Kotini ei ole täällä

#No niin, Sassasta tulee aktiivinen ja aloittaa pelinsä täällä \o#

Monta päivää oli varmasti kerennyt jo kulkea ohi kuin siivillä. Elämä oli jatkunut mitä normaalilla tavalla miehen ympärillä. Tuo oli autuaan tietämätön kaikesta ja siitä, missä oli. Iloinen puheensorina ja ihmisten huoleton mieli täytti katuja, puhe jumalattarista ja jumalista oli pinnalla. Kaikki sellainen, mihin Hamlet ei uskonut, oli täällä arkipäiväinen asia. Niin, tuo aavikon puolelta saapunut mies, oman kylänsä suojista noussut prinssi makasi nyt itselleen aivan oudossa paikassa. Hiljaa pedillä, majatalossa, johon hänet oltiin raahattu melkein viikko sitten. Mies oli ollut hiljaa, nukkunut vain syvää unta. Painajainen vainosi miestä, se ei jättänyt tuota rauhaan. Muistot viime hetkistään piinasivat häntä, oudot hahmot ja sairas Klaus. Niin, Klaus, hänen ystävänsä, kuka pääsi tiensä päähän tässä maailmassa. Hamlet ei ollut saada rauhaa, hän olisi voinut estää kaiken, ihan kaiken. Mutta joutui loppujen lopuksi itse uhriksi.
Ja nyt hän oli täällä, Volenleifissä toipumassa vammoistaan. Oikean silmänsä päällä oli side, jota oltiin käyty aina välillä vaihtamassa, ilmeisesti majatalon emäntä piti miehestä huolta. Rintansa oli läpäissyt outo, terävä asia. Selvinnyt oli mies siitäkin, ruhjeet oltiin sidottu, hyvä ettei muumiosta tuo mies käynyt siinä tilassa. Valkeiden siteiden peittämänä hän sitten oli siinä, kaukana heräämisestä ja uuden elämän aloittamisesta. Takaisin kylään ei olisi ikinä enää palamista, sitä ei olisi enää. Tästäkin mies oli täysin tietämätön, eli täydessä tyhjyydessä hetkiään. Pystyi vain odottamaan, että vaaleahiuksinen prinssi avaisi uneliaat silmänsä ja nousisi uuteen loistoon.

Kyllä, Hamlet päätti herätä. Hyvin vaivalloisesti vasen silmänsä aukeni. Mitään ei herranen kuitenkaan tehnyt, odotti vain että näkönsä palaisi takaisin. Hamletin suoniin oli päässyt tyrmäys hetkellään jotain myrkyn tapaista, joka oli pitänyt miestä unessa pitkän aikaa. Senpä vuoksi taisi tämän näkökin palata hyvin hitaasti takaisin. Maailma näytti niin erillaiselta yhdellä silmällä katsottuna. Kaikki oli täysin outoa, jotain hassuja kuunmuotoisia koristeita tuntui olevan kaikkialla.
"...missä..."
Mies mumisi täysin puoliunessa vieläkin. Nousta hän ei ihan heti aikonut, oli parempi ensin herätä kunnolla. Kaikki oli vieläkin niin usvaista, mitä oli tapahtunut? Eikö hän ollut kylässään? Ei, ei siellä missään tällaista sisustusta ollut, ei myöskään noin paljon ääniä ulkopuolelta. Mikä tämä paikka oli?
Hetken pohdittuaan, Hamlet tunsi suurta janoa. Kurkkuansa kuivasi, päätä särki ja kaikkia paikkoja muutenkin. Nuorukainen nousi istumaan tuntien suurta kipua rinnassaan. Tämä ähkäisi kivusta ja piteli siteiden peittoamaa rintaansa.
"Mitä tämä on...miksi en muista..."
Hamlet oli kuin eksynyt lapsi, perheestään erossa ja aivan yksin oudossa paikassa. Nyt ei auttanut äidin huutaminen, kukaan ei häntä kuulisi. Hamlet ottaisi tästä paikasta selvää nyt ja heti!
Mies nousi mitään kummoisempaa harkitsematta ylös sängystä ja yritti lähteä kävelemään. Eihän siitä mitään tullut, käveleminen oli kuin aivan uusi asia hänelle, tuntui yhtä oudolta kuin tämä paikkakin.
Hetken mies kykeni pysymään pystyssä, mutta loppujen lopuksi kompuroi omiin jalkoihinsa ja kaatui maahan kyljelleen. Tietenkin se sattui, sattui niin suunnattomasti, että teki mieli huutaa! Kurkkustaan tuskin olisi päässyt mitään avun rääkäisyä edes, sen verran heikkona mies tunsi itsensä olevan. Tuolla ei ollut edes voimia nousta ylös, ei sitten millään.

