Mikään ei vie sitä pois

Kissa. Pörröinen, pehmeä ja lämmin kun Siru kietoi kätensä sen ympärille tai painoi korvansa vasten sen vatsaa kuullakseen nopeat sydänäänet. Ellei Siru olisi kuullut noita pieniä sykähdyksiä tai nähnyt miten kissan rintakehä kohosi ja laski tasaisessa tahdissa, olisi hän luullut kissan sielun paenneen tästä maailmasta jo kauan aikaa sitten. Siru sai silitellä kissaa ja upottaa kasvonsa sen pehmoisen turkkiin, joka tuoksui etäisesti mereltä, metsältä, vapaudelta, mutta myös joltain muulta, jota oli vaikea määritellä. Eikä kissa naukaissut protestiksi kuin muutaman kerran Sirun nostaessa sitä kainaloista ilmaan ja katsellessa sen vihreisiin nappisilmiin. Miksi se ei raapinut, purrut, miksi se ei rimpuillut, vaikka hän puristi sen keuhkoista ilmatkin pihalle, miksi se vain tuijotti häntä noin? Mikä ihme sinussa on vikana pieni, hupsu mirriparka, mikset sinä osaa käyttäytyä niin kuin kuuluisi? Mitä ihmettä sinä minussa näet?

Siru istui vielä puolen tunnin kuluttua kissan tapaamisesta alas rantaan vievillä portailla. Hänen ei ollut suunnitellut jäävänsä siihen, mutta kuinka hän olisi voinut siitä lähteäkään, kehräävä kissa sylissään. Ei ollut vielä kovin myöhä, mutta meri näytti jo kovin uniselta laineiden pyyhkiessä kevyesti rantapenkereitä. Muutama lokki kahlasi matalassa rantavedessä tai ui hieman kauempana ja aina välillä lokkien rääkynä yltyi kovaksi tyyntyäkseen sitten. Aivan kuten tuuli, joka oli vielä aamulla aiheuttanut Sirulle harmia yrittämällä puhaltaa kaikki vastapestyt pyykit alas naruilta, oli nyt rauhoittunut. Vain hentoinen iltatuuli pyöritteli veden pinnalla omia kuvioitaan ja sai ohikulkevien naisten hameet hulmuamaan. Siru nojasi osaksi luonnon itse muovaamiin kallioportaisiin istuen sivuttain, pää kuitenkin käännettynä kohti merta. Miten kirkkaalta vesi näyttikään valon tullessa osittain ison tammen lehtien välistä, miten surulliselta ja kauniilta maailma voikaan näyttää yhtä aikaa.

Sirun aikaisempi hellivä halausote oli tiukentunut koko ajan ja viimein kissakin maukaisi kovaan ääneen ja alkoi sätkiä havahduttaen Sirun siihen, että hän piti kissaa sylissään melkein kuin kuristusotteessa. Hän hellitti otteensa heti ja melkeinpä tyytyväisenä hymyili kissalle pyyhkien toisella kädellä silmäkulmaan salakavalasti valuneita kyyneleitä. Siru nousi ylös ja laski kissan hiekkatielle. Hän tiesi liiankin hyvin, että tuo hassu eläin ei ollut tajunnut vihjettä vaan, seurasi Sirua hänen jatkaessa kohti satamaa. Typerä rääpälemäinen, karvakasa ja villapaitaan vielä tähänkin aikaa kesästä pukeutuva nainen, oli siinäkin parivaljakko. Kummatkin ainakin olivat päättäneet jotain, eikä kumpikaan näyttänyt vielä aikovan luovuttaa.

[Kaikki ovat tervetulleita mukaan ^^]

//Ehm... Ajattelin tulla kuokkimaan, jos tänne kerran kuka tahansa saa tulla mukaan ^^' o/

Tyyni meri tuntui kutsuvalta kaikessa hiljaisuudessaan. Upottava rantahiekka tuntui yhä lämpimältä rantaa tutkivan naisen paljaissa varpaissa, hänen jälkeensä jäi helminauhan tavoin jalanjäljet koskemattomaan hiekkaan. Välillä kylmä vesi huuhtoi hänen jalkojensa yli ja kasteli raskaan hameen helmat, mutta tämä hymyili itsekseen ja loikki välillä aaltoja pakoon. Hyppiessään ja tanssahdellessaan rannassa, nainen hääsi pakoon muutaman lokin, jotka nekin olivat tulleet paikalle nauttimaan rauhallisesta iltapäivästä. Nainen lauloi hyräillen muutamia säkeitä jotain kummallisia, loitsuilta vaikuttavia lauluja, jotka eivät tarkoittaneet mitään. Hänen tummat hiuksensa tanssivat kulkijan harteilla ja selässä sekaisina ja villeinä, hänen silmänsä loistivat puhtaasta riemusta ja pian suurempi aalto huuhtoi hänen nilkkojaan niin, että naisen kurkusta karkasi korkea naurunkiljaisu, joka sai kauempanakin lokit ottamaan siivet alleen, ja katoamaan horisontin taa. Kenties jonnekin, jossa hullut ihmislapset eivät loiki pilaamaan niiden iltapäiväkutsuja.

Nainen, Melania nimeltään, ei ollut ottanut mukaansa edes lemmikkikaniaan, saati sitten ratsuaan. Hänellä ei ollut edes laukkujaan mukana, vain yksinkertaiset, puuvillasta valmistetut vaatteet, jotka nekin tuntuivat olevan tiellä. Tämä oli hänen hetkensä, Melanian oma hetki, jota ei pilanneet mitkään esteet tai ihmiset.
Vesi nousi polviin saakka Melanian astellessa syvemmälle veteen, mutta hän ei välittänyt edes pidellä helmojaan ylhäällä. Ei ollut lämpöisin aika päivästä, mutta juuri nyt kylmyydellä ei ollut väliä. Hän pirskotti kylmää vettä kasvoilleen ja antoi pisaroiden sitten kuivua vielä taivaalla sinnittelevän auringon lämmössä. Oli kuitenkin melko aikaista tällaisille hullutuksille, ei ollut kovin myöhäkään, mutta hän saattoi vain toivoa ettei kukaan katsoja pitäisi häntä täysin sekopäisenä. Oikeastaan tuntui kiehtovalta ajatella jonkun katselevan Melaniaa itseään, ja pian hän jopa pystyi kuvittelemaan jonkun silmät selässään. Se tuntui niin aidolta, että hän käännähti äkkiä ympäri, tavoittaen vain rauhallisen luonnon katseellaan.

Vaiko sittenkään? Melania kurtisti kulmiaan, ja katseli pidemmälle. Jotain liikettä hän oli varmasti nähnyt, oliko se eläin...? Ei, sen oli pakko olla ihminen. Nainen hiiviskeli kauemmas meren rannasta, puiden ja pensaiden rämeikköön. Oksat pistelivät hänen tottumattomia varpaitaan, mutta Melania yritti olla päästämättä äännähdystäkään. Tarpeeksi lähelle päästyään, nainen näki hahmon selkeästi olevan ihminen, nuori tyttö. Ei tämä varmastikaan ollut paljoa häntä itseään nuorempi, mutta tuntui kuitenkin kovin herkältä siinä istuessaan pieni kissa sylissään. Oikeastaan Melania oli varma, että oli tuntenut kissan tarkat silmät ihollaan. Hänet oli paljastettu! Yrittäessään piiloutua, Melania vain sotki itsensä pahemmin pusikkoon ja ähkien viimein nousi ylös, yrittäen palauttaa kadonnutta arvokkuuttaan siistien vaatteitaan lehdistä ja oksista. Hän seisoi suoraan nuoren tytön edessä, itsekin hiukan hämillään.

"Öh... Hei!" Melania aloitti iloisesti ja raapien samalla hieman hämmentyneenä päätään.
"Kävelin tästä ohi ja... huomasin että olette yksin. Ajattelin vain tulla tervehtimään, näytät kovin yksinäiseltä" hän jatkoi, unohtaen kohteliaan teitittelyn loppua kohden. Kuulosti kovin ontuvalta että joku sattuu vaan kävelemään ohi, putoaa pusikkoon ja sitten esittää että kaikella sillä oli tarkoitus. Melania saattoi vain toivoa, ettei pelästyttäisi tyttöä, tai edes tämän kissaa hengiltä.

