastauksen mies nyökkäsi.
”Kunhan löydämme vaunut ja pääsemme Girleifiin, voin puhua puolestanne työnantajallenne, jos tahdotte. Eihän myöhästymisenne ollut oma vikanne”, Jarem lupasi. Se oli vähintä, mitä hän voisi tehdä vastapalvelukseksi Ruwan avusta.

Äkkiä Jarem kuuli raivoisan ärähdyksen. Mies jähmettyi paikoilleen ja kohotti päätään katsoakseen ympärilleen. Aivan lähistöltä huuto ei ollut tullut, mutta se oli kuitenkin kantanut melko selvänä aina heidän luokseen. Ja eikö tuossa äänessä ollut jotain tuttua?
”Luulenko vain, vai oliko tuo herra Arren?” Jarem aprikoi Ruwalle. ”Kenties hän tarvitsee apuamme.”

Samassa Jarem kuuli toisenkin äänen, lähestyvien kavioiden kopinan. Hän kääntyi juuri parahiksi nähdäkseen äitinsä Siudranin ratsastavan paikalle satuloimattoman vetohevosen selässä. Siudran istui hajareisin, helmat polvien yläpuolelle vedettynä, ja muutama suortuva oli karannut teräksenharmaasta nutturasta. Naisen perässä seurasi heidän ajurinsa, vanha demoni, jonka siivet olivat jääneet pelkiksi tyngiksi, sekä vielä kaksi vetohevosta. Ilmeisesti Siudran ei ollut halunnut jättää eläimiä kaikenkarvaisten ryöväreiden tai villipetojen armoille ilman vartijaa.

”Kas päivää, äitikulta. Eikö hevonen ole aivan liian alhainen ratsu sinun arvollesi?” Jarem tervehti huoleti, kuin olisi ollut vain viiden minuutin kävelyllä.
”Jarem, missä sinä oikein olet luihuillut?” Siudran tiukkasi laskeutumatta alas hevosen selästä.
”Saanen, esitellä: Ruwa, tässä on rakas äitini Siudran Valer Terästahto. Äiti, tässä on Ruwa Suna Kengänkopina, jonka sattuma heitti tielleni uppoutuessani tämän metsän kauneuteen. Tapasimme vielä erään miehen, Arrenin, joka oli meille suureksi avuksi, ja vaikuttaa siltä että hän saattaisi olla nyt jonkinlaisissa ongelmissa. Barum, auttaisitko neiti Kengänkopinan ja minut ratsaille, jalkani ei valitettavasti salli minun toimia omin avuin”, Jarem puheli parhaimmalla herrasmiesäänellään. Siudran ei kuitenkaan suostunut mihinkään, ennen kuin Jarem oli selittänyt kaiken, mitä oli tapahtunut, joten Jarem antoi hänelle lyhyen tiivistelmän viime aikojen tapahtumista samalla kun Barum teki muutamista puunkappaleista ja paidastaan repimistään suikaleista välttävän lastan Jaremin jalkaan.

”Olen pahoillani, ettei meillä ole edes satulaa istuttavaksenne, neiti Kengänkopina. Toivottavasti kykenette ratsastamaan ilman sitä”, Jarem sanoi pahoitellen päästyään viimein hevosen selkään Barumin avustuksella.
”No niin, lähdetään ottamaan selvää siitä teidän Arrenistanne”, Siudran sanoi päättäväisesti ja lähti johdattamaan retkuetta suuntaan, josta Jarem oli arvellut Arrenin huudon kuuluneen.

Ei kestänyt kauaa, kun he jo saapuivat aukiolle, jolla Arren ja Zieke olivat taistelleet.
”Pyhät jumalat”, Jarem hengähti, näky ei varsinaisesti hivellyt hänen silmiään. Arren siellä tosiaan oli, ja missä kunnossa! Palosydän käänsi päänsä pois ja teki parhaansa ollakseen muistelematta Uskonsotaa ja samankaltaisia vammoja, jotka oli nähnyt sen aikana, vaikkei itse ollutkaan ollut mukana taisteluissa. Niinpä Jarem ei nähnyt, kuinka Barum laskeutui ripeästi ratsailta mennäkseen auttamaan Arrenia.