Hän tunsi itsensä niin heikoksi, niin turhaksi...sielunsa myyneeksi. Jos Hamlet olisi ollut yhtään herkemmässä tilassa tai muutenkin herkkä ihminen, olisi tuo jo alkanut itkemään pelkästä sekavasta olostaan. Kaikki oli niin...outoa.
Pian ovelta kuului ääniä. Joku yritti selvästi sisään. Oliko miehen kompuroinnit kuultu ja päätetty tulla tarkistamaan tilanne? Vai oliko se pelkkää toiveajattelua.

#ÄÖgjpwgop olipas taaaaaas niin sekavaa ja outoa u__u.#

[Loikkasin nyt tänne n___n]

Miten olikaan Volker Vihlolieska, tuo punahiuksinen feeniks, onnistunut taas seikkailemaan pois kotikaupungistaan Jurleifista aina erääseen toiseen etelässä sijaitsevaan kaupunkiin saakka? Volenleifiin, kuujumalattaren keskuspaikkaan. Eriväriset silmät tiirailivat ympärilleen hieman jopa ymmyrkäisinä, hänen kun ei ollut alun alkaen pitänyt tulla ihan niin kauas Jurleifista. Mutta pitihän tämäkin kaiketi ottaa pelkkänä huvituksena jos ei muuna, mutta toisaalta taas Volker ei tiennyt millä tavalla pääsisi takaisin kotiin. Hänen pitäisi luultavammin hankkia jostain ohikulkevat vankkurit ja pyytää kyytiä, kun rahatilanne oli jälleen kerran melkoisen tiukalla tolalla. Huokaus, ja toinen heti sen perään, nyt hänen olisi etsittävä majatalo, jossa voisi viettää yönsä ja sitten luikkia maksamatta pakoon. Feeniksi ottikin taskustaan omat viimeiset kolikkonsa. Pari hopearahaa ja muutama vaivainen pronssikolikko, niillä sitten pitäisi pärjätä ja päästä vielä kotiinkin. Majatalo ottaisi vähintään pronssikolikot ja toisen hopearahan kukaties. Hiljaa tuo mutisi kirouksia ilmaan ja oli törmätä ohikulkevaan mieheen, joka katsahti häntä aika nuivan oloisesti. Nyrpeä ilme kasvoillaan tuo käveli ympäriinsä, kunnes näki erään majatalon, ja päätti astua sisään. Ihan jopa viihtyisan oloinen paikka, ei moittimista, mutta mikä olisi hintaluokka?
"Päivää, köyhä matkamies haluaisi saada täältä yösijaa. Olisiko siis yhtäkään huonetta vapaana?" Volker tekeytyi mahdollisimman nuhjuisen ja väsyneen näköiseksi, ehkä nämä antaisivat hänen jopa asua ilmaiseksi, mikä tietenkin olisi parasta hänen poispääsynsä kannalta. Eripari silmät tarkkailivat tiskin takana olevaa miekkosta, joka oli hieman tukevahkon puoleinen ja mies katseli entistä Rhuatchin palvelijaa hieman epäluuloisena, mutta sai kuin saikin kasvoilleen jonkinlaisen hymyntapaisen.
"Saatte tuon pienen nurkkahuoneen tuolta, mutta maksua vastana tosin", mies sitten tokaisi, ja Volker nyökkäsi. Ihan mikä tahansa kelpaisi nyt.
"Maksan aamulla, nyt matkalainen haluaa vain nukkumaan", Volker totesi uneliaan näköisenä ja majatalon emäntä johdatti hänet huoneeseensa, ja sitten tuo katosi erääseen toiseen huoneeseen, ja Volker omaansa. Ja kun Vihlolieska katsahti tuota nurkkahuonetta, niin silmät laajenivat pienimuotoisesta hämmennyksestä, tässäkö huoneessa hänen pitäisi nukkua? Huone, johon oli ahdettu yksi sänky ja yksi lipasti, eikä siellä ollut edes ikkunaa, vaan huoneeseen valoa toi kynttilä ja parikin. Muristen Volker sitten heittäytyi sängylle, nyt ei kävisi mikään mutina, vaan hänen pitäisi vain yrittää nukkua siinä vaatimattomassa huoneessa kuten parhaiten taisi.

