Velka ei mätäne

Kuurna

Snif, maailma oli suorastaan epäreilu paikka. Toisilla riitti varaa ruokaan, asuntoon ja vaatteisiin, kun taas se huonommin pärjäävä poppoo virui tähteillä sekä rääsyillä lyhyt kantoisen elämänsä yli - puhumattakaan siitä, oliko heillä kattoa päänsä päällä. Näin aamupäivän tuntumassa Auringonjumalan palvojien tyyssijan kadut olivat jo aika vilkkaat. Monenlaista kauppiasta löytyi jos mistäkin kulmasta, kun puolestaan nelisakaraiset aurinko-otsat vilkkuivat siellä sun täällä sulautuen muuten maanläheiseen massaan. Nuori najadi oli tietoisesti vetänyt hiuksensa otsansa suojaksi, jotta koskemattomasta ihosta ei selviäisi hänen olevan umpijumalaton pölkkypää, joka ei osannut arvostaa suurien Jumalien mahtia ja alentua polvilleen palvomaan noita. Mitä järkeä ensinnäkään tuollaisessa hihhulimeiningissä oikein oli ? Siinähän kuvitteli omiaan selvästi.
Näin epähuomiossa kävellessä saattoi törmäillä ja senhän nulikka onnistui tekemään. Ensin hän törmäsi johonkin vanhaan kääkkään, joka keppi ojossa sai pojun luikahtamaan viiden harppauksen verran kauemmas huutelemaan anteeksipyyntöä. Tätä sattumaa seurasi vielä toinen ja kolmaskin kerta, kunnes Kuurna suosiolla luikahti läheisimmälle sivukujalle sydän tykyttäen rinnassa.

Äää! Hän oli nalkissa tässä kirotussa kaupungissa, kun kaukainen tätinsä ei ollut suostunut luovuttamaan matkarahaa takaisin kotiin! Mokoma noita-akka oli rohmunnut kaiken riihikuivan nulikan näpeistä ja jättänyt sitten najadin oman onnensa nojaan kadulle. Kaikista kamalinta tässä oli se, että matkansa piti olla vain lyhyt visiitti isän velkojen vuoksi, ei neljän auringon kierron reissu! Mitä Garmea-herrakin pitäisi tällaisesta karkumatkasta, jonka Kuurna oli itse aiheuttanut omalla typeryydellään. Isäntä oli varmaan korvannut hänet jo toisella tai sitten antaisi vähintää kunnon tukkapöllön, kun poju ilmestyisi tutummille kulmille. Jos siis ilmestyisi..
Itselleen sopivia töitäkään ei ollut tarjolla, täkäläiset ilolinnut nimittäin häätivät suurinpiirtein kynsin ja hampain Kuurnan pois apajilta - aivan kuin poika muka olisi uhka heille monen maksavan asiakkaan tantereella! Eihän hän edes mainostanut itseään, koska henkiriepu oli sen verran tärkeä peliväline najadille.

Onneksi eilen oli tullut tihkukuuroja, joiden ansiosta monet syrjäkujat olivat yhä viileitä ja niihin hylätyt viinatynnyrit tarjosivat hieman kehnomman puoleista virkistystä nuorukaiselle. Nestetasapaino tuli säilyttää, se oli aivan ehdotonta, jos hän lähti yleisten katujen huiskeeseen. Muuten tämä olikin viettänyt aikaa enemmän Jumalten virran tuntumassa, pummien pari kalaa yksinäisiltä onkijoilta - kehnosta ruuan paistamisesta ei sitten puhuttaisi mitään. Houh, mutta hengähdystauko ohi, eikun siis takaisin ihmisvilinään, joka tahtoi olla viimeinkin laantumaan päin. Tai ainakin se siltä tuntui. Najadi laskelmoi hetken, koska uskaltaisi pompata kulman takaa esiin niin että se näyttäisi jopa fiksultakin. Tuskin kukaan paikallinen vartija kiinnostuisi tällaisesta keskenkasvuisesta kakarasta, mutta omiaan kuvittelevista hupakoista ei sitä tiennyt - nuohan voisivat vaikka ilmiantaa Kuurnan jonkinlaisena taskuvarkaana, joka vaani uhrejaan salakavalasti pimeästä piilostaan.

[[ Sovittu peli, joten asianosaiset tulkoot paikalle~ ]]

Uurme

Ah, mikä ihana aamupäivä. Eräs onnekas feeniks hyvästeli juuri matkoille lähtevät vanhempansa. Hän saisi nyt olla kotonaan pari päivää melko yksin – olivathan siellä palvelijat, mutta nämä pysyivät sulkapojan huoneesta kaukana, mikäli hän vain näin käskisi. Voi että miten paljon aatelisarvosta ja rikkauksista olikin hyötyä. Muuta poika ei mahtanut sillä hetkellä ajatella.
Hän käännähti selkä vasten kotinsa pääovea ja hymyili voitokkaana. Hetken kuluttua feeniks lähti tarpomaan huoneeseensa päin. Hänen tarvitsisi odottaa vähän aikaa, jotta vanhempansa olisivat tarpeeksi kaukana Loirleifistä ja sitten punasilmä saattoi mennä minne tahansa tahtoi.

Yksi talon palvelijoista kipitti vauhdilla miehenalun luokse ja kohteliaasti kysyi. ”Tarvitsisitko jotain, Uurme-herra?” Nimeltä mainittu hymyili, mutta jatkoi matkaansa. ”En tarvitse, pyydän kyllä jos jollekin tulee tarvetta.” Poika kääntyi palvelijaan päin. ”Aion vähän aikaa nukkua ja sen jälkeen lukea, joten välittäisitkö kaikille viestin, ettei minua saa häiritä ennen iltapäivää.” Feeniks jatkoi matkaansa ja tuskin kuuli edes palvelijan hiljaista Kyllä, Uurme-herra'aa.
Blondi sulki ovensa hiljaa ja tämän jälkeen meni vaatekaapilleen. Kopauttaen yhtä pohjalla olevaa lautaa hän siirsi sen pois tieltä paljastaen pienen karkureissuilta keräämän kokoelmansa. Löytyi kuluneita nappeja, pari pronssi kolikkoa, pieniä puuveistoksia, muutama kulunut vaatekappale ja suuri tumma kaapu.
Uurme nappasi kaavun ja paidan sekä housut kaapin pohjalta ja sitten laittoi laudan takaisin paikoilleen. Tämän jälkeen hän vaihtoi köyhemmän näköiset vaatteet päälleen. Napitettuaan kaavun pari ensimmäistä nappia ja vilkaistuaan itseään peilistä oli miehenalku melkein valmis lähtemään pienelle karkureissulleen – vain rahapussi puuttui.
Napattuaan rahat kaavun sisäpuolella olevaan taskuun oli hän valmis. Uurme kiipesi pöydälleen ja avasi hiljaa ikkunan ja tarkisti että oli hyvä väli puikkelehtia ulos. Ketään ei näkynyt, joten reitti oli selvä. Poika ponnisti ikkunasta ulos ja käveli nopeasti kivimuurin juureen. Mikä onni että hänen huoneensa oli talon takapuolella, paikalta katoaminen oli näin paljon helpompaa.