Kissaapa ei saatu kannoilta ihan niin helposti. Siru asteli ees taas hiekkatiellä, vilkuillen samalla olkansa ylitse eläintä, jolla ei näyttänyt olevan mitään aikomusta lähteä muualle, vaikka Siru olikin päästänyt sen vapaaksi syleilystään. Nuori nainen hiipparoi puiden yrittäen saada kissan unohtamaan hänen olemassaolonsa. Ei Siru oikeastaan olisi halunnut jättää sitä yksin, mutta järkisyyt tuntuivat nyt painavan enemmän. Ei hänellä edes ollut varaa hoitaa kissaa, eikä hän oikeastaan tiennyt pystyisikö hän huolehtimaan kenestäkään muusta kuin itsestään. Mutta siinä hänen edessään tuo kissanrääpäle, joka näytti uitetulta ilman vettäkin, killisteli nyt häntä kirkkain ja luottavaisin silmin. Jokin liikutuksen puuska iski taas Siruun ja hän ei voinut muuta kuin kaapata kissan uudelleen syliinsä ja painaa päänsä vielä kerran sen pehmeää turkkia vasten.

Puskien ja pensaiden välistä yhtäkkiä ilmestyvä nainen sai taas maahan istahtaneen Sirun hypähtämään pikaisesti pystyyn. Kissa loikkasi samalla maahan. Hän ei ollut huomannut naista lainkaan, sillä kissa oli vienyt hänen huomionsa melkein kokonaan.
”Ai, päivää!” Siru sai ensiksi vinkaistua, mutta kokosi nopeasti itsensä. Hän alkoi pyyhkiä oman pukunsa helmoja samoin kuin tuntematon nainenkin, vaikka ei hänen paitaansa ja hameeseensa ollut oikeastaan tarttunut muuta kuin kissankarvoja. Samalla hän pyyhkäisi kosteita poskiaan nopeasti hihallaan. Kummallinen tilanne sai hänet hämilleen, mutta naiselle hän väläytti heti pirteän hymynsä.

”Surulliseltako? En kai sentään, olihan minulla tuo kissakin halattavana!” Siru hymähti ja naurahti perään sydämellisesti, mutta naurussa oli ehkä jotain hieman epätoivoista, halua kieltää kaikki. Tokihan hän tiesi itkeneensä, mutta tuskinpa sen myöntäminen parantaisi tämän tuntemattoman naisen päivää ollenkaan. Niissä miettiessä Siru vilkuili varovasti pusikoista hänen eteensä tupsahtanutta naista, joka näytti lievästi metsittyneeltä, mutta aivan yhtä hämmästyneeltä hänkin. Siru nyki hermostuneena paitansa hihoja. Kumpikohan oli oikeastaan yllättänyt kumman?

”Mutta tervehtiminen kuulostaa oikein hauskalta, paljon kiitoksia! Olen varma että kissanikin olisi ” Siru jatkoi hymyillen iloisesti ja esitellen sitten itsensä antaen katseensa samalla kiertää lähiympäristössä. Rannan suunnasta kuuluva pieni rapina paljasti kissan menneen sinne päin, mutta eläimen sijaan Sirun katse tavoitti naisten suuntaan katselevan demonin. Hän hymyili miehellekin takaisin ja nyökäytti nopeasti tervehdyksen.

[Anteeksi kökköys. En vaan ole ollenkaan kirjoitusfiiliksissä, mutta tervetuloa molemmille kuitenkin ^^]

//Ja täältä tulen minäkin Routaseni kanssa, kuten luvattua ^^//


Yleensä Routa suuntasi johonkin kapakkaan purkamaan paineita ja tuhlaamaan tienaamansa roposet heti päästyään satamaan pitkän, tai vähän lyhyemmänkin, merimatkan jälkeen. Mutta kerrankin tiedossa oli poikkeus tuohon rutiiniin. Routa oli käskenyt veljeään Roqusta jäämään Tyrskytanssijalle, alukselle, jolla he olivat purjehtineet tänne, koska veljen selkä oli vihoitellut melkoisen ikävästi loppumatkasta. Itse hän oli lähtenyt etsimään tietoja parantajista, jotka voisivat jotenkin auttaa Roquksen selkävian kanssa.

Roqus itse oli yrittänyt vakuuttaa Roudalle, ettei sellaista parantajaa löytyisikään, joka häntä voisi auttaa. Routa ei kuitenkaan ollut aikeissa luovuttaa, ei ainakaan ilman yritystä. Hänkin myönsi kyllä, että tarpeeksi taitavan parantajan löytäminen voisi olla vaikeaa, mutta hän luotti siihen, että se olisi kuitenkin mahdollista. Jollei Ganoasta sellaista parantajaa löytyisi, niin sitten etsinnät pitäisi vain ulottaa merten taakse.

Saappaat jättivät rannan hiekkaan soikeita jälkiä, jotka merkitsivät Taivaanlinnun kulkemaa reittiä. Routa olisi tuntenut olonsa paljon miellyttävämmäksi paljain jaloin, mutta kaupungin katuja ei todellakaan halunnut kävellä kengittä, koskaan ei tiennyt, mihin törkyyn jalka voisi osua. Muutoin miehellä oli yllään vain melko nuhjuiset, polvipituiset housut, joiden vyötäisiltä roikkui kärsineen näköinen tikari. Sekä tietysti iänikuinen myssy, jota ei hyvällä tahdollakaan voisi kutsua uudenveroiseksi.

Hieman kauempana rannalla Routa näki kaksi nuorta naista puhelemassa keskenään. Muutama satunnainen sana kantautui hänenkin korviinsa, mutta erityisemmin hän ei keskittynyt niitä kuuntelemaan. Eihän se hänen asiansa ollut, mistä tuo kaksikko puhui. Routa oli jo aikeissa ohittaa naiset huomioimatta heitä sen enempää, mutta sitten hän huomasi rannalla vielä yhden henkilön. Tarkemmin sanottuna demonin, mikäli Routaa kohden olevaa selkää koristavista valkeista siivistä saattoi mitään päätellä.

”Te siellä, suosittelisin varomaan tuota demonia”, Routa korotti äänensä naisten kuultavaksi. Ei, hän ei todellakaan luottanut noihin olentoihin tippaakaan, tuollaiset Rhuatchin penikat saisivat pysyä metsässään, tai vielä mieluummin kadota kokonaan maan päältä. Ei sillä ollut merkitystä, ettei Roudalla ollut mitään ikäviä kokemuksia demoneista, hän vain oli lapsena oppinut halveksimaan demoneja isänsä esimerkin mukaisesti. Mies lähti kävelemään lähemmäs muita, irrottamatta sinisten silmiensä katsetta demonista. Aivan kuin se voisi räjähtää hetkenä minä hyvänsä.

Melania kuunteli säikäyttämäänsä naista hieman hymyillen. Tämän kielloista huolimatta, hän ei saanut mielestään sitä kuvaa että tämä ei ollut kovin iloinen. Hän ehti myös havaita nopean pyyhkäisyn kosteilla poskilla, jotka puhuivat myös omaa kieltään. Naisen iloinen hymy tuntui kuitenkin hyvältä nähdä, ja Melania nyökkäsi hymyillen leveästi itsekin.
Hän seurasi naisen katsetta pitkin horisonttia, ennenkuin havaitsi hahmon melko lähellä heitä.
Nähdessään demonin istuksimasta pienen matkan päässä, Melanian leuat loksahtivat auki. Hän ei ollut ennen nähnyt näin läheltä sellaista, ja tuijotti tätä nyt melko epäkohteliaan suoraan. Ihan kovin lähellä tämä ei ollut, mutta nainen heilautti iloisesti kättään tervehdykseen. Demonit olivat Melanian mielestä valtavan kiehtovia, etenkin tämän siivet nappasivat hänen huomionsa.

Juuri kun hän oli huudahtamassa tätä demoniakin tulemaan heidän luokseen, miesääni keskeytti Melanian kesken liikkeen. Hän nipisti suunsa kiinni tiukaksi viivaksi ja mulkaisi miestä nopeasti. Mitä tämä oikein puhui? Oliko tällä pieniä ennakkoluuloja, vai oliko jotain tapahtunut? Niin tai näin, hänen mielestään oli typerää sanoa noin olennosta, joka niin ujon näköisesti heitä katseli. Eihän tämä edes tullut heitä tervehtimään. Paljoa Melania ei tottapuhuen tiennyt demoneista, mutta niiden kiehtova ulkonäkö ja siivet saivat hänet hykertelemään. Ne erosivat ihmisistä niin paljon, ja etenkin tarinat ilkeistä ja pahoista demoneista olivat varmaan kiinnittäneet hänen huomionsa ja mielenkiintonsa.

"Ja kukas sinä olet?" Melania huusi takaisin nopeasti. Hän laski kätensä lantiolleen ja nosti uhmakkaasti päätään pystyyn. Heitä kohden kävelevä mies ei ollut hänelle tuttu, mutta nainen veti pikaiset johtopäätökset tämän ulkonäöstä ja vaatetuksesta. Ei sillä, että hän itsekään pukeutuisi aivan valtavan siististi - Melanian mielestä käytännöllisesti ja mukavasti oli parempi, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.
Siitä huolimatta hän tuijotti lähestyvää miestä tuikeasti, ja oli jo melkein unohtanut demonin heidän lähettyvillään.