Ja aamun sitten sarastaessa, Volker heräsi ja huomasi selkänsä ja niskansa olevan ihan jumissa, koska sänky oli ollut mitä huonoin nukkua. Kärttyisenä tuo feeniks nousi ylös ja tassutti alas, pyytäen majatalon isäntää paikalle.
"Huomenta, nukuitteko hyvin?" isäntä kysyi iloisenpuoleasti, ja sai vain ärtyneen katsahduksen punatukan suunnalta.
"En, sänkynne oli mitä kehnoin nukkua, joten minä en aio maksaa siitä penniäkään", Vihlolieska murahti jälleen ja siitäkös syntyikin pientä sanaharkkaa, kunnes Volker oli jo pinkomassa ulos, mutta ovelle kerkesi ensimmäisenä majatalon isäntä. Feeniks kirmasi siis sinne suuntaan jossa olivat huoneet ja heti sinne päästyään tämä rymisti ensimmäiseen huoneeseen, jonka ovenkahvaan oli käsi tarttunut ja ovi paiskautui kiinni hänen takanaan ja Volker vielä laittoi tuolin pitämään ovea kiinni. Helpotus, nyt hän olisi hetken aikaa ehkä turvassa majatalon isännän käsistä, mutta kun Volker käännähti ympäri, niin tämä säpsähti näkiessään miehen lattialla.
"Herra! Te ette näytä voivan kovin hyvin?" Volker sitten totesi toivuttuaan säpsähdyksestä, sillä eihän feeniks ollut odottanut, että huoneessa olisi joku. Vaikka feeniks olikin luonteeltaan röyhkeä ja ennen kaikkea itserakas ja vaikka mitä muutakin, niin silti tämä hieman huolestui toisesta, joka lattialla makasi ja pian punatukka kyykistyi tämän viereen.
"Teidät pitäisi varmaan auttaa takaisin sänkyyn", Vihlolieska sanoi, ja tarkasteli toista, kuunnellen samalla, että oliko majatalon isäntä hoksannut hänen olevan juuri siinä huoneessa missä hän nyt olikin. Kuitenkin feeniks tarttui kiinni toisesta ja auttoi seisomaan ja siitä takaisin sängylle, koittaen olla varovainen, jotta toiseen ei sattuisi.
"Toivottavasti en satuttanut teitä, mutta parempi teidän on siinä sängyllä olla, kuin tuolla kylmällä lattialla", Volker sitten pahoitteli sitä, jos oli sattunut toista satuttamaan. Eripari silmät tarkkailivat yhä tätä miestä, jonka toisen silmän päältä kulki side ja ei tämä muutenkaan näyttänyt olevan mitensäkään parhaassa kunnossa. Volker puraisi huultaan, ja avasi sitten taas suunsa:
"Kuinka te olette noin huonossa kunnossa?" Feeniks ei tietenkään osannut esittää asiaansa hellävaroemmin vaan kuten aina, töksäytti kysymyksensä ilmoille. Minkäs sitä luonnolleen voisi?