Kivimuuri itse asiassa oli kaikista vaikein este Uurmeen reissulla - ainakin useimmiten. Hän hyppäsi ja tarrasi muurin päältä kiinni ja kiipesi sen päälle. Yhtä nopeasti kuin oli kiivennytkin, laskeutui punasilmä toiselle puolelle – huitaisten oikean ranteensa johonkin terävään ja melkein lensi nokalleen piikkipuskaan. ”Aih!” Irvistys levisi vaaleahiuksisen kasvoille samalla kun toinen kätensä kiiruhti painamaan haavaa. ’ Voi ei, voi ei, VOI EI. Ei nyt ei ei ei EI. ’ Poika kirosi mielessään tuota terävää risua johon itsensä nirhi. ’ EI sitten sen pahemmalle paikalle! Tästä jään vielä kiinni.. ’
Feeniks kuitenkin päätti jatkaa matkaansa huomattuaan haavan olevan vain pitkähkö pintanaarmu joka nyt sattui huonolla tuurilla osumaan pieneen verisuoneen. Hän onnistui tyrehdyttämään vuodon ja pyyhkimään ranteelle tihkuneen veren pois. Kotiin palattuaan kättä pitäisi sitten puhdistaa vedellä.

Matkansa siis jatkui suuremmitta kolhuitta ja pian hän oli taas näillä tutuiksi tulleilla Loirleifin kaduilla. Ensitöikseen hän kaivoi hopeakolikon kaavustaan ja kipitti erään vanhan eukon luokse joka myi kaikenlaisia leipiä ja leivottua muonaa. Feeniks vilautti kolikkoa naiselle ja sanoi, ”Yksi tuollainen vaalea leipä, kiitos.”
Ostoksen tehtyä aatelinen jatkoi hetken matkaansa ja maistoi ostamaansa leipää vähän. Pthyi, kyllä oli maku kaukana siitä leivästä mitä hän kotonaan söi!
Kuljettaen leipää hetken mukanaan ja sivusilmällä löytäessään ilmaisen leivän ansaitsevan otuksen hän ojensi sitä tälle – Uurme ei sitä aikonut syödä enempää, yksi haukku riittäisi muutenkin vaikka leipä maistuisi hyvältä – ja sanoi ihmisvilinää katsellen. ”Tuossa.” Sitten hän kääntyi tarkemmin katsomaan oliota jolle leipäänsä tyrkytti ja tuijotti tätä.
” SINÄ— ”
Najadi! Vieläpä tuttu sellainen!

[[ Heheiii, täältäpä tulen minä Uurmeeni kanssa. 8 ) ]]

[ Ja täältä saapuu vielä yksi herra sekoittamaan soppaa. ]

Loirleif... Kaupunki, johon Garmea ei olisi välittänyt tehdä vierailua muuten kuin hyvästä syystä, kuten hän tällä hetkellä tekikin. Hänen oli ollut palata kotiin Noerleifin käynnin jälkeen¹, mutta kauppa-asioihin liittyen pergamenttien läpikäyminen oli paljastanut erään hankkeen tuottamattomuuden ja hänen oli saatava tietää, missä vika oikein oli. Korkealaatuinen silkki möi aivan yhtä hyvin kuin ennenkin, mutta silti hän ei saanut voittoa niin paljon kuin hän oli laskenut, joten jonkun välikäsistä oli pakko kääriä rahaa omiin taskuihinsa enemmän kuin tämän oli lupa. Niinpä ennalta varoittamaton pikavierailu oli paikallaan sillä aikaa, kun sanansaattaja vei kotona oleville palvelijoille tiedon siitä, miten näiden tulisi toimia Melania Hopeakehrääjän kanssa².

Pitää siis tämä vieraana vielä sen aikaa, kunnes isäntä palaisi ja päättäisi ostettavan tontin ja kaupan.

Yhä täydempään ahtautuvat kadut kohisivat, kun musta naaraslohikäärme kierteli laiskasti kaupungin yllä, haluttomana laskeutumaan lentämisen vapaudesta. Selässä istuva ratsastaja joutui ottamaan kiinni yhtä lailla hatustaan kuin ratsunsa valjaista, kun tämä silkkaa nuorta elämäniloaan sukelsi lähes suoraan alaspäin, saaden muutama tunti sitten syödyn aamiaisen kohoamaan varoittavasti mahalaukussa. Näyttävään sisääntuloon ei kuulunut alla olevien ihmisten niskaan oksentaminen.

Ehkä se johtui siitä kirotusta Jarem Palosydämestä ja tämän kroonisesta teatraalisuudesta, mutta salamurhaajakauppias oli päättänyt huvittaa itseään tekemällä kerrankin todellisen näyttävän sisääntulon. Niinpä hän antoi lohikäärmeensä, Kiirin, leijailla laiskasti alemmas yllättävien riemunsukellusten värittämänä, saaden alla olevan väkijoukon joko pudistelemaan päätään rikkaiden huvituksille tai ihastelemaan lohikäärmettä ja haaveilemaan sellaisen omistuksesta. Hiljalleen etäisyys maankamaraan väheni ja Kiiri ymmärsi etsiä rauhallisemman paikan laskeutua.

Ratsun laskeuduttua paikkaan, joka ei ollut niin väkijoukon täyttämä kuin muu pääkatu oli (tosin se täyttyi hetken kuluttua lasten ja muidenkin tullessa ihastelemaan lohikäärmettä), sen omistaja painoi hattua syvemmälle päähänsä suojatakseen silmänsä auringolta ja laskeutui alas eläimen selästä. Lempeä otsan ja kuonon silittely sai kelvata kiitoksesta, minkä jälkeen mies oikoi autuaana jalkojaan puuduttavan pitkän lennon jäljiltä, välittämättä ympärilleen kerääntyneistä lapsista ja näiden vanhemmista.