Sirun rauhallinen, surumielinen, mutta yhtä kaikki jossain määrin miellyttävä yksinolo oli pahasti vaarassa muuttua suuremman luokan monen ihmisen aiheuttamaksi hälinäksi. Hän oli vasta ehtinyt tervehtiä hieman epävarmasti jonkun matkan päässä olevaa demonia, kun joku toinen mies oli kehottamassa naisia varomaan valkosiipistä miestä.
”Anteeksi”, Siru vastasi mumisten oikeastaan ei kenellekään tarkkaillen samalla kolmikon reaktioita. Sirulla ei oikeastaan ollut kokemuksia demoneista, sillä ei hänen kotiseudullaan heitä tietenkään ollut asunut, mitä nyt joskus joku oli kulkenut kylän ohitse. Näissä tilanteissa hän tunsikin olonsa usein hyvin pahasti tynnyrissä kasvaneeksi, tai ainakin pahasti epäsivistyneeksi, sillä hänellä ei oikeastaan ollut asiasta minkäänlaista mielipidettä, toisin kuin heitä nyt lähestyvällä miehellä ja naisella, joka oli laittanut kätensä uhmakkaasti puuskaan. Totta kai Sirukin oli kuullut demoneista kaikenlaista, lähinnä huonoa, mutta hänellä oli yleensä silloin ollut liikaa muutakin ajateltavaa. Hän oli päivitellyt kaikkia demonien oletettuja pahoja tekoja ja heidän jumalaansa niin paljon kuin oli ollut pakko, mutta miten hänenkaltainen höpsö pikkulapsi muka olisi osannut sanoa mitään todellista, kun ei hän mitään muutakaan oikein osannut? Pienikin sanaharkka alkoi muodostua suuremmaksi ja suuremmaksi Sirun mielessä; paisua kuin pullataikina.

Siru seisoskeli paikallaan katsellen maahan samalla nyppien villapaitansa hihasta irtoavia haituvia. Hänen kasvoilleen oli liimaantunut poissaoleva hymy, joka kuitenkin häipyi pikkuhiljaa Sirun kääntäessä kasvonsa kohti muita rannalla olevia. Demonin tahaton tai tahallinen koomisuus sai Sirun melkein hihittelemään, mutta hän hillitse itsensä odottaen ensiksi muiden reaktiota. Hän ei ainakaan osannut nähdä valkohiuksisessa miehessä mitään erityisen vaarallista, mutta toisaalta ihmismies vaikutti jotenkin huomattavasti vakuuttavammalta. Jollain Sirulle ominaiselle tyypillisellä tavalla hän oli nimenomaan otettu siitä, että mies oli kehottanut heitä pysymään kaukana demonista. Vaikka tavallaan hän ei olisi halunnutkaan tulla huomatuksi ja saada ohjeita keneltäkään, mutta eivätkö ne olleet kuitenkin merkki siitä, että hän merkitsi jollekulle jotain, edes sitten tämän lyhyen hetken ennen kuin he lähtisivät jokainen omiin suuntiinsa? Oli huomattavasti helpompaa antaa muiden tehdä päätökset ja kulkea joukon mukana kuin olla jostain mieltä. Kuka muka tahtoisi tai kestäisi ne kaikki muiden negatiiviset kommentit, ikävän palautteen, jota oli tarjolla ihan riittävästi, vaikka olisikin muuten hajuton ja mauton.

Siru pyöritteli jalallaan karheaa hiekkaa, joka työntyi hänen varpaidensa väliin kutitellen. Pintakerrosten alla oleva tumma ja kylmä hiekka sen sijaan tuntui pehmeältä, mutta samalla hyisevän kylmältä, kun Sirun koko jalka sandaaleineen alkoi olla sen peitossa. Sää ei ollut ehkä vielä paras mahdollisin sellaisiin rantaleikkeihin, mutta jo pelkkä hiekan kosketus tuntui lupaavan päivien, jolloin aurinko on entistä kauemmin ylhäällä, lämmin ilmavirta hyväilee lapsen vedessä uiskentelevaa kehoa, linnut laulavat vuorokauden ympäri ja jolloin voi nukkua rannalla jäätymättä, olevan vielä tänä vuonna edessä. Rantahiekka oli melkein yhtä innokas lupailemaan kuin kevyt, merinen tuuli, joka sai Sirun aina toivomaan, että hän voisi joskus liitää sen mukana jonnekin muualle, paikkaan, jossa jokainen päivä olisi yhtä ihana kuin ne harvat keskikesän päivät, jolloin saattoi levätä tuntematta mitään tarvetta tehdä mitään.

Siru oli aivan varma, että demoni tuijotti juuri häntä kysyessään oliko kukaan nähnyt hänen aasiaan. Velvollisuudentunnosta Siru vastasikin heti rehellisesti, ettei ollut nähnyt yhtäkään pitkäkorvaa lähimailla. Tottahan se oli, vaikka toisaalta hänen tarkkaavaisuuskykynsä oli ollut aivan muualla. Olihan yksi rantapöheiköissä liikkunut nainenkin ollut jäänyt häneltä huomaamatta, joten ei varmaan olisi ollut mikään ihme, jos hän olisi myöhemmin kuullut aasikin jolkotelleen aivan vierestä. Siru vilkaisi nopeasti kahta muuta ja lisäsi sitten hieman sovittelevasti ja hieman nollaten äskeistä innokasta vastaustaan:
”Minunkin pitäisi etsiä kadonnut kissa, joten aasin etsiminen käy hyvin siinä samalla. Aasihan on varmasti myös helpompi havaita”.
Siru naurahti omalle huomiolleen eläinten kokoerosta. Kissan etsiminen oli nyt kuin huomaamatta muuttunut hänen tehtäväkseen, mutta Siru ei vieläkään halunnut ajatella mitä hän tekisi jos tai kun hän löytäisi tuon raidallisen mustaharmaan karvakasan, joka tuntui olevan samaan aikaan sekä ongelmien ydin että ratkaisu niihin. Mutta ehkä näin ei syntyisikään mitään riitaa, tai ainakin niin Siru toivoi käyvän. He löytäisivät Kanton ja voisivat sitten hymyillä tyytyväisinä jatkaessaan matkaansa. Siru vilkaisi vielä ihmismiestä, jonka hiukset näyttivät samanlaiselta tummalta pehkolta kuin kissan turkki, ja hymyili hänelle tavalla, joka ainakin toivottavasti saisi miehen vaihtamaan äskeistä ajatuskantaansa.

[Osaakohan joku muuten kertoa, miksi en saa allekirjoitusta näkymään viestieni jälkeen tällä foorumilla?]

Routa ei pitänyt näkemästään, ei sitten ollenkaan. Nuo kaksi naista, jotka eivät ainakaan näyttäneet taistelijoilta, ja tuollainen demoninmokoma, joka oli vielä niin oudon näköinenkin. Ei sitä tiennyt, mitä sellainen saattaisi tehdä. Taivaanlintu oli jopa kyennyt voittamaan normaalin ujoutensa naisväen seurassa varoittaessaan kaksikkoa, onni noiden naisten kannalta, ainakin miehen itsensä mielestä. Vaikkeivät neidot tainneetkaan olla samaa mieltä.

”Ja kukas sinä olet?”, naisista hieman lyhyempi huusi takaisin Roudalle. Demonikin aukaisi suunsa, mutta perämies ei osoittanut kuulleensa sen sanoja muutoin kuin ilmeensä kiristymisellä. Vai muka vaaraton, kattia kanssa!
”Routa Sirius Taivaanlintu, kunniallinen merenkulkija”, mies vastasi naiselle kohteliaasti, kumarsi hieman päätään ja nosti myssyään paljastaen sotkuisen hiuspehkonsa. Routa puhui yllättävän tyynesti, kun otti huomioon demonin samalla osakseen saamat äkäiset mulkaisut. Tuon koko rodun saisi Roudan puolesta hävittää Ganoasta.

Demoni jatkoi hölpöttämistään, mutta Routa jatkoi välinpitämätöntä linjaansa. Hän kyllä kuuli jokaisen lausahduksen ja tarkkaili muutenkin nuorukaisen tekemisiä, mutta ei liikahtanut paikaltaan suunnilleen demonin ja naisten puolivälissä. Siinä hän ei ollut liian lähellä mokomaa, mutta kykenisi kuitenkin pysäyttämään demonin, jos ja kun se yrittäisi jotain. Demonin aloittaessa puheensa aasista Routa tuhahti melkoisen halveksivasti. Luultavasti tuo valkosuortuvainen luonnonoikku oli ryöstänyt aasiparan joltakulta kunnialliselta kansalaiselta ja oli ollut aikeissa pistää sen poskeensa. Onneksi eläin oli sentään lähtenyt ajoissa tiehensä.