[Pahoitteluni noista hittauksista, toivottavasti ei haittane, mutta en raaskinut jättää Hamletia tuohon lattialle <3]

Noh, ei häntä seltään paapottu kuin pientä lasta ympäri kelloa. Joku punapää oli rymistellyt sisään maksuja karkuun. Oliko tämä...majatalo tai jotain? Siinä tapauksessa sisustuksessakin olisi enemmän järkeä. Huoneessa oli hyväpatjainen sänky ja jotakin työpöydän tapaista laatikostoa. Kyllä, tämä oli joku majatalo jossakin, mutta miksi Hamlet täällä oli, siitä hän oli vieläkin täysin ulalla.
Nyt tuo punapää oli tajunnut lattialla hiljaa maannen miehen, kuka oli pitänyt toista saapumishetkestään silmällä. Mitään ei ollut Hamlet vaivautunut sanomaan, kunhan oli toista tuijottanut ja ihmetellyt.
Tuo feeniks auttoi Hamletin takaisin sänkyynsä, eikä herranen laittanut mitenkään vastaankaan. Totta kai Hamletiin sattui, vaikka kuinka varovaisesti hänet laitettiin takaisin sängylle. Mutta sitä nyt ei osannut enää erotella, mistä se kipu johtui. Mies oli liian väsynyt valittamaan tai edes irvistämään kivulle, pahempaakin olisi varmasti tulossa edessäpäin.

Voi kuinka Hamlet tunsi itsensä nöyryytetyksi, eihän sitä tavallisesti turvattu toisen apuun, ei missään tilanteessa. Ylpeyttään ei vain voinut niellä ja antaa toisen kerrankin auttaa. Nyt Hamletilla ei ollut edes voimia sanoa vastaan ja loppujen lopuksi, eihän tuo olisi itse päässyt takaisin sänkyyn.
Mies henkäisi ja jäi istumaan paikalleen. Tuo ei tuntenut oloaan suvalliseksi käymään takaisin makaamaan, ei etenkään kun tämä...outo mies oli tullut tänne sisälle täysin omine lupineen. Toinen ei ilmiselvästikään ollut mitään majatalon henkilökuntaa.
Toivottavasti en satuttanut teitä. Hiukan apaattisena mies pudisti päätään, ilmaistakseen, ettei toinen häntä niin paljon satuttanut, että siitä olisi pitänyt alkaa mitenkään pahoittelemaan tai vastaavaa. Katseensa kävi huonetta jälleen läpi, kuin merkkejä etsien tai jotain vastaavaa. Katse kääntyi takaisin kun hänelle esitettiin kysymys, erittäin suoraan tosin. Kotikunnassaan mies olisi voinut nyrpistää nenäänsä moiselle käytökselle, mutta ei nyt. Hän ei ollut tämän paikan prinssi, parempi oli elää maassa maan tavalla.
"Minä...en muista...en tiedä."
Miekkonen katsoi kättänsä ja sitten rintaansa, joka edelleen oli valkoisten siteiden peitossa. Mitä hänelle oli tapahtunut...hämäriä muistikuvia vain kulki ohi, mutta ei lainkaan mitään tähdellistä. Hamlet painoi kätensä päänsä päälle, ai että teki kipeää siihenkin. Nämäkö "jumalat" häntä rankaisivat syntisestä elämästään? No heistähän mies saisi syntipukit, jos ei parempaa tekemistä keksinyt. Eihän mies itse ollut tehnyt mitään väärää, vain puolustanut kaveriansa!
Hetkinen...siinähän se! Joitakin täysin tuntemattomia miehiä oli tunkeutunut nimenomaan Hamletin aavikolle! Hän ja Klaus olivat lähteneet noita karkoittamaan pois, mutta mutkia oli tullut matkaan. Klaus oli ollut sairas ja tunkeilijat olivat yllättäneet heidät. Taistelussa Hamlet oli puolustanut kaveriaan ja ottanut iskua jostakin täysin oudosta taiasta.

Käsi puristui nyrkkiin miehen muistin palaessa, päätä puistattaen katse meni takaisin Volkerin puoleen. Nyt olisi hiekkaprinssin aika kysellä toiselta kaikki! Ehkäpä hän vielä selostaisi tarinansa toiselle vielä, mutta nyt olisi oleellisten kysymysten aika.
"Missä minä olen? Kauanko olen ollut täällä? Ja ennen kaikkea, kuka sinä olet ja teet täällä?"
Ääni oli käheä ja suorastaan onnetoman kuuloinen. Tavallisesti niin kuuluva ja ylväs ääni oli nyt pelkkää surkeaa köhimistä. Noiden sanojen seurauksena mies yskikin nyrkkiinsä ja osittain jopa ärähti itselleen. Hän ei pitänyt tilanteesta, ei ollenkaan. Hän tahtoi pois täältä ja äkkiä! Hamlet oli myös tietämätön siitä, että isäntä sekä emäntä etsivät tätä punapäistä miestä.