"Mikä sen nimi on?"
"Saako sitä silittää?"
"Onko se poika vai tyttö?"
"Hulma, Joer, tulkaa pois sieltä sedän luota!"
"Pureeko se?"
"Saanhan minäkin tuollaisen, äiti, saanhan?"

Garmea jätti lapsekkaat kysymykset täysin huomiotta ja alkoi availla Kiirillä pitämiään valjaita, jotka helpottivat tämän selässä pysymistä. Tuskin kukaan lohikäärmeellä ratsastaja tuli toimeen ilman samanlaista istuinta kuin hevosten satula oli - se täytyi vain kiinnittää paikoilleen hieman eri tavalla siipien vuoksi. Minkäänlaisia suitsia hän ei sen sijaan käyttänyt, vaikka tiesi joidenkin joutuvan turvautumaan niihinkin, mutta hän oli saanut opetettua älykkään eläimen tottelemaan pelkkiä jalkojen liikkeitä. Näin lohikäärme saattoi lentää kaula juuri niin pitkänä kuin se halusi, jolloin yhteistyö sujui huomattavasti paremmin.³

Mies käski ratsunsa ilmaan turvaan väkijoukolta - hänellä oli pilli tämän kutsumiseksi takaisin - ja jätti huolettomasti valjaat lähimmän kojun takana lymyilevän kauppiaan huoleksi. Tämän vastalauseet katkesivat saman tien, kun hän puolihuolimattomasti antoi tälle reilun korvauksen vaivannäöstä ja lähti astelemaan katua pitkin eteenpäin. Kuurnan yhtäaikaiseksi harmiksi ja iloksi hän ei ollut ehtinyt edes ajatella pojan katoamista pidemmäksi aikaa kuin oli sovittu, mutta ainakaan hän ei ollut korvannut tätä. Toisen samanlaisen "palvelijan" löytäminen oli turhan hankalaa, jotta sellaista tekisi edes muutaman päivän sisällä.

Vaikka salamurhaajakauppias sulautuikin liikkuvana massana muuhun väkijoukkoon, useimpia päätä pidempänä ja uskollisen lierihattunsa suojissa hänet oli silti helppo erottaa.

--

¹ Noerleifissä sijaitseva peli "Ei levätä saa, ei nukkua saa, joku voi tulla veitsensä kaa".
² Jurleifissä sijaitseva peli "Kitkerän auringon sulattama".
³ Valitan, Jonayla, mutta kun Ganoan sivuilla ei lue sen tarkemmin näistä ratsastusvälineistä, niin jouduin improvisoimaan. ^^

Än, yy, tee, nyt! Kuurna oli juuri parhaillaan astumassa takaisin sekalaisesti vellovaan massaan, kun jokin tökkäisi häntä käsivarteen. Najadin silkasta ihmetyksestä pyöreät silmät kääntyivät tuijottamaan ojennettua leipää, sitten kättä ja tämän jälkeen tuon kaiken päälle kasvoja, joita ei voinut hevillä unohtaa. Ei ole mahdollista, kaikista maailman olennoista..
"Uurme-herra!"
Poika heitti kädet suunsa eteen - ei herroittelua, siksi toinen ei ollut ensimmäisellä tapaamiskerralla halunnut tulla kutsuttavaksi, joten tuskin nytkään. Ilkeä muljahdus vain kiersi najadin mahassa, kun vaalea leipä roikkui silmien edessään, taisivat ne puoliraa'at kalat yhä uiskennella vatsahapoissa. Hän käänsi selkänsä feeniksille voidakseen sylkäistä maahan - Hyi ja yök!
"Vo-voisitteko laittaa sen vaikka selkänne taa.."
Nulikka ei jaksanut pahemmin piitata äänensävystä, jolla esitti pyyntönsä. Ei sillä, etteikö hän yhä ollut kiitollinen siitä, mitä toinen oli tehnyt hyväkseen, mutta silti.

Ja aina kun luulet, että mikään ei voisi muuttua pahemmaksi, niin mahdollisesti iskee silmiisi eräs liiankin tuttu lierihattu ja sen pitkä kantaja. Kuurnan alaleuka oli revähtää sijoiltaan suun loksahtaessa auki - isäntä! Hetken pojan sisällä jo sykki silkka onni siitä, että hän saattaisi päästä kotiin vielä tämän vuorokauden aikana, mutta kun nyt tarkemmin muisteli, niin eikös Garmea-herra ollut matkustellut paljon ? Toisin sanottuna poissaolonsa olisi silloin periaatteessa vieläkin luvattomampi siitä mitä se jo nyt oli.. hälläväliä!
"Uunm, minun olisi ny-nyt mentävä.."
Hän koitti hivuttautua pois kujalta kuin taskurapu konsanaan. Aika oli aikamoisen kortilla, mikäli isäntä oli jo ollut kaupungissa pidemmän tovin ja tekemässä lähtöä, mutta kuinka Kuurna kehtaisi hylätä hyväntekijänsä myöskään tälle kujalle ? Eihän feeniksiä mukaan voinut raahata, hyvä tavaton!

Hyvä on, koitetaan sitten rehellisen selityksen kautta tällä kertaa.
"Taisin nähdä äsken isäntäni tuolla, näettekö - tuo lierihattuinen hyvin, hyvin, hyvin pitkä mies.."
Najadin teki jo itsensä mieli kirmata roikkumaan Garmean liepeisiin, mutta vaivoin hän sai hallittua jalkojaan pysymään paikallaan. Huolestuneet silmäykset tämä kyllä viskoi toisensa jälkeen ihmisen perään, melkein kurkustaan pääsi koiranpentumainen vinkaisukin. Älä jätää...

Uurme

”Uh. Anteeksi. Ei ollut tarkoitus.” Pääsi ensimmäisenä feeniksin suusta. Pikapikaa hän käännähti katsomaan taakseen ja länttäsi leivän jonkun ohi kulkevan puliukon mukaan, joka näytti siltä, ettei edes kunnolla tajunnut tapahtunutta. Taisi olla niin paljon päissään, että voisi olla järkevää jo lopettaa.
Uurme kääntyi takaisin najadin puoleen ja huvittuneena tämän ilmeestä sitten naurahti. ”Hauska nähdä muuten taas.” Punasilmä vilkaisi olkansa yli - jos vaikka näkisi jotain joka sai toisen ilmeen menemään moiseksi.