Mutta mitä tuo ujomman oloinen nainen nyt kuvitteli tekevänsä, etsiä aasia yhdessä tuon demoninryökäleen kanssa? Routa oli toivonut, että edes tuolla olisi ollut järkeä päässään, mutta ei näköjään. Mies huokasi, mihin tämäkin nyt johtaisi?
”En usko, että se on kovinkaan hyvä idea”, hän sanoi varoittavasti naiselle, joka oli ehdottanut aasin ja kissan etsimistä yhtä aikaa. Naisen hänelle suoma hymy sai miehen kuitenkin melkoisen hämillisen näköiseksi.
”Mutta jos todellakin aiotte liittyä tuon pen... siis demonin seuraan, tulen mukaanne auttamaan etsinnöissä”, Routa sanoi melko laimeasti ja nielaisi haukkumasanansa, ennen kuin ne ehtivät ilmoille. Naisten seurassa pitäisi kuitenkin yrittää käyttäytyä, vaikkei mies ikinä tuntunut osaavan olla oma itsensä hameväen seurassa.

”Parempi olla temppuilematta”, mies vielä murahti demonille, ensimmäiset sanat, jotka hän osoitti sille suoraan. Toivottavasti he sentään löytäisivät eläimet pian, hän ei haluaisi olla tuon demonin seurassa kauempaa kuin oli välttämätöntä. Äkkiä valkohiuksisen valitus sai Roudan säpsähtämään ja kääntämään katseensa hetkeksi muualle. Eihän hän suinkaan tuijottanut, kunhan oli varuillaan.

Sivusilmällä nainen oli alituiseen vartioinut demonia joka oli uskaltautunut niin lähellekin. Oikeastaan tämä ei ollut niin säkenöivän vaarallinen ja jännittävä, kuin hän oli aina kuvitellut. Pikemminkin vähän... noh... erikoinen? Silti hän hieman säpsähti kuullessaan demonin jopa puhuvan. Tottakai, tietysti ne puhuvat, mitä hän oli luullut?

"Jos olette lähtemässä etsimään jotain, niin olen mukana!" Melania hihkaisi kuin pikkutyttö ja löi kätensä yhteen, loikaten samalla pienesti ilmaan. Hänen palelevat varpaansa loistivat punaisina mutta nainen ei jaksanut keskittyä siihen - pieni kylmä ei seikkailun edellä tuntunut missään.
Jos edessä olisi seikkailu, hän olisi taatusti siellä myös. Ei sillä että aasin ja kissan etsimisestä hirveän tapahtumarikasta tulisi, mutta kaikesta huolimatta - mielenkiintoista porukkaa, kaikki kolme paikalle liihotellutta. Enää Melaniaa ei edes hermostuttanut hänen täydellisen rauhansa rikkoutuminen.
Aasi, niin... nainen puri peukalonsa kynttä mietiskelevä kurttu alahuulessaan, ja tonki päätään hetken. Jos totta puhutaan, niin hän oli ollut niin keskittynyt mekastamiseen ja riehumiseen, että jopa niinkin kookas eläin - ehkäpä myös epätavallinenkin - olisi hyvin voinut viilettää ohi. Nimi Kanto tosin ei kuulostanut siltä että eläin suuremmin viilettäisi ympäriinsä harja putkella.

Vai että kunniallinen ihan, ja että merenkulkija. Melania hymähti ja veti suutaan vinoon hymyyn viimeisenä heidän luokseen astelleen miehen esitellessä itsensä. Naisenvaistoaan, josta oli joitain rippeitä jäljellä, hän kartoitti miehen varpaista pörröiseen päälakeen saakka, siristi silmiään ja tutki vielä vaatetuksen. Tämän jälkeen nainen, jolla ei ollut suuremmin varaa arvostella toisia, virnisti uudelleen. Mielenkiintoinen olento tämäkin! Ja miten kiehtova ja kaunis nimi. Oikeastaan hänestä tuntui että näihin muihin verrattuna Melania oli kovin kuiva ja tavanomainen, mutta vaihtaminen ei tullut kuuloonkaan.
Saatuaan ajatuksensa selväksi, kerrankin nainen keskittyi katselemaan porukkaa ympärillään;
Ujo tyttö jonka hän oli löytänyt nyyhkimästä kissan kanssa, aasinsa kadottanut, hieman erikoinen demoni, sekä merenkulkija. Hänen varpaansa kipristelivät hiekassa kun hän hihitteli mielessään. Tästä voisi tulla hauskaa.

Hetken aikaa Melania jopa kuunteli mitä muut puhuivat, ja yritti pysyä mukana keskustelussa. Ajatukset tosin pyörivät kuin porkkanat tehosekottimessa - hän olisi mieluiten tahtonut lähteä jo "aarteen etsintään", kuten se tuntui olevan. Aarteina tosin toimivat kissa ja aasi, mutta onko tuolla niin väliä?

"Joko me lähdemme?" Melania kysyi läimäisten kätensä yhteen virnistäen leveästi.

//hävettää ihan vastata näin myöhään.. ._.' toivottavasti muillakaan ei ole ollut aikaa istuksia koneella joululomalla :'D Nyt lupaan että pysyn linjoilla - ainakin siihen seuraavaan lomaan saakka

Sirun silmät suurenivat hetkeksi hänen nostaessa kulmakarvojaan pörröpäisen miehen reaktiolle hymyyn, mutta melkein heti kummastus katosi, ja nainen kohotti kätensä suun eteen piilottamaan orastavan hymyn. Siru kiitti ystävällisesti, melkein jopa turhankin vuolaasti, miehen tarjoutuessa tulemaan mukaan etsimään kadonneita eläimiä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään muuta, kun tummahiuksinen nainen ilmaisi oman innostuksensa tulla mukaan etsimään rannalta muualle haihtuneita aasia ja kissaa. Siru kääntyi naisen puoleen ja nyökkäsi hänelle suu iloisen kiitollisena, niin, että hänen hymynsä tuntui ulottuvan korviin asti. Näiden tuntemattomien ihmisten, tai no, ”henkilöiden”, olihan joukossa yksi demoni, avuliaisuus oli jotain aivan muuta, kuin mihin Siru oli työssään tottunut. Mistähän johtuu, että kaikkein rähjäisimmät ja epämääräisimmät kaduntallaajat olivat yleensä niitä, joilla on aikaa auttaa myös muukalaisia?

Siru vilkuili nyt ensimmäistä kertaa kunnolla kaikkia paikallaolijoita ja tarkasteli sitten omia vaatteitaan kriittisesti. Vihreä, löysä villapaita, jonka alla oleva paita näkyi vain hieman kaula-aukosta sekä ruskea pellavainen hame eivät oikeastaan olleet erityisen hienoja, mutta ainakin ne olivat korrekteja ja peittivät tarpeeksi. Oikeastaan hän taisi olla heistä kaikkein siisteimmin ja asiallisimmin pukeutunut, vaikka eivät hänenkään pukimensa olleet ajankululta säästyneet. Pieni kiusaantumisen tunne vaelsi vatsan ja rintakehän kautta punertamaan poskia. Siru kumartui alas muka vain solmiakseen sandaalinsa nauhat paremmin ja sen tehtyään pysähtyi kuuntelemaan muiden keskustelua piirrellen samalla erilaisia kuvioita rantahietikkoon. Nyt maassa oli hänen jalkojensa polkemien epämääräisten kuoppien lisäksi pitkiä, kiemurtelevia viivoja, joissa ei ainakaan näennäisesti ollut mitään logiikkaa. Muutaman hetken kuluttua Siru nousi pyyhkien hiekat hameensa helmasta.

Vaikka Kurjakurki puhuikin merimiehelle, ei Siru voinut olla huomauttamatta väliin tietävänsä, että kissa oli juossut rannan suuntaisesti vastakkaiseen suuntaan satamasta. Vaikka toisaalta ei sillä kissalla niin väliä kaiketi ollut, Siru jatkoi virkettään mielessään. Saattoihan olla, että se oli mennyt nyt takaisin oikeiden omistajiensa luokse. Rääkyjän, mikä osuva nimi linnulla olikaan, rääkäisy sekä pyyntö esitellä itsensä saivat Sirun taas valpastumaan ja kieriskelemään sisäisesti mielihyvästä. Kurjakurjen tapa käyttää sanaa neitokainen tuntui nimittäin nimenomaan imartelevalta, eikä lainkaan häiritsevältä. Siru niiasi tottumuksesta pienesti ja esitteli sitten itsensä hetken emmittyään pelkällä etunimeltä ja puristi sitten ojennettua kättä, tosin hyvin kevyesti ja vetäen kätensä melkein heti pois. Häntä ei huvittanut tällä kertaa kuunnella mitään kysymyksiä nimestään, vaikka periaatteessa pelkkä etunimen sanominen voisi joistakuista kuulostaa hyvinkin röyhkeältä. Tosin tuskinpa kukaan näistä henkilöistä siihen jaksaisi tarttua, eihän hän ollut edes mitenkään niin mielenkiintoinen, että hänen nimestäänkin saisi aikaan keskustelun.