//Barumia saa sitten tarvittaessa ohjailla esimerkiksi siinä, miten hän hoitaa Arrenia. Ja jos teidän mielestänne vein peliä liikaa eteenpäin, sanokaa toki niin voin muokkailla pelaustani. Se kun vähän venähti xD//

//AAARGGHHHH!! Sori kauhean kamalan hirveän pitkästä poissaolostani, mutta koneeni hajosi taas kerran. T_T En ehdi nyt kirjoittaa, mutta huomenna jos vaikka ehtisin. :S //

//Jos minä jatkan sen verran nyt ripeämmin, että saataisiin tämä peli loppuun ennen, kuin Jona sulkee kokonaan paikan//

"..? " Ruwa oli sanomassa miehen sanomalle jotakin, mutta tämä sanonta oli mahdotonta vastata. Ruwa ei oikein löytänyt sanoja ja Palosydemeltä oli erittäin jaloa tehdä niin. Nainen ei ollut kuitenkaan varma siitä, että auttaisiko tämän herran puheet työnantajalle.
" Jos se on mahdollista sanoa. " Nainen sanoi hiljaa.
Samassa se aika jäi taakse, kun ääni vei uuteen ajatteluun. Nyt hän kuuli jotakin epä mielyttävää. Ruwa olkaimia nosteli siitä, että hän ei tiennyt mitä Arrenille oikein oli tapahtunut.

Pian äänien jatkeeksi tuli kavioiden ääniä mikä toi lohtua naiselle. Varmauuden vuoksi Ruwa pysytteli Palosydämen vieressä. Nopeasti alkanut huolestunut puheilu mikä sai naisen ihmettelemään. Nähtävästi he tunsivat toisensa ja erittäin hyvinkin.
" Hauska tutusta teihin. " Ruwa sanoi ystävällisellä äänelläänsä.
Hän hymyili ja niijasi pienesti, vaikka pienesti nolostutti Ruwaa. Hänen ylläänsä ei ollut hametta. Niijatessa hän otti hattunsa pois sen ajaksi päästäänsä. Naisten ei tarvitisi tehdä sitä, mutta siinä kohdassa tuli pientä miehikkyyttä olemusta.
" Barum mene vai auttamaan vain Jaremia. Minä pääsen kyllä hevosen selktään. " Ruwa Suna sanoi varmalla äänellä.
Pikaisesti hän kiiruhti hevosensa luokse minkä antoivat hänelle lainaksi. Käteensä otto ohjat minkä hän laittoi hevosen kaulalle. Ruwa asteli pienesti kauemmaksi hevosesta, koska otti kahdella jallalla vauhti. Ketterästi ja sulavasti Ruwa pääsi hevosen selkään.

Nautikkaan huokaisun nainen päästi keuhkoistaansa, koska ei ole ollut pitkään aikaan ollut näin vapaasti ollut hevosen selässä. Heti selästä hän tunsi suunilleen minkälainen hevonen olisi hänelle. Käsilläänsä hän taputteli hevosta kaulalle. Sen jälkeen hän istui hevosen selässä, kuin kuningatar. Selkä ja leuka oli suorassa omassa linjassaansa. Ruwa Suna oli valmiina menemään.
" Kyllä tämä tässä menee todella loistavasti. Kyllä minä pysyn hevosen selässä. " Kengänkopina sanoi hymyillen melkein naurajen.
Hän pysyisi varmasti hevosen selässä, jos mitään kaameata tapahtuisi.

Hyvin kevyesti hevonen nosti raviin askeleensa naisen pyytämästä. Pää kaatui pyöreästi eteen päin ja, että muut lihakset seurasivat pyöreästi. Askeleet olivat sulavat, että nainen piti hevosen selässä istumisessa. Hentoisa ravi sai hiljeentyä käytiin, koska he olivat nopeasti tulleet paikalleen. Kauhistuneena Kengänkopina katsoi eteensä mitä surullista oli tapahtunut edessäänsä. Mitä Ruwa mielessään yritti sovittaa itselleensä niin kiltisti hänen ratsunsa pysyi allaansa liikkumattomana. Korvat takana valmiina kuuntelemaan ratsastajan käskyä.