Kuurnan huonoksi – tai hyväksi onneksi, riippuu vähän mistä päin asiaa katsoo – Uurme päätteli toisen puheiden perusteella olevansa pahana hidasteena matkalla ja tämän takia kaapuun piiloutunut alkoi viedä lyhyeksi jäänyttä juttutuokiota loppuun päin. ”Aa, ymmärrän. En sitten häiritse sinua tämän enempää.”
Feeniks melkein lähti jo jatkamaan matkaansa, mutta kuullessaan najadin selittelevän jotain tämä kääntyi takaisin katsoen toisen osoittamaan suuntaan ja etsien jotain joka oli pitkä sekä lierihattuinen.
Ja minä hän näkikään! Ehkä pisin 17 elinvuotensa aikana nähty mies! Toiselle oli todellakin siunautunut pituutta. Vaaleahiuksisen kasvoille nousi tajuamattaan arvioiva ilme. ’ ..ja ehkä liikaakin. ’
Ah, mutta! Tuo pitkä mieshän oli menossa vastakkaiseen suuntaan! Kuurna ei varmana saisi tätä kiinni, ellei jo kiiruhtaisi. Aatelinen heitti vaivihkaa aikaisemmat ajatuksensa matkansa jatkamisesta narikkaan ja sitten tarrasi najadia kädestä.
”Äkkiä, ennen kuin hän katoaa näkyvistä!” Hoputtaen toista, lähti feeniks juoksemaan ihmisvilinän lävitse kohti tuota lierihattuista miestä. Äkillinen juokseminen ei ehkä tekisi hyvää punasilmälle, mutta hän halusi olla toisenkin kerran avuksi tummatukkaiselle ja sitten myöhemmin ajatella itseään.

”Hei! Sinä pitkä mies siellä!” Uurme huusi tavoittaakseen tämän. ”Odota!”
Poika alkoi hidastamaan vauhtiaan ja vilkaisi Kuurnaa. Toivon mukaan ressukka ei kovin pahasti säikähtänyt punasilmän äkillistä siirtoa. ”Ahahaa..... anteeksi. Ajattelin olla avuksi – taas.” Feeniks irrotti otteensa najadin ranteesta ja pysähtyi olettaessaan olevansa tarpeeksi lähellä tuota pitkää miestä.
Uurme pian pysähtymisensä jälkeen kyykistyi nojaamaan polviaan vasten ja haukkoi henkeä välillä parin pahalta kuulostavan yskäisyn kera. Päässä huippasi vähän, pisti feeniks heti merkille. Se ei ollut hyvä merkki hänen kohdallaan, mutta ilman suurempia riehumisia olo paranisi tavallisen tasolle ja sitten ei olisi mitään huolta.
Hieman huilattuaan poika suoristautui. ”Anteeksi herra, mutta taidat olla tämän najadin isäntä.” Punasilmä sanoi tökerösti, mutta vanhempaansa kunnioittavaan sävyyn.

Rannettaan vasten tuntui yhtäkkiä epämukava valumisen tunne ja poika vilkaisikin tätä melko huomaamattomasti saaden todistaa muurilta alas hyppäämisestä saadun haavan avautuneen. ’ Ehm.. Tietenkin tässä kävi näin. ’ Feeniks tarrautui kaavun hihasta piilottaen haavan ja siirtäen kätensä selän taakse piiloon.

//autohittiin sain luvan~ Pahoittelen tekstin epämääräisyyttä.//

[ Kuurna-ressukka, miten sitä taas riepotellaan...! XD ]

Pojat huomasivat varmasti pian, että tavoittelemansa kohteen yhdessä askeleessa nämä joutuivat ottamaan kaksi - eikä pitkäsäärinen mies kävellyt mitenkään hitaasti, olihan hänellä kuitenkin selkeä määränpää. (Hän olisi tuskin ollut tavoitettavissa, jos hänellä olisi ollut myös kiire...) Hän ei ollut ensin aikeissa edes pysähtyä kuullessaan huudot, mutta muistaessaan olevansa suurella todennäköisyydellä tämä perässä ravaavan kaipaama pitkä kohde hän hidasti vauhtia ja pysähtyi lopulta, kääntyen katsomaan parivaljakkoa, joista toinen lysähti melkein saman tien nojaamaan käsillään polviinsa. Aivan kuin nämä olisivat yrittäneet tavoittaa häntä jo puolen kaupungin verran...

Suuremman yllätyksen mies koki tunnistaessaan toisen nuoremmista yhdeksi palvelijoistaan, ja vieläpä sangen... läheiseksi sellaiseksi. Kyllähän hän oli tiennyt, että najadin oli täytynyt lähteä käymään jossain, mutta tämä oli vannottanut matkan kestävän lyhyemmän aikaa kuin mitä se nyt vaikutti kestäneen. Hän oli aikeissa avata suunsa, mutta tuli keskeytetyksi, yrityksestä huolimatta sangen tökerösti. No, mitäpä keskiluokan kansalainen - sellaiseksi hän feeniksiä oletti tämän vaatteiden perusteella - olisi hienovaraisuudesta ymmärtänyt.

"Niinpä taidan", salamurhaajakauppias vastasi viileään sävyyn, josta kuulsi hienoinen närkästys, jonka ainakin hänelle tutumpi osapuoli varmasti tunnisti tottumuksesta. Senkö vuoksi nämä olivat hänen perässään juosseet? Hänen katseensa käväisi vielä tuntemattomassa nuorukaisessa, joka piilotti kättään parhaillaan selkänsä taakse. Mistä lie syystä, hän ei ollut nimittäin ehtinyt huomata verenvuotoa keskittyessään palvelijaansa.

"En tiennytkään, että jäit tänne lomalle", Garmea huomautti Kuurnalle, kieltämättä toruvaan sävyyn, vaikka suoranaista moitintaa siinä ei ollutkaan. Miksi edes olisi ollut, kun hän ei olisi voinut hyötyä toisen kotona olemisesta? Vaikka tietysti hän olisikin mielellään tiennyt, miksei tämä jo ollut turvassa hänen luonaan, vaan kaikenlaisen - hänen katseensa siirtyi Uurmeen - väen vietävissä. Ystävä... vaiko kilpailija? "Oletin sinun ymmärtävän, että odotan sinun palaavan takaisin silloin, kun niin ilmoitat tekeväsi. Jos en olisi joutunut tulemaan tänne, olisin ihmetellyt, missä oikein olet."