He eivät olleet vielä lähteneet mihinkään, eikä Sirukaan tohtinut liikkua osoittamaansa suuntaan. Hän ei halunnut esiintyä minkäänlaisena johtajana, siihen tehtävään oli selkeästi valittu viimeisimpänä paikalle ilmestynyt ihmismies, Routa, joka toivottavasti tiesi mihin he olivat matkalla. Siru oli tehnyt mielessään jonkinlaisia päätelmiä siitä, minne heidän olisi kuulunut mennä, mutta ääneen hän ei niitä aikonut sanoa. Odottelu ja ihmettely oli ihan hyvästäkin.

[Mulla on taas nykyään aina niin kiire laittaa viesti sivulle, etten edes tarkasta niitä muuten kuin samalla kuin kirjoitan. Ja siksi niitä ajatuspieruja tuntuu esiintyvän useammin kuin olisi tarpeellista xp]

”Jos olette lähtemässä etsimään jotain, niin olen mukana!” toinenkin naisista innostui ja sai Roudan jo vähän epätoivoisen näköiseksi. Pitäisiköhän kissan ja aasin lisäksi ruveta etsimään myös näiden neitojen itsesuojeluvaistoja, jotka olivat näköjään kadonneet lähes jäljettömiin. Mihinköhän nuo kaksi vielä joutuisivatkaan, jos eivät oppisi pitämään varaansa.

Äkkiä Routa tajusi hänen nimeään kysyneen naisen tutkivan katseen itsessään. Hämillisenä hän käänsi oman katseensa pois ja pienoinen punerruskin taisi nousta koristamaan hänen kasvojaan. Sekään ei tosin rauhoittanut Taivaanlinnun mieltä, sillä nyt hän katseli suoraan voitonriemua hehkuvaa demonia. Epäluulot nostivat taas päätään, ei kai tuolla värittömällä luonnonoikulla vain ollut mitään pahoja aikeita, jotka olivat askeleen lähempänä toteutumista naisten suostuttua mukaan etsintäpartioon? Ei, sellainen ei kyllä kävisi laatuun, kun Routa oli paikalla.

”Sen minä kyllä arvasin, että sinulla ongelmia on, mutta minua ne eivät vaivaa”, Routa mutisi puoliääneen vastaukseksi demoninmokoman oikein sormen heristyksen säestyksellä esittämille syytöksille. Jostain syystä hän ei halunnut ärhennellä täyteen ääneen naiskaksikon ollessa läsnä, nuo kun eivät selvästikään jakaneet merenkulkijan epäluuloja.

”Sinä olet varmaan pomo. Mihin aasi ja kissa menisivät?” Kurjakurki kysyi ja Routa nojautui hieman taaksepäin valkohiuksisen lähestyessä häntä. Tietysti tuon demonin piti kysyä Roudalta jotain sellaista, mihin hän ei todellakaan osaisi vastata. Hänhän oli kasvanut kaupungissa ja viettänyt sen jälkeen koko ikänsä merillä, eläimet eivät siis oikein olleet hänen alaansa. Vielä mahdottomampaa olisi tietää jotain näistä yksittäisistä luontokappaleista, joita hän ei ollut koskaan edes tavannut. Onneksi sentään toinen naisista, se, jonka kissa oli kadonnut, pelasti Roudan kertomalla arvelunsa siitä, mihin kissa oli mennyt.

”Meidän lienee siis järkevintä aloittaa kissan etsimisellä, se löytyy luultavasti helpoimmin”, Routa päätti ja otti jo muutamia askeleita naisen neuvomaan suuntaan, rantaa pitkin poispäin satamasta. Kissa oli luultavasti lähempänä, eikä Routa kovin mielellään etsisi demonin aasia. Kurjakurjeksi itsensä esitellyt valkohiuksinen kysyi kuitenkin samassa naisten nimiä ja Routa pysähtyi jälleen. Tosiaan, kuinka hän ei ollut tullut moista ajatelleeksi. Toinen naisista esittäytyi Siruksi, ja Routa pani kyllä merkille, että nainen käytti pelkkää etunimeä. Sentään jonkinlaista varovaisuutta suuressa kaupungissa moisen demonin kanssa. Ja olihan paikalla lisäksi tuntematon, tatuointeineen kenties huolestuttavankin näköinen merimies, mutta eihän Routa osannut itseään pitää uhkana.

Taivaanlintu käänsi huomionsa hetkeksi hiekkaan etsiäkseen siitä kissan jälkiä. Hiekassa oli kyllä jos jonkinmoista painallusta, mutta Roudan täytyi myöntää itselleen, ettei hänellä osannut arvata mitkä niistä voisivat kuulua kissalle. Toivottavasti eläin sentään tahtoisi löydetyksi, etteivät he joutuisi harhailemaan täällä kovin pitkään. Hänen veljensäkin, Roqus, huolestuisi varmaan, jos Routa viipyisi kauan omilla teillään kaupungissa, jota Roqus ei edes tuntenut.

”Eiköhän lähdetä liikkeelle. Minkä näköinen kissasi on?” Routa kysyi Sirulta ja lähti jälleen kävelemään. Kenties vastatavattua tuttavaa olisi voinut puhutella vähän kohteliaamminkin, mutta Routa ei oikein hallinnut etiketin kiemuroita.

Viimein nelihenkinen, rannalla seisova ryhmä oli saanut tulta jalkojensa alle. Tai no, eivät he oikeastaan liikkelle vielä olleet päässeet, mutta nyt tunnuttiin olevan melko lähellä sitä. Melania suoranaisesti hypähteli paikallaan, osaksi siitä syystä että oli melko viileähkö ilma, osaksi siitä, ettei hän tahtonut jäädä paikalleen nyt. Siinä paikallaan tanssahdellessaan, nainen huomasi että tästä mielenkiintoisen oloisesta merenkävijästä nimitettiin joukon johtaja. Hienoa! Ja heidän ensimmäinen johtolankansakin kaivautui siinä sivussa esiin, ilmeisesti kissasta jo tiedettiin, mihin suuntaan se oli suunnannut. Toisaalta, heidän johtajansa arvelu siitä että kissaa olisi helpompi etsiä kuin aasia, ei oikein toiminut naisen omassa mielessä. Mutta hetken peukaloaan purtuaan, Melanian oli pakko myöntää itselleenkin, etteivät he voineet lähteä vain sukkuloimaan ympäri rannikkoa, etsien eläintä joka ei välttämättä edes ollut siellä. Siispä - kissa se sai olla, heidän ensimmäinen missionsa!

Tämän Roudaksi itsensä esitelleen merenkulkijan lähtiessä viimein liikkeelle, Melania lähti seuraamaan tätä kuin hai laivaa. Oikeastaan hän oli melko iloinen että heillä oli jonkinmoinen "johtaja", sillä nainen oli itse henkilökohtaisesti parempi hävittämään asioita kuin löytämään. Vaikka toisaalta, jos ei koskaan hävittänyt asioita, ei koskaan päässyt tämänkaltaisille löytöretkille! Ei sillä että avaimille taikka parittomille sukille tarvitsisi löytöretkiä järjestää, mutta idea kuulosti hyvältä.

Ajatuksistaan heränneenä Melanialla meni hetki rekisteröidä kysymys, jonka kuuli takavasemmalta. Ilmeisesti heidän joukkonsa toinen miespuolinen oli tiedustellut heidän nimiään, ja ihan neitokaisiksikin kutsunut. Nainen naurahti mielessään. Oikeastaan ainoa neitokainen heidän pienessä, niin sanotussa ryhmässään, taisi olla itsensä Siruksi esitellyt tyttönen. Oli pieni yllätys että tämä uskaltautui kättelemäänkin ihan demonia - pienesti ja arasti, mutta kättely se oli. Melania hymyili itsekseen, hän piti heidän pienestä ryhmästään jo nyt melkoisen paljon.
"Melaniaksi voi kutsua" hän heitti nimensä mukaan ja kääntyi puristamaan rivakasti valkeaa kättä. Taisipa päästää hymynkin karkaamaan huulilleen takaisin. Monet eivät pitäneet "alituisesta virnistelystä", ja jostain syystä Melania ei tahtonut olla näiden ihmisten mielestä typerä tai lapsellinen. Siitä huolimatta, nainen ei osannut olla vakavana, ei nyt kun oli niin jännittävää.