#Joooo ei tuo haitannut n__n Ja anteeksi kun tämä minun roolini ei nyt vie tätä oikein eteenpäin DX Ensi roolissa sitten!#

Volker ei osannut mitään muuta, kuin toljottaa toista eripari silmillään, ja tarkastella tämän kuntoa. Toinen näytti rähjäiseltä, todellakin loukkaantuneelta, sen jo siteetkin kertoivat. Samalla feeniks kuitenkin kuulosteli että milloin majatalon isäntä ja emäntä tajuaisivat hänen olevan siinä huoneessa, missä nyt olikin. Toivottavasti eivät vielä hetkeen, sillä Volker saisi nyt miettiä samalla pakosuunnitelmaa. Ehkä hän hyppäisi ikkunasta, tai kiipeäisi ikkunan kautta katolle? Ei, mieleen ei juolahtanut mitään fiksumpaakaan ideaa kuin ikkunan kautta jonnekkin. Kun toinen sitten mumisi jotakin, niin katse kääntyi jälleen toiseen. Kulma kohosi hieman ja feeniks ei saanut mitään kunnon vastausta kysymykseensä, muuta kuin siihen edelliseen, joka oli kysynyt että eihän tämä ollut satuttanut toista, kun punatukka oli nostanut hänet sängylle. Siihenkin tosin vain pään pudistuksen, mutta kertoihan sekin jo jotain. Volker huokaisi hiljaa ja kääntyi poispäin toisesta hetkeksi. Samalla tämän ilme vakavoitui, kasvot saivat omanlaisensa ilmeen. Olivatko majatalon pitäjät juuri juoksennelleet käytävällä edestakaisin? Mies puri huultaan, olisi vain ajan kysymys milloin mokomat löytäisivät siihen huoneeseen missä hän nyt oli. Nyt mieli teki entistä enemmän töitä, yrittäessään keksi pakosuunnitelmaa. Entä jos hän vaikka piiloutuisi sängyn alle? Ilmiantaisiko tämä loukkaantunut kaveri hänet sitten? Sitä sopi miettiä, mutta ajatuksenjuoksu keskeytyi kysymykseen, joka oli suunnattu feeniksille.
"Olet jossakin majatalossa, en tiedä kauanko olet täällä ollut, ja nimeni on Volker Vihlolieska...ja..." lause keskeytyi kun tämä alkoi miettimään mitä sanoisi, ettei näyttäisi toisen silmissä ihan typerältä.
"... ja olen täällä piilottelemassa, koska, no asian laita on niin, etten maksanut majatalonpitäjille täällä vieteystä yöstä."
Saihan Volker jotakin suustaan. Röyhkeä-ääninen mies tosin naurahti hieman nolostuneesti peräjälkeen. Kyllähän hänellä nyt olisi rahaa sen verran, että saisi majatalon maksettua, mutta pitäisihän hänen kotiakin päästä.
"Tulen Jurleifista, enkä tunne tätä kaupunkia ollenkaan..." mumisi tuo sitten vielä jotain jälkeenpäin. Taas kuului erinäistä rymistelyä, mutta nyt feeniks ei jaksanut moisesta välittää vaan keskittyi tähän henkilöön, jonka oli sängylle nostanut.