[ Valitan lyhyyttä, mutta tuossa tuli kyllä kaikki oleellinen. ]

"Häh.. Eiii!"
Pakkia, pakkia! Mitä äsken tapahtui ? Hetki sitten najadi oli seurannut, kuinka feeniks teki lähtöä, mutta yllättäen hän huomasikin pian olevansa ranteesta roikotettavana toisen kanssa juoksemassa kohti herraansa. Voi ei, ei, ei ja vielä kerran ei näin! Nyt menivät systeemit niin päin priikkalaa kuin olla ja voi! Kuurna ei edes ehtinyt pysähtyä, kompastumiseksihan se olisi enemmin tyssähtänyt, kun he olivat jo saavuttaneet isännän - tosin najadin heti sitä tajuamatta. Hän veti silmät ympyrkäisinä ranteensa turvaan oman kämmenensä sisään, huohottaen silkasta järkytyksestä. Ei noin lähelle saanut tulla, ei tuolla tavalla varsinkaan. Vasta kun Garmea-herra avasi sanaisen arkkunsa, niin tajusi Kuurna kääntää pörröpäisen pärstänsä toisen suuntaan - ilme valhaten entisestään ja juoksemisen tuottaman punan syventyessä korvia kuumottavaksi punastukseksi.
"E-en minä.. siis se ei ollut tarkoitus! Olen hyvin pahoillani, vo-voin selittää kaiken!"
Nulikka vinkui hätäisesti ja laski katseensa juuri parhaaksi köhivään Uurmeen, joka ryhtyi piillottelemaan kättään. Hetkinen, ei kai toisen kädestä vaan valunut..

Verta. Sitäpä hyvinkin. Nuorukaisen kasvot kokivat taas värin muutoksen ihon paetessa melkein yhtä valkeaksi kuin vastapestyt hovin lakanat. Hän nielaisi tyhjää ja siirsi suosiolla kätensä yhdestä nipusta suun eteen suojaksi, puistatuksen kivutessa selkärankaansa pitkin niskaan sekä nostaen kaikki karvat pystyyn ällöstä. Nyt ainakin oltaisiin heikoilla jäillä.
"Uurme-herra! O-oletteko te kunnossa ? Kätenne ja k-kuntonne ovat jotenkin.."
Najadin piti väännähtää pois feeniksin puolesta, tämä oli nimittäin tajunnut tuijottavansa koko ajan itsepintaisesti toisen hihaa kuin odottaen näkevänsä vielä yhdenkin punertavan pisaran. Tämä pudisti päätään harrakasti - se oma nahka pitäisi pelastaa ennen kuin huolestua avunantajastaan, eikös ?
"Mu-mutta, isäntä, mi-minun ei ollut tarkoitus olla täällä e-enää tänään, mu-mutta tätini sattui naruttamaan minua ja.."
Hyvä jos tuosta mutinasta sai selvää, Kuurnan ääni haparoi nimittäin entisestään. Häntä itse asissa nolotti myöntää tulleensa oman verisukulaisen huijaamaksi, mutta minkä sille mahtoi, jos sattui olemaan yhtä sinisilmäinen otus Kuurnan lailla.

Katse palloili yhä Garmean ja Uurmen välillä, sormien hieman hellittäessä otetaan huultensa lähettyviltä. Isäntä ei oikein näyttänyt olevan mielissään Kuurnan uudesta kaverista ja kuka nyt olisi varsinkaan tällaisessa tilanteessa, joka oli jo niin epäselvä, että pollaa pyörrytti. Nulikka suoristi erittäin lysyyn menneen ryhtinsä, jossa hän oli niskat köyryssä nöyristellyt toruvaa äänensävyä.
"Hän, Herra Uurme, auttoi minua ma-maksamaan puolet velasta, kun ta-taisin hukata osan matkalla tä-tänne."
Parempi se oli omasta suusta kertoa, kuin naama tomaattina sivustakuuntelijana. Tietenkään Kuurna ei sanallakaan maininnut, mitä hän oli vastapalkaksi alunperin tarjonnut feeniksille - se olisi ollut jo liikaa puhetta. Viimein, kun najadi oli päättänyt lopettaa takeltelun, laski hän kätensä sivuilleen, tosin tuntien suurta haluta painua syvimpään maanrakoon. Kuurna niiskaisi nokkaansa ja koitti parhaansa mukaan pidätellä kamalaa vollotusta keskellä katua. Taas sitä oltiin korvia myöten liemessä - ihan toden totta itketti.

[[ ... Jopa minäkin säälin Kuurnaa nyt x'D, sillä on kamalat kakeltelu ongelmat päällä. ]]

Uurme

Feeniks päätti olla sivustakuuntelijana vähän aikaa. Hänen ei itse asiassa tehnyt mieli ottaakaan osaa, sillä jokin tuossa pitkässä miehessä pelotti häntä. Mitähän sekin ammatikseen teki?
Kuurnan käyttäessä herraa punasilmän nimen perässä, tämä vilkaisi pikaisesti toiseen vilauttaen tälle hivenen vihaisen ilmeen. Ei sitä herraa, ei missään nimessä ja eikä varsinkaan tämän miehen kuullen. Tai mistäs sitä tiesi jos Kuurna herratteli kaikkia ja isäntänsä oli tähän tottunut, mutta jos näin ei ollut, niin se saattoi olla huonompi juttu. Uurme ei muutenkaan halunnut että häntä herrateltaisiin täällä – kaikkien nähden -, jossa voisi mahdollisesti olla joitain tuttuja, tai pikemminkin palvelijoita jostain syystä. Näistä karkumatkoista jos jäisi kiinni, menettäisi vaaleahiuksinen vanhempiensa luottamuksen ja varmaankin joutuisi kellon ympäri vahdittavaksi. Ainakin se oli aatelisen pelko, eikä hän haluaisi aiheuttaa vanhemmilleen pettymystä.
Poika selvisi viimeinkin vastaamaan najadille. ”..Ei tämä mitään ole. Ihan normaalia ja kätenikin voi... ihan hyvin.” Hän hymyili heikonlaisesti toiselle yrittäessään päästä valheellaan läpi. Käsi pysyi silti selän takana ja feeniks kääntyikin vähän Kuurnasta poispäin jotta toinen ei näkisi mitään. Mitä suotta huolestuttaa muita jostain pikkuhaavasta? Se kyllä pitäisi hoitaa vain kuntoon ennen kuin kotiin uskaltaisi mennä.