Kun he lähtivät viimein liikkelle, Sirulta taidettiin tiedustella hänen kissansa ulkonäköä, ja Melaniakin yritti parhaansa mukaan kuunnella tarkasti. Hiekka oli valtoimenaan erikokoisia ja -näköisiä jälkiä, joita oli ollut tekemässä niin ihmiset, kissat, koirat ja pari kavionkin jälkeä saattoi löytää. Osa oli tuoreita ja osa vähemmän tuoreita, mutta siitä huolimatta kissa oli kevyt eläin eikä ainakaan maasta löytynyt enempää johtolankoja. Nainen siirsi katseensa ylös hiekasta ja kartoitti rantaa katseellaan, antaen sen välillä eksyä avaralle taivaalle, merelle ja yrittäen taas keskittyä etsintöihin.

Sirun käsi heilui holtittomasti, melkein velttona, Kurjakurjen tervehtiessä häntä yllättävän reippaalla kädenpuristuksella, joka sopi hyvin siihen kuvaan, jonka Siru oli miehestä saanut. Siru hymyili vielä miehelle ja kääntyi sitten Roudan ja juuri Melaniksi itsensä esitelleen naisen puoleen nyökäten sitten molemmille.
”Hauska tutustua”, Siru lisäsi vielä omaan, hieman tekopirteältä kuulostavaan tyyliinsä, vaikka oikeastaan tällä kertaa toteamuksen merkitys ja ääni olivatkin soinnussa keskenään.

Tajutessaan, että he olivatkin ilmeisesti lähdössä kissan perään, Siru alkoi tuntea olonsa vaivautuneeksi.
”Mutta se on varmaan vain lähtenyt tutkimusretkelle tai palannut kotiinsa”, Siru yritti kommentoida hätäisesti esittelyjen ja muun keskustelun väliin, mutta liikkeellepaneva päätös oli jo tehty ja naisen vastustelu tuntui olevan yhtä tyhjän kanssa. Ei Sirulla sinänsä ollut mitään kissan etsimistä vastaan, mutta kun tuo eläin ei ollut oikeastaan hänen lemmikkinsä, vaan joku aivan tuntematon karvakasa, joka vain oli toiminut hänen pehmolelunaan hetken aikaa. Hän oli heittänyt huomion kadonneesta kissasta vain välttääkseen ikävän tilanteen, riidan tai jopa tappelun, jonka mahdollisuus tuntui roikkuvan yhäkin demonin ja merimiehen välillä. Virheolettaman korjaus tuntui yhä vain vaikeammalta, varsinkin kun koko joukko oli nyt saatu puhaltamaan hiileen katin löytämiseksi. Ja oikeastaan olihan aika mukavaa, että Routa puheli hänelle, vaikka kyse olikin kissan tuntomerkeistä. Siru lateli kissan ulkonäön piirteitä, vaikka melko turhaahan se oli. Keskikokoinen, epämääräisen raidallinen ja harmaasävyinen olivat parhaat adjektiivit, joilla Siru oikeastaan pystyi sitä kuvaamaan. Viimeiseksi hän lisäsi eläimen turkin olevan pörröinen ja kihara, niin kuin Roudan tukka, hän oli lisätä. Vaikka Siru tajusi olevansa taas typerä, jollei nyt niin aivan kohta, hän ei kuitenkaan voinut olla hymyilemättä ajatukselleen katsellen samalla Routaa varovasti silmäripsiensä alta kuin pahinkin hupakko.

Siru oli luullut heidän lähtevän heti liikkeelle, joten hän hämmästyi muiden vilkuillessa matkan lisäksi myös jalkoihinsa. Aivan, maassa näytti olevan monenlaisia tassun ja sorkan jälkiä vähän matkan päässä toisistaan, mutta ne eivät olleet ylittäneet rekisteröintikynnystä aiemmin. Siru katsahti nopeasti äsken sotkemaansa ja hiekkaan, josta ei enää ollut mitään aiempia jälkiä tunnistettavissa. Hänestä ei näköjään olisi jäljittäjäksikään, joten ihan hyvä vaan, että joku muu otti ohjat käsiinsä, Siru mietti piikikkäästi pyyhkäistessään kepillä piirtämäänsä kuvion sileäksi. Sitten hän liikuskeli rannalla seuraten lähinnä Melaniaa, mutta pysytellen kuitenkin mahdollisimman lähellä Routaa, yrittäen edes vaikuttaa siltä, että hän etsi tarmokkaasti. Hänen näköpiirinsä ei kuitenkaan osunut yhtään kissaa, eikä kyllä aasiakaan.

”Minä kutsuin sitä vain kissaksi”, Siru totesi hieman kiertelevästi ja pahoittelevaan sävyyn Kurjakurjen kysyessä eläimen nimeä, ”mutta ehkä sinä voisit kokeilla aasisi kutsumista”. Eläimen nimeäminen tuntui hieman ennenaikaiselta, vaikka toisaalta jo pelkästään katin olinpaikan selvittäminen tuntui lähentävän kissaa ja tyttöä. Siru oli nimittäin alkanut jo miettiä miltä tuntuisi omistaa lemmikki. Vaikka sitten sellainen, joka ei aina olisikaan löydettävissä, mutta kaipaisi aina ruokaa ja seuraa saapuessaan lopulta toivioretkiltään kotiinsa. Tosin kukaan ei ollut vielä kertonut kissalle näitä Sirun aatteita, joten pakko se olisi kaivaa piilostaan esiin, jotta sille voitaisiin osoittaa oikea kotipaikka Sirun luota. Vaikka toisaalta kissalla varmasti oli jo oma paikkansa, toiset ruokkijat ja hellijät. Siru huokasi ja katseli sitten Routaa ja Kurjakurkea toivoen, etteivät he keksisi mitään älytöntä.

Kuinka Routa oikein olikaan päätynyt tähän, auttamaan ventovieraita eläintensä löytämisessä? Tai oikeastaan, vieraiden auttaminen ei vielä hänen tapauksessaan ollut kovinkaan erikoista, mutta demoni olikin jo toinen juttu. Kaiken lisäksi Taivaanlintu ei voisi juosta koko päivää pitkin ja poikin kaupunkia. Hänellä oli kuitenkin vain rajoitettu määrä aikaa viipyä Jurleifissä ennen kuin Tyrskytanssija lähtisi jälleen kyntämään meriä, ja mies oli ollut aikeissa hyödyntää nämä muutamat päivät mahdollisimman tarkkaan. Tämä ei kuitenkaan ollut varsinaisesti kuulunut hänen suunnitelmiinsa.

Routa kuunteli tarkasti, kuinka Siru antoi kuvausta kissansa ulkonäöstä. Eipä se tosiaan kovin erikoiselta kuulostanut, varmaankin puolet sataman kissoista olisi täyttänyt naisen antamat adjektiivit. Mutta ainakin se toinen puolikas oli nyt rajattu pois vaihtoehdoista.
”Kuinka kauan sen katoamisesta on?” Routa jatkoi kyselyään, hänhän oli tullut paikalle vasta kissan katoamisen jälkeen eikä ollut ehtinyt nähdä sen lähtemistä. Mies alkoi jo epäillä, että luultavasti karvapallero oli luikkinut tiehensä jo hyvissä ajoin ja oli ehtinyt jo toiselle puolelle kaupunkia.

”Ai niin, mutta sinä et varmaan alennu siihen, et kai?” demoni kysyi Roudalta, selvästi pahat mielessään, ja ojensi sormenpäätään merimiestä kohden. Lähes vaistomaisesti merimies liikahti, suorastaan säpsähti, pois valkean sormen tieltä, kuin kyseessä olisi ollut hehkuva poltinrauta eikä suinkaan viaton sormenpää.
”Kuulehan nyt, minä en ole mikään rahakas hienohelma, joka teettää kaiken palvelijoillaan”, Routa lähes murahti. ”Enkä myöskään mikään almuilla ja rötöstelyllä elävä tyhjäntoimittaja”, mies vielä jatkoi, tosin vain puoliääneen.

Roudan katse pyrki kiertelemään tarkasti ympäristössä ja tavoittamaan kaikki mahdolliset häivähdykset harmaata turkkia, mutta jotenkin silmät silti kiersivät aina Kurjakurjen yli, ohi ja ympäri. Mitään ei kuitenkaan näkynyt ja hieman huokaisten Routa tyrkkäsi silmien peitteeksi pyrkivää myssyään hieman ylöspäin. Kenties kissa oli jo jättänyt rannan ja kiiruhtanut kaupungin sisäosiin? Tosin, jos sillä oli yhtään järkeä päässä, se pysyttelisi satamassa kärkkymässä kalanperkeitä.

”Sattuisiko kukaan teistä muuten tuntemaan jotakuta hyvää parantajaa, joka olisi erityisen hyvä hankalien selkävaivojen hoidossa?” Routa kysäisi yllättäen kaikilta yhteisesti, vaikka katse kyllä vältteli vieläkin demonia. Tavalliset parantajat tuskin voisivat auttaa hänen veljeään, sitä kun oli yritetty jo kerran jos toisenkin.