"Entä te? Kuka te olette?" punahiuksinen kysyi sitten vastakysymyksen, koska ei tiennyt että millä nimellä voisi tätä miestä puhutella. Hienoinen huokaus kantautui huulilta, kun ryminä oli hetkeksi loppunut. Kuitenkin koko feeniksin kroppa oli jännittynyt. Hän vaikka juoksisi ovesta ulos, jollain tapaa tyrmäten majatalon väen. Kyllä sitä aina jotakin keksisi hädän tullen.
"Ai niin, tämä kaupunki on Volenleif, kuten äsken kysyitte että missä olette", Volker sitten muisti, ettei ollut sanonut kaupungin nimeä, vaan vain sen että tämä oli jossakin majatalossa. Otsa rypistyi hivenen ja yhtäkkiä feeniks ponkaisi matalaksi, mutta mitään ei sitten käynytkään, sillä juoksuaskeleet olivat osoittautuneet vääräksi hälyytykseksi. Volker puri kynttään, kun nousi sitten istumaan lattialle ja katsoi hivenen nolostuneena toista.
"Pyydän, älkää paljastako että minä olen täällä, olkaa niin kiltti", feeniks sitten aneli toiselta, katsoen eri värisillä silmillään siteisiin käärittyä miestä. Kyllä Volker osasi koiranpentukatseen, mutta nyt oli sitä paitsi vielä tosi kyseessä. Kuka ties majatalon isäntä perisi häneltä kaksinkertaisen maksun sitä vastaan että hän ei ollut aluksi suostunut maksamaan ja oli piilotellut vielä potilaan huoneessa. Nyt ryminä kuului taas ja Volker ryömi hätäisesti sängyn alle, vaikka siellä olikin hivenen ahdasta. Ovi potkaistiin auki ja kukas muukaan kuin majatalon isäntä se siellä kuikuili.
"Anteeksi häiriöni, mutta onko tänne sattunut tulemaan sellaista punahiuksista feeniks herraa, jolta on jäänyt maksut maksamatta?" majatalon isäntä kysyi ja Volker tunsi pidättävänsä hengitystään. Toivottavasti häntä ei ilmiannettaisi.

Jossain majatalossa? No sepäs lohdutti Hamlettia suurestikin. Hän oli jo valmiiksi sekaisin ja epätoivoisen oloinen, ettei olisi pistänyt hiukan kattavampaa informaatiota pahakseen. Noh, ei kai siitä tätä feeniksiä ollut syyttäminen, toinen kun ei ilmeisesti kotonansa ollut alkuunkaan.
Volkerin kertoessaan ehkä hieman nolon tilanteensa, olisi Hamletin tehnyt mieli hymyillä pelkästään tuosta naurettavasta ideasta. Ei ollut maksanut maksuaan majatalossa olemisesta? Noh, ei kai Hamlet voinut olla toista tuomitsemaan.
Naama pysyi kuitenkin perusasteilla ja katse kääntyi jokseenkin odottavana huoneen ovelle, koko ajan oli tunne että kohta se aukeaisi ja saranat vain lentelisivät pitkin huonetta.
Mies pudisti lievästi päätään ja mieli olisi tehnyt mieli henkäistä syvään. Hän herää kuin ruusunen unestaan ja heti alkuunsa on tällainen show päällä? Ei tämä prinssi olisi kovinkaan pistänyt pahakseen, jos tämä hässäkkä olisi pian ohi. Päätä tuntui särkevän pelkkä ajattelukin, uni olisi varmasti maistunut vielä.
Nyt tämä hiekkaprinssi sai kysymyksen osakseen. Hiukan oli Hamlet ehtinyt ihmettelemään, miksi tuo feeniksi teititteli häntä, toinen kun vaikutti enemmän itseään rakastavalta tyypiltä. No, ehkä Hamlet ei ollut paras ihminen arvostelemaan toisia ulkonäön perusteella. Sitä paitsi, hän oli tottunut kyllä tähän teitittelyyn eikä pistänyt sitä lainkaan pahakseen, nostipahan itsetuntoaan.
"Hamlet Kaba Hopeasiipi Länsikulovalkean klaanista."
Puhekin oli vielä kovin tökeröistä, suuta ja kurkkua kuivasi että hädin tuskin sitä ääntä tuli.