Seuraavasta najadin kommentista nousi feeniksin toinen kulma vähän ylöspäin. Tuota hän ei tiennyt – ei kyllä tarvinnutkaan, mutta se tuli silti yllätyksenä. Olipa Kuurnalla kiva täti, ei kateeksi käynyt tosiaankaan. Najadi vielä säälitti Uurmetta. Hän oli syypää siihen, että roikotti ressukan perässään tämän pelottavan miekkosen luokse. Pitkä mies vaikutti vielä julmaltakin. Eipä olisi kiva törmätä moiseen jossain pimeällä kadulla.

’ Ei sitä herraa...! ’ Feeniks melkein itki henkisesti. Kuurna ei tainnut enää muistaa, mitä Uurme oli tälle sanonut siitä. Tai ehkäpä toista vain pelotti niin paljon olla isäntänsä lähellä. Olikohan hattupäällä jonkin sortin pahoinpitelijän tapoja tai jotain, kun najadi käyttäytyi moisesti. Uurme alkoi jostain syystä välttämään katsekontaktia lierihattuisen kanssa.

//yhyyy ,____,,;;;//

Garmea ei näyttänyt juurikaan lämpenevän Kuurnan anteeksipyynnöille ja selittelylupauksille, vaikka hän ei varsinaisesti myöskään tyrmännyt niitä jo silkalla olemuksellaan. Eihän hänellä mitään poikaparkaa vastaan ollut, joten hänellä ei ollut myöskään syytä epäillä tämän valehtelevan - tämä tuskin onnistuisi valehtelemaan uskottavasti edes keskivertoa hyväuskoisemmalle henkilölle, saati hänelle. Etenkin, kun tämä änkytti tuolla tavoin jo näin yksinkertaisista kysymyksistä ja syytöksistä.

Sen sijaan miehen huomio kiinnittyi pikemminkin Uurmeen tämän herroittelun myötä. Oli aivan eri asia herroitella itseään vanhempia ihmisiä kuin jotakuta samanikäistä, ellei arvojärjestys ollut jollain muulla tavoin määrätty. Niinpä kaikki najadiin kohdistuneet epäilyt siirtyivät nyt tähän uuteen tuttavaan, joka tuntui nyt pikemminkin uhkalta kuin täysin merkityksettömältä kaupunkilaispojalta. Mistä syystä hyvänsä tätä herrateltiinkaan, hän ei pitänyt siitä. Niinpä hän kohdisti tähän suorastaan jäätävän katseen, tehden saman tien selväksi heidän välisen arvojärjestyksensä riippumatta nuorimmaisen sanailusta.

Juoksupojan sanat menivät melkein ohi salamurhaajakauppiaan korvista, kun tämä tutkaili kilpailijaansa, minkä vuoksi hän vain nyökkäsi hajamielisesti. Mutta kun 'Uurme-herra' toistui jo toisen kerran, hän kuuli loputkin sanat - tämä oli auttanut toista maksamaan puolet velasta, jonka alkuperä oli jäänyt häneltä huomioimatta. Kenties hän kysyisi asiaa uudelleen kotona, muttei nyt, täysin tuntemattoman nulikan ollessa läsnä.

"Vai niin", Garmea totesi kylmästi, pitämättä ilmeisesti tilanteesta tai uudesta tuttavasta lainkaan. Ja miksi olisi pitänyt tai yrittänyt pitää? Hän unohtui jälleen hetkeksi silmäilemään Uurmea - hmm, hyvin hoidettu iho ja muuten keskivertokansalaista puhtaampi olemus, aivan kuin tämä pääsisi kylpemään joka päivä. Tämä ei näyttänyt myöskään nälkiintyneeltä, kuten orvot tai alemman luokan perheen lapset toisinaan olivat. Hän piti kuitenkin havainnot omana tietonaan ja palautti katseensa nuoreen palvelijaansa, yrittäen tällä kertaa näyttää yhtä ystävälliseltä kuin kilpailijalle näytti vihamieliseltä.

"Kuinka paljon sinä sitten olet velkaa takaisin?" mies kysyi ja liikautti kättään tuskin huomattavasti kohti vyöllä roikkuvaa rahapussiaan. Hän toivoi todella, ettei poika ollut erehtynyt maksamaan takaisin jollain muulla tapaa jo ennen tätä, tämän hermostuneen käytöksen syystä kun ei voinut olla täysin varma. Hän oli painottanut, millä tavoin hän oletti tämän olevan itselleen uskollinen, eikä aikonut sietää minkäänlaisia syrjähyppyjä. Ellei sitten pojan henki tai terveys riippuisi siitä, eihän hän halunnut menettää tätä.

"Minulla on asioita, enkä aio antaa teidän enää viivyttää minua. Joten kerro, paljonko tämä... ystäväsi... joutui lainaamaan, jotta pääsen jatkamaan matkaani." Salamurhaajakauppias painotti sanaa 'ystäväsi' tietyllä vaarallisella äänensävyllä, jonka oli tarkoitus tehdä selväksi, että hän oli kiinnittänyt huomionsa herroitteluun. "Sitten sovitamme asiat loppuun kotona."

Auts, paha mulkaisu - hyvin, hyvin paha ja kaikki ajatukset kuvaava. Ja vielä lisäksi Kuurna oli ansainnutkin tuon terävän vilkaisun Uurmelta herroittelun pääten. Eihän najadi tahallaan sitä sanonut, sehän vain lipsahti jatkuvasti vahingossa, vaikka hän kuinka yritti hillitä kielenkantojaan. Tämä kurtisti hieman kulmiaan ja katsoi niiden alta anteeksipyytävin silmin nyt feeniksiä, joka vakuutteli vieläpä vointinsa olevan aivan mainio. Pitäisikö tuota uskoa ? No jaa.. kai tämän kerran ainakin.
"Ei, ei, ei!"
Nuorimmainen parahti, kun isäntä oli kaivamassa rahapussiaan esille - tai näin Kuurna ehti olettaa. Missään nimessä Garmea-herra ei menisi maksamaan hänen velkojaan, varsinkin, kun ne olivat jo kuitattu. Sanoja tehostaakseen nulikka loikkasi Uurmen ohitse roikkumaan ihmismiehen hihaan, puristaen kankaan pienten nyrkkiensä sisälle.
"Olen jo hoitanut sen! Kaikki on aivan kunnossa!"
... Kaukana kunnosta enemmin. Kuurna, yksi maailman onnettomimmista otuksista oli viettänyt aikaansa kadulla, vieraassa kaupungissa, jossa hän sattumoisin tutustui ainoastaan yhteen hyväluontoiseen tyyppiin, joka oli Garmea-herran painottama ystävä.