Ajatuksissaan Melania potkiskeli rannan pehmeää santaa. Se oli jotain aivan muuta kuin karkea sora kaupungin kaduilla, ja nainen piti siitä. Hetken aikaa hän piti silmiään kiinni ja haisteli ilmaa - mihin hän lähtisi, jos olisi kissa? Naurun hykerrys kävi hänen kurkussaan, totta tosiaan, eikös Melania ollutkin aikamoinen kulkukatti? Ei, eikai hän enää... Nyt kun Garmeakin oli hommannut hänelle oman korupuodin ja kodin. Ja miten siistin ja puhtoisen sitäpaitsi, se oli jotain ihan uutta ja jännittävää. Joskus tuli tunne, että pitäisi paeta niinkuin mitä ilmeisemmin tämä kissa ja aasi olivat tehneet, piiloutua ihmisten katseilta. Vai olivatko ne edes tarkoituksellisesti piiloutuneet, ehkä joku oli varastanut lemmikit? Jälleen Melania tunsi kipristelevänsä varpaitaan. Tarinat olivat naiselle vieläkin rakkaita, ja tarinoista parhaimpia olivat ryöväritarinat, sellaiset, joissa sattuu ja tapahtuu ja joissa on onnellinen loppu. Kenties heidänkin metsästyksellään tulisi olemaan onnellinen loppu? Melania tahtoi ajatella niin, eihän kissan ja aasin etsintä valtavasta maailmasta ollut niin suuri temppu, eihän? Nainen oli kaikesta huolimatta iloinen, että hänen kaninsa varmaankin tällä hetkellä pupelsi hänen jotain tärkeää pergamenttiaan sängyn alla, jotain jonka Melania oli vain tiputtanut käsistään ajatuksissaan ja unohtanut siihen. Anouka piti huolta että nuo karanneet paperit menivät parempiin suihin, eikä hänellä ollut sydäntä nuhdella pientä tyttöään. Hevostaan Melania ei voisi edes kuvitella hukkaavansa - se ei ollut tarpeeksi villi karatakseen, ja toisaalta koni oli pilalle hemmoteltu.

Sivusilmällä hieman huvituksissaan, Melania seurasi ja kuunteli lauman hännille jääneen demonin kysymyksiä. Kissa ei tosiaan ollut iso ja lihava, hän oli nähnyt yhdessä majatalossa niin valtaisan kotikissan, että sen liikkuminenkin näytti kovin valtaisalta. Oikeastaan kissalla ja nimenomaisen majatalon emännällä oli tiettyä näköä, nainenkin näytti melko happamalta ja pyöreältä, eikä liikkuminen ollut kovin kepeää. Nainen jopa kiekaisi ajatuksensa ilmoille.
"Ei se minun mielestäni kovin iso tai lihavakaan ollut, mitä nyt kerkesin hännänhuippua nähdä" hän sanoi. Tahdikas kysymys, mutta mitäpä siihen takertumaan. Olisiko asiaa paremmin voinut kysyä? Onneksi Siru antoi parempia tuntomerkkejä, ja heillä saattoi jopa olla toivoa elikon löytämisessä.

Kun demoni ehdotti eläinten huutamista, Melania nauroi ääneen.
"Hieno idea, tosin en tiedä toimivuudesta. Jos alkaisin kaniani kiekua sen karattua, se tuskin palaisi takaisin, pikemmminkin juoksisi kovempaa pakoon" hän sanoi.
"Mutta voisihan sitä kokeilla!"
Siru kielsi nimenneensä kissaa, ja nainen kurtisti kulmiaan mietiskelevästi. Noh, aasilla sentään taisi olla nimi.
Roudaksi itsensä esitelleen miehen vastatessa demonin kysymykseen, Melania seurasi vieressä. Äänensävy oli kovin kireä hänen korvaansa, vaikkei nainen mikään ihmistuntija ollutkaan, hän sai selkeän kuvan siitä, mitä mies heidän yhdestä seuralaisestaan oli mieltä.
"Rauhoitu!" Melania sanoi ja läimäytti melko miehekkäästi kädellään Roudan selkää.
"En sano että tiedän syytä miksi ärhentelet... hänelle" hän sanoi ja viittoi vaaleaa demonia kohti päätään.
"Mutta en usko että tuollainen asenne auttaa yhtään mitään. Rentoudu!" nainen lisäsi loppuun ja alkoi jälleen etsiskellä katseellaan heidän kohteitaan.

Kun Routa otti esiin parantajan, Melania pysyi vaiti. Vasta vähän aikaa sitten tänne muutettuaan, hän ei tosiaankaan tuntenut miltei ketään ihmisiä kaupungista. Nainen tiesi paljon yrteistä, mutta parantaminen olikin toinen juttu. Kuitenkin hän siirsi katseensa rannasta heidän joukkioonsa ja sen epäviralliseen johtajaan.
"Onko sinulla selkävaivoja?" Melania kysyä töksäytti, ja tapitti miestä suoraan silmiin. Tahdikkaasti siis jatketaan.

Siru pyöritteli ranteitaan ja antoi katseensa vaeltaa puhujasta toiseen. Hänellä oli hieman epävarma ja alistuneen tyhmä olo, eivätkä hänen typerät vastauksensa koskien kadonnutta kissaa poistaneet tunnetta, päinvastoin.
”No siis se juoksi karkuun ihan hetki sitten….” Siru totesi. Hänen ääneensä hiljeni loppua kohden ja tyttö tunsi taas miten hänen kasvojansa alkoi kuumottaa, vaikka saattoi olla, että hän vain kuvitteli. Tavallaan punastumisessa ei ollut mitään väärää, mutta pikkuhiljaa Sirua alkoi taas ärsyttää oma passiivinen asenteensa tilanteeseen. Jokaisella askeleella tunne tuntui paisuvan hetkeksi ja sitten taas litistyvän kengänpohjan osuessa pehmeään hiekkaan. Ja kuitenkin hän seurasi muita, hyvin ristiriitaisin tuntein. Siru ihaili jollain tavalla hieman rääväsuista Melania, joka sanoi ajattelemansa pystyi sanomaan ihmisille vastaan helposti, aivan kuin hän olisi ollut kommentteineen muiden mielipiteiden ulkopuolella. Ja toisaalta miten rasittavaa olikaan, että sellaiset ihmiset, joiden ei edes tarvinnut miettiä sanojaan kunnolla etukäteen, vaan laukoivat vain mitä sylki suuhun tuo, menestyivät aina paremmin kuin kiltit ja hiljaiset. Se oli niin väärin ja silti niin oikein, Siru mietti ja potkaisi tiellään olevan hiekkakokkareen rikki. Sen siitä saa kun syntyy tyhmänä eikä ole hyvä oikein missään.

Nainen aktivoitui mietteistään Roudan kysellessä parantajaa. Siru katseli hetken aikaa kummastellen miestä, sillä Routa ei näyttänyt arastavan mitenkään selkäänsä, kuten selkävaivoista kärsivän olettaisi. Vasta muutaman sekunnin kuluttua Sirulle juolahti mieleen, ettei mies ehkä tarvinnut parantajaa, vaan joku tämän tuntema henkilö. Mielikuvituksen mylly lähti nopeasti jauhamaan vain tuon yhden virkkeen perusteella ja pian Siru katsahtikin Routaan epäluuloisena ja jotenkin pettyneenä. Tietenkin Routa etsi parantajaa jollekulle naiselle. Siru kitisi taas mielessään, vaikka ei hän edes ollut, ainakaan vakavasti otettavasti näiden muutamien hetkien aikana, suunnitellut yrittävänsä mitään miehen suhteen, mutta toisaalta kuinka inhottavaa onkaan, jos jopa mahdollisuus siihen viedään pois. Siru jupisi mielessään, eikä vastannut mitään miehen kysymykseen (vaikka ei hän toisaalta mitään hyvistä parantajista tiennytkään), vaan potki, hieman varoen kuitenkin, roskia ja hiekkamöykkyjä pois tieltään.

Nähdessään Kannon Siru tunsi hetken aikaa helpotusta, sillä nyt ainakin toinen osa heidän retkestään oli kuljettu loppuun. Aasi ei kyllä näyttänyt olevan samaa mieltä, vaan luimisteli jonkun matkan päässä korviaan ja kumartui sitten kahmimaan kellastunutta ruohoa turpaansa.
”Noniin, aasi löydetty”, Siru totesi kasvot hymyillen. Kissa olisi hänen puolestaan voitu jo unohtaa.