Tuntui kuin Hamletin naama olisi valahtanut valkeaksi kun tuo kuuli olevansa Volenleifin kaupungissa. Oliko mies päässyt jo kovin kauan haluamaansa Ganoan puolelle? Miten tällainen muka oli mahdollista, miten sieltä hiekan ja myrskyn keskeltä olisi voinut päätyä niin nopeasti tänne? Kaikki tosiaan tapahtui liian nopeasti, aivan liian nopeasti.
Hiukan säpsähti prinssi kun tuo feeniksi loikkasi lattialle matalaksi, hyvä ettei sängyltään pompannut itse metriä ylöspäin. Silmät pyöreinä Hamlet tuijotti takaisin Volkeria, toinen oli tosiaan säikäyttänyt Hamletin! Mies ei todellakaan pitänyt tästä tilanteesta, ei yhtään!
Nyt tuo vielä aneli ettei Hamlet paljastaisi toista! Mikä ihme tätä kaupunkia vaivasi! Ja näitä ihmisiä, mistä nämä edes osasivat tupsahtaa paikalle? Nyt se vielä ryömi sängyn alle, mitä Hamlet tekisi jos se majatalon isäntä saapuisi paikalle!
Melkein oli siteisiin kääritty mies valmis kuikuilemaan sängyn alle, kun ovi jo lennähtikin auki ja Hamlet istui säpsähtäen selkä suorana sängyllään. Tosiaan, sieltähän se isäntä saapui ja kyseli vielä juuri tuota feeniksin olinpaikkaa. Nyt Hamlet mietti, paljastaisiko tuon...kiusankappaleen joka oli hänet kuitenkin nostanut takaisin tolpilleen, vai pelastaisiko tuon kurjan nahan? Voihan pietari.
"En taida tietää mistä puhutte, hyvä isäntä. En ole nähnyt ketään tänään ennen teitä."
No eihän Hamlet voinut Volkeria paljastaa, niin inhottava ihminen sentään ollut. Prinssi yski kuivaa yskää yrittäen saada näin ääntään hiukan selvemmäksi.

Talon isäntä kiitti ja poistui sitten toipilaan huoneesta. Hamlet huokaisi syvään ja hyvin raskaasti, olipahan hän nyt mennyt valehtelemaan isännällekin, mitä tästäkin tuli. Hetken Hamlet istui vielä hiljaa sängyllään, odottaen jos se majatalon isäntä saapuisi takaisin. Mitään ei kuitenkaan kuulunut, joten Hamlet päätti avata sanaisen arkkunsa.
"No niin, feeniks-herra-kuka-ei-ole-maksanut-maksujaan. Eiköhän se pölyn nieleminen siellä sängyn alla riitä. Sinun pitäisi kai alkaa juonia itseäsi ulos täältä. Isäntä ei varmasti ilahtuisi kovinkaan jos löytää sinut täältä huoneestani sen jälkeen kun sanoin ettet ole täällä."
Tosiaan, Hamlet olisi varmasti myös lirissä jos jäisi kiinni valehtelustaan. Tervetuloa arkeen Hopeasiipi.

#Joooo, Sassatin rakentavat peliviestit ;o! Hyvää joulunodotusta tässä muuten n__n.#

Vihdoinkin Volker sai tietää toisen nimen, Hamlet. Tämä siis oli jostain muualta, kuin Ganoasta, tai sellaisen käsityksen feeniks ainakin sai.
"Hauska tutustua, Hamlet", Volker sitten totesi, katsellen ympärilleen ennen kuin sitten heittäytyi matalaksi, kun luuli jäävänsä kiinni. Hänhän ei pulittaisi majatalon väelle kolikkoakaan. Vaivoin tuo raahautui sängyn alle, ja köhisi muutamaan otteeseen. Milloinkohan oli tuotakin sängynalustaa viimeksi siivottu? Ei varmasti pitkään aikaan, sillä pölykerrostuma oli melkoisen suuri ja sankka. Ja Volker parka joutui sitä nielemään, jotta ei jäisi kiinni. Ehkä olisi parempi antautua, ei todellakaan! Feeniks ei ajatellut jäädä kiinni, nyt kun livistäminen olisi edes vähän helpompaa, tai miten kukin sen näki. Ehkä hän tosiaan hyppäisi ikkunasta ulos tai kapuaisi katolle, mutta jotenkin hänen oli päästävä pois. Punahiuksinen huokaisi helpotuksesta, kun toinen ei paljastanut häntä. Nyt hän olisi vielä kiitollisuuden velassa tälle Hamletille, ja siitäkään Volker ei liiemmin tykännyt, mutta parempi näin. Eripari silmät yrittivät sängyn alta tutkailla, milloin jalat lähtisivät kohti ovea ja pian ne, kera raskaiden askelten ja muutamien manausten katosivat pois ja Volker kuuli uuden tuttavansa puhuvan.
"Kyllä kyllä... pitänee varmaan kiivetä ikkunasta ulos, se on kai parhain vaihtoehto", feeniks mutisi hiljaa, mutta kyllä Hamletkin sen ehkä kuuli. Samalla tämä ryömi pölyn seasta pois ja nousi sitten pystyyn, puistellen pölyjä pois ja yskien samalla. Pöly kutitti nenää pahemman kerran, mutta eihän feeniks nyt useasti ryöminytkään sänkyjen alla, ennemmin niiden päällä.
"Kiitoksia oikein paljon, herra Hopeasiipi. Jään teille kiitollisuudenvelkaan", ja tämän lopun Volker vasta mumisikin. Mutta pakko hänen olisi jotenkin kiitollisuutensa todistaa, mutta miten? Rahoja hän tarvitsi itse, ja mitä tämä siteisiin kääritty mies sitten tarvitsisi?
"Kuinka voisin todistaa kiitollisuuteni?" koko ajan punatukka toivoi, ettei Hamlet vain pyytäisi rahaa häneltä, hän itse kun ei omistanut paljoa mammonaa, ja sen vähänkin mitä omisti, hän tarvitsi itse, päästäkseen takaisin kotikaupunkiinsa Jurleifiin.