Feeniksin tilaa tukalammaksi tehdäkseen, käänsikin poju kasvonsa olan yli kuikuilemaan toista.
"En-enkö olekkin ? Sehän riitti, kun näytin teille alamaailmaa, kuten parhaani taidoin ?"
Alamaailmaa.. hmm ? Sen voi tajuta monella eri tavalla, mutta najadi tuskin ehti ajatella niin pitkälle. Tämä hellitti otteensa isäntänsä hihasta, vaikka ei sitemmin tehnyt elettäkään siirtyäkseen kauemmas. Oikeastaan jonkun tutun lähellä oli suorastaan huojentavaa olla koko tämän rääkin jälkeen.
"Anteeksi viivytys, isäntä. Tulen sitten perästä päin ko-kotiin jahka saan rahat kokoon."
Kuurna keskittyi näpertämää sormenpäitään. Totta kai tämän kuuluisi tulla omia polkujaan Jurleifiin, kuinka muuten hän sinne pääsisi ? Kerta vielä isännällä oli menojakin, niin tuskin tuota pahemmin kiinnosti yhden palvelijan kotiin pääsy - pääasia, kunhan se tapahtuisi ilman turhia viivytyksiä ja lisäongelmia.
"Teilläkin on varmaan kiire ?"
Sanat olivat nyt osoitettu jälleen Uurmelle, mutta katse pysyi sitäkin harrakammin alas kohdistettuna.

Uurme

Yyh, Garmea oli ihan mielettömän epämukava ihminen. Pitkän miehen jäinen tuijotus nosti pojan niskavillat pystyyn. Okei, elikkä tämän herran kanssa ei kannata joutua ongelmiin.
Uurme tunsi kokoajan toisen tuijotuksen selkäpiissään, mutta koetti kuitenkin käyttäytyä suhtkoht normaalisti – miten normaalisti tässä valepuvussa nyt sitten pystyikään. Kävisipähän ainakin harjoituksesta jos sattuisi tulevaisuudessa törmäämään muihin lierihattuisen tapaisiin ihmisiin. Ajateltuaan asiaa siltä kantilta punasilmän olo helpotti hieman. Eihän tässä nyt mitään.. pitäisi vaan olla ihan tavallisesti, kuten muillakin reissuilla.

Vaaleahiuksinen hätkähti, kun najadi ryntäsi hänen ohitseen kiinni tuohon lierihattuiseen. Hän katsahtikin toiseen vähän hassusti.
Aaaiiivan.
Pojan kasvot valtasi kuitenkin pian hymy. ”Joo se homma on selvä.” Feeniks nosti katseensa ihmiseen hieman vasten tahtoaan ja sai jopa pidettyä hymynkin kasvoillaan. ”Minulle ei tarvitse maksaa kahta kertaa, hyvä herra.” Miten pitäisi käyttäytyä moisen miehen edessä, ettei tyrisi hommaa täysin?
Sieltähän se sitten tuli ja Uurme selvästi huomasikin, että mies ei pitänyt Kuurnan Uurmeeseen kohdistuneista herroitteluista. Eihän hän voinut najadia kuitenkaan syyttää, - ainahan sattui pieniä lipsahduksia ja muuta moista – feeniks voisi aina etsiä syyn itsestään. Hänhän oli alun perin se joka meni ensimmäisen kerran juttelemaan toiselle, kun tämä oli siellä kadulla istunut keskellä... pahemman luokan porttoja. Jotenkin pojasta alkoi tuntua, että hän syytti itseään kokoajan kaikesta. Se ei ollut punasilmälle ihan jokapäiväinen juttu. Kuurna vaan oli niin pieni ja viaton, että tämä tarvitsi jotain apua! Ja Uurmeessa oli sitten sen verran vikaa, että ajatteli noin.

Uurme palasi kunnolla maanpinnalle kuultuaan najadin kysymyksen. Kiire, hänelläkö? Tuskinpa vain! Eihän hänellä ikinä ollut kiire näillä karkureissuilla, sama se vaikka ehtisikin kierrellä vain pari paikkaa tai yhden ainoan, ei sitä aina tarvinnut juosta hätähousuna jokaikistä aluetta läpi. Myöhemminkin ehti.
”Ei minulla itse asiassa ole minkäänlaisia kiireitä tällä hetkellä.” Feeniks katsahti najadiin. Toinen näytti tuijottelevan vaan maata. Tosiaan vähän enemmän ajateltuaan, juttuseura voisi olla kivaa kierrellessä Loirleifin katuja. Joten...
”Minähän voisin vaikka auttaa sinua pääsemään tuosta rahapulasta?”

Kunpa Garmea olisi vain voinut ojentaa kätensä, ottaa kiinni Uurmen niskavilloista ja lennättää tämän pois tieltään - mutta ei, hänellä ei ollut ruumiillisia voimia sellaiseen ilmalentoon kuin hän olisi tahtonut tämän lähettää. Eivätkä heidän ympärillään pyörivät silminnäkijät nielisi sellaista sulattelematta. Hänellä oli tekemistä, kiroukset sentään, ei hän joutanut suojelemaan Kuurna-raasua kaikilta maailman epämääräisiltä kansalaisilta. Varsinkaan tällaisilta, jotka tuskin kykenisivät pitämään huolta itsestään. Hänen katseensa sävy ei lämmennyt yhtään keskustelun myötä, vaan se tuntui muuttuvan vielä jäisemmäksi, mikäli mahdollista.

Varsinkin sen jälkeen, kun tämä tuntematon nulikanpuolikas rohkeni ehdottaa vielä lisävelkaa! Luuliko tämä todella, että hän antaisi rakkaan suojattinsa jäädä tämän seuraan ja joutua vielä velkakierteeseen?

"Sinä tulet kotiin samaa matkaa kanssani, jotta voin olla varma siitä, että olet turvassa", mies totesi najadipojalle, hänen katseensa siirtymättä minnekään feeniksistä. "Ja sinä", hän jatkoi nyt sanansa sulkaisemmalle nuorukaiselle osoittaen, "tuskin olet siinä asemassa, että voit ehdottaa mitään rahaan liittyvää." Hänen ilmeestään näki, ettei valeasu tehonnut - hän tiesi, ettei noissa vaatteissa kulkisi noin huolehditun oloinen nuorimies. Hän ei kuitenkaan suoraan sanonut, että näki esityksen läpi, vaan pikemminkin järjesti ansan - joko toisen osapuolen olisi peruttava tarjouksensa ja nieltävä ylpeytensä, tai tämän olisi kerrottava totuus.

Lierihatun varjon suojaan turvautuva Jääsielu olisi aivan hyvin voinut periä isänsä lisänimen, Kieromielen, jos se vain olisi ollut mahdollista. Hänen katseensa siirtyi nyt najadiin ja tarkasteli tätä melkeinpä huolestuneena - hän välitti tästä kyllä, vaikkei yleensä osannut näyttää sitä kovin kummoisesti. Hän voisi hoitaa tälle tapaamisen ajaksi huoneen lähimmästä majatalosta ja hakea tämän jälkikäteen sieltä, mutta toisaalta hän ei olisi halunnut jättää tätä yksin vieraassa kaupungissa. Varsinkaan, kun feeniks oli lähellä ja vaarassa aiheuttaa hankaluuksia.

Olisipa täällä kaupungissa ollut joku tuttu, jonka olisi voinut luottaa pitävän huolen pojasta.

"Minä en voi ottaa sinua mukaan, vaikka haluaisinkin", salamurhaajakauppias lopulta totesi juoksupojalleen, "joten minun täytyy jättää sinut jonnekin siksi aikaa." Hänen katseensa siirtyi epäilevänä Uurmeeseen - toisaalta pojat näyttivät tulevan toimeen keskenään, mutta hän ei ikinä antaisi itselleen anteeksi, jos jotain pääsisi sattumaan. Eikä ainakaan sille, joka siitä olisi vastuussa, toisin sanoen feeniksille. "Riittääkö itsesuojeluvaistosi pitämään huolta siitä, että pysytte paikassa, johon teidät jätän?"

Garmea siveli kädellään kevyesti Kuurnan niskaa, vaikka Uurme-parka saattoikin erottaa liikkeestä hidastetun kuristuseleen.

Huh, kamala kun nuo saappaan kärjet olivat rapaiset! Pitäisi oikein puunata ne puhtaaksi, jahka sopiva tilaisuus tulisi.. Kyllä vain, Kuurna oli onnistunut jo keskittymään pyöreisiin kengänkärkiinsä sillä välin, kun Uurme totesi olevansa vaille kiireitä ja vieläpä ilomielin lähtisi auttamaan jälleen kerran najadia tämän pikku rahaongelmissa. Eihän siinä juuta taikka jaata ehtinyt sopertamaan, sillä herra Garmea jo napautti väliin määrätietoisesti pojan seikkailujen olevan tältä erää ohi. Ja hyvä niin!
Kuurna pongautti katseensa yläkenoon, suoraan isäntänsä kasvoja tuijottamaan pallon muotoisin sinisilmin. Kotiin samaa matkaa ? Vaah, nyt teki mieli jo loikata ihmismiehen kaulaan killumaan silkasta ilosta, vaikka samalla najadia kaiversikin se, kuinka Uurme sai rapaa niskaansa turhankin paljon. Vanhempien tuttujen katseetkin kohtasivat hetkeksi, jolloin nulikalla oli aikaa kallistaa vinosti päätään - ihan omia tottumuksiaan noudattaen. Pään kallistelu oli tapa kysyä, miten tästä eteenpäin tai menikö jokin taas väärin, varsinkin siihen lisätty huulten mutristelu kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.

Niskan hively sai pojan ilmeen tosin muuttumaan, Kuurna nimittäin nosti suloisen hymyn kasvoilleen autuaan tietämättömänä, millainen verenhimoinen uhkaus selkänsä takana tehtiin samanaikaisesti. Hän pallotti katseensa kyseiseen avunantajaan, tietäen että suunnilleen ikätoverinsa vastaus olisi aikamoisen tarkoin harkittava. Ainakin sen perusteella, mitä tämä oli oppinut tulkitsemaan isäntänsä äänensävyjä.
"Miksi minä lähtisin paikasta, johon olisitte jättäneet minut ?"
Uurme saisi olla kiitollinen siitä, että Kuurna rohkaisi mieltään niin paljon, että uskaltautui kysymään aivan vilpittömän hämmentyneenä kysymyksen - jopa kakeltelematta yhtään. Hän yritti vielä kerran napata Garmea-herran hihasta kiinni nykiäkseen sitä hieman huomionhakuisena.
"Enkä minä lapsenvahtia tarvitse."
Najadin ääni kuullosti aavistuksen närkästyneeltä ja syystäkin - häntähän aliarvioitiin raskaasti tässä! Eikö se todistanut mitään, että Kuurna oli täysin uusavuttomanakin selvinnyt monta päivää kadulla ?

No, selvä! Kyllä se lapsenvahti ehkä olisi ihan hyvä idea, mutta nulikka piti enemmin silti feeniksiä kaverinaan, vaikkakin yhä herroiteltavana sellaisena. Samalla myös hän tiesi varsin hyvin katuvansa, tuskailevansa ja paukauttavansa päätä seinään, kun jäisi seuraavan kerran yksin - pullikoida nyt Garmea-herraa vastaan! Ikinä Kuurnalla ei ollut edes käynyt mielessä kyseenalaistaa isännän sanoja ja juuri äsken se oli vain lipsahtanut huulilta. Sivuilleen väkijoukkoon vilkaistuaan, laski hän käden suulleen merkiksi, että ei aikonut sanoa enää mitään - aivan oman itsensä vuoksi. Kapinahenkisyys oli turhan tarttuva riesa..

Uurme

Punainen katse kääntyi tarkasti tuijottamaan lierihattuista. ”Hm?” Jaa, vai sellaista