[Lyhyin viesti vähään aikaan ^^’ ]

”No siis se juoksi karkuun ihan hetki sitten….” Siru vastasi Roudan kysymykseen ja mies nyökkäsi. Oli siis vielä toivoa, ettei kissa ollut ehtinyt aivan toiselle puolelle kaupunkia. Toivottavasti se oli vain jäänyt johonkin aurinkoiselle ja näkyvälle paikalle nukkumaan, mistä sen voisi löytää helposti. Vaikka Taivaanlintu kyllä epäili toiveensa toteutumista.

"Rauhoitu!" Melania sanoi Roudalle tämän puhuttua demonille ja läimäytti pahaa-aavistamatonta miekkosta selkään. Taivaanlintu horjahti yllätyksestä älähtäen hieman etukenoon ja joutui heilauttamaan käsiään ilmassa säilyttääkseen tasapainonsa, mutta ei sentään kaatunut kasvoilleen santaan.
"En sano että tiedän syytä miksi ärhentelet... hänelle", Melania jatkoi viitaten demonia kohden. "Mutta en usko että tuollainen asenne auttaa yhtään mitään. Rentoudu!" Hämillisenä kuin äitinsä nuhtelema koulupoika Routa painoi päänsä hieman alaspäin.

”Mutta hänhän on demoni”, Taivaanlintu mutisi, tosin niin hiljaa, ettei kukaan välttämättä edes kuullut hänen puolustelujaan.
"Hehehee, neitokainen on oikeassa. Ota vain aivan rennosti", Kurjakurkikin hörisi sanasensa keskusteluun, mutta Taivaanlintu jatkoi albiinon huomiotta jättämistä. Mieluummin Routa jätti vain koko aiheen sikseen ja tiedusteli sen sijaan etsintäpartion tietoja parantajista.

"Onko sinulla selkävaivoja?" Melania kysyi, kun keneltäkään ei tuntunut tulevan tietoja parantajista.
”Ei minua mitään vaivaa, mutta veljeni tarvitsisi hoitoa. Tavalliset parantajat eivät ole osanneet auttaa häntä”, Routa selitti huokaisten. Jollei Jurleifistä löytyisi sopivaa parantajaa, niin sellaista tuskin tulisi vastaan missään Ganoassa. Ellei sitten Ainleifissä, mutta Taivaanlintu ei voisi noin vain jättää pestiään Tyrskytanssijalla ja lähteä tutkailemaan sisämaata.

Kurjakurjen auki levähtävät siivet saivat Roudan jälleen hätkähtämään, vaikka hän yrittikin peittää liikkeensä. Luonnotonta tuollainen. Mutta ainakin he olivat löytäneet aasin, vaikka Taivaanlintu kyllä epäili vieläkin Kurjakurjen omistusoikeutta. Aasikin näytti mulkoilevan demonia pikemminkin epäluuloisesti kuin ilahtuneesti, mikä Roudan mielestä todisti hänen epäilyksiään. Vastentahtoisuushan ei suinkaan voinut johtua lähestyvästä vapauden menetyksestä.

”Puolet kadonneista löydetty”, Routa totesi itsestäänselvyyden.
”Aiotko viedä aasisi takaisin?” mies sitten kysyi Kurjakurjelta, jopa huomioiden demonin vaihteeksi. Hän todellakin toivoi, että albiino lähtisi aaseineen päivineen, se tekisi erittäin hyvää hänen mielenrauhalleen. Niin kauan kuin demoni olisi läsnä, hän joutuisi koko ajan olemaan valppaana ja varuillaan.

Melania vei kätensä hiuksiinsa ja mietti pitkään. Valitettavasti hän ei voinut muistaa yhtä ainoaa parantajaa, ja kuten sanottu, hän ei ollut asunut kaupungissa pitkään. Nainen myös sylkäisi ajatuksensa ilmoille
"En ole asunut täällä kauaakaan, joten minusta tuskin on apua ainakaan toistaiseksi" hänen äänensä hiipui loppua kohden. Korukaupasta löytyi myös yrttejä, jos osasi kysyä, ja tällaiset usein vetivät myös parantajia ja muita sen kaltaisia puoleensa. Mutta niin tunnettu Melania tuskin vielä oli, ehei.

Huomatessaan että jo toinen heidän etsimistään eläimistä löytyi, Melania virnisti leveästi ja oli vilpittömän iloinen tästä löydöstä. Mutta Roudan kysyessä aasin omistajalta oliko tämä lähtemässä aasinsa kanssa pois, hänen hymynsä kuivui huulille. Hajoaisiko heidän hieno ryhmänsä nyt tähän? Nainen käänsi katseensa demoniin, joka tuntui löydöstään olevan onnellisempi kuin itse löydetty. Aasi tuskin lotkautti korvaansakaan ateriastaan.
"Ethän sinä ole lähdössä?" hän kysyi hieman huolissaan.
"Voihan olla että tarvitsemme vielä apua tytön kissan etsimisessä" Melania jatkoi ja hymyili jälleen Sirun suuntaan. Pieni ääni naisen takaraivossa sanoi, että kissan etsiminen olisi ehkä helpompaa jonkun pienemmän ja hieman... noh, vähä-äänisemmän joukon kanssa kuin tämä kolmen ihmisen, demonin ja nyt aasin.

Surkutellessaan mielessään sitä, että he pian joutuisivat ehkä eroamaan, Melania seuraili heitä kaikkia katseellaan. Jos joku tunsi hänen pistävän katseensa ihollaan, ainakaan nainen itse ei sitä hoksannut. Olisikohan noin kalpea iho kätevä kesällä, palaisikohan se? Melania ajatteli mielessään ja joutui miltei pakottamaan kätensä sivulleen, ettei olisi kääntynyt ja kurkottanut kokeilemaan. Hetken aikaa häntä nauratti, mutta päätti pitää suunsa kiinni. Ylenpalttisesti hihittävistä naisista tuskin pidettiin. Ei sillä että häntä olisi kiinnostanut, Melania tyrmäsi omat ajatuksensa ja nosti henkisesti nenänsä pystyyn. Kuten sanottu, häntä kiinnosti kuitenkin tuo kalpea olento jonka pää tuskin painoi kovinkaan paljon enemmän harteillaan kuin naisen omakaan. Sellaisista hän piti, vaikka oikeastaan hän piti kaikista ihmisistä ympärillään, jos nämä pysyivät kiltteinä hänelle ja hänen eläinkatraalleen.
Sirua Melania ei käsittänyt, tämä tuntui kokoajan olevan kahden vaiheilla, ja jokin sellainen kuin naisen vaisto kertoi hänelle, tai ainakin kovasti yritti kertoa, että tuossa päässä liikkui enemmän kuin tämä antoi ymmärtää.

//uhh.. kamalan myöhään vastaan, anteeksi. ._.

[Vastaamisesta ei nyt tule yhtään mitään. Anteeksi oikeasti tästä, aika vaan ei ole nyt valitettavasti riittänyt >< Siirrän siis hahmoni pois pelistä. Siru näki kissansa jossain ja häippäs kiiteltyään ekana kaikkia kovasti ^^Kiitos teille pelaajillekin! ]

//Kamala kun jotenkin ihan onnistuin unohtamaan tämän pelin >__< //


Routa ei pahemmin piitannut Kurjakurjen kiitoksista. Kunhan mokoma demoni lähtisi lätkimään ja äkkiä sittenkin, se riittäisi Taivaanlinnulle varsin hyvin. Halveksuvat silmät seurasivat demonin kulkua jonkin matkaa, kuin perämies olisi katseellaan yrittänyt porautua Kurjakurjen kallon sisään ja saada selville tämän seuraavat ilkityösuunnitelmat.

Kun Kurjakurki lopulta katosi näkyvistä Roudan jännittyneet lihakset viimein rentoutuivat ja kireä ilme katosi kasvoilta. Nyt hän oli taas lähestulkoon rento ja huoleton itsensä, ainakin äskeiseen verraten. Vaikka olihan paikalla vielä naisväen edustajia, joiden kanssa pitäisi osata käyttäytyä.

Siru näytti löytävän kissansa ja Routa lausui naiselle muutaman sanan hyvästiksi tämän lähtiessä omille teilleen. Pian mies seisoi rannalla kaksin Melanian kanssa, itsekin valmiina lähtemään. Eihän Roudalla ollut enää mitään syytä jäädä, kun kirottu demonikaan ei enää uhannut näitä ilmeisen hyväuskoisia naisia, ja se parantajakin piti etsiä.

”Minunkin pitää varmaan ruveta lähtemään. Muista pysyä erossa demoneista!” Routa vielä vannotti Melaniaa ja huiskautti kättään hyvästiksi ennen kuin kääntyi rannalta lähimpiä rakennuksia kohden. Onneksi sentään kadonneet eläimet olivat löytyneet – tai onneksi se kissa oli löytynyt, demonin aasilla nyt ei ollut niin väliä – toivottavasti Routakin siis löytäisi etsimänsä.


//Kiitokset kaikille pelistä ^^//