"Minun on kai parasta pian lähteä..." Volker vielä totesi, seuraten katseellaan Hopeasiipeä. Vihlolieska lysähti eräälle lähimmälle tuolille istumaan ja mietti päänsä puhki, miten pääsisi pois mokomasta majatalosta, kenenkään huomaamatta ja miten voisi näyttää kiitollisuutensa Hamletille, joka ei edes tuntenut häntä, mutta silti auttoi. Feeniks oli ajanut itsensä aika pahaan pinteeseen, ehkä hänen olisi siis kannattanut maksaa heti aluksi, kun häneltä maksua pyydettiin, mutta olisivat majatalon isäntä ja emäntä voineet antaa hänelle paremmankin huoneen, kuin pienen nurkkauksen, jossa vaivoin mahtui edes kävelemään ja kaiken kukkuraksi siellä veti.
"Te tulette siis Ganoan ulkopuolelta, oletan?" Volker kysyi, saadakseen jotain puheenaihetta ja jos tässä samalla jutustellessa tulisi edes yksikin hyvä ehdotus siitä, miten hän pääsisi pois pinteestään. Eripari silmät katsoivat Hamletista ikkunaan, ja ikkunasta Hamletiin, hänen oli pakko käyttää tuota ikkunaa hyödyksi, muuten hän ei pääsisi mitenkään pois, mutta toisaalta hän olisi ehkä halunnut turista tämän Hamletin kanssa pidempään.
"Olisiko teillä jotain ehdotuksia, kuinka päästä täältä näkemättä pois?" punatukka vielä kyseli ehdotuksia, "minun aivoni kun eivät keksi mitään fiksua."
Volker puri huultaan ja nousi sitten seisomaan, astellen kepeästi ikkunalle. Hittolainen, talo ei ollut kovin suuri ja maahan oli vain pieni matka, mutta siitä näkisi kyllä, jos hän loikkaisi. Mutta mitä tuli taas ylöskiipeämiseen, ei ollut mitään, mistä ottaa kiinni, joten kiipeäminen saattaisi käydä työlääksi, vaikkei katollekaan tietenkään pitkä matka ollut.
"Minun tarvitsee ilmeisesti kiivetä katolle..." Volker mumisi itsekseen, sillä mielummin hän kiipeäisi katolle ja liikkuisi niitä pitkin, kuin loikkaisi kadulle, kun saattaisi kuitenkin törmätä majatalon isäntään.

"Miten aiotte jatkaa, kun tervehdytte?" Volker kyseli samalla, kun mittaili mahdollisuuksiaan ikkunan suhteen. Katse ei käväissyt tällä kertaa Hamletissa, mutta koko ajan tämä oli kuitenkin korvat höröllä, mikäli toinen hänelle vastaisi. Hän itsekin oli kiperässä tilanteessa oman jatkamisensa suhteen, mutta olihan hän ennenkin päässyt livahtamaan.

[Hieman epämääräinen vastaus meikältä x__x Mutta hyvää joulua sinulle n____n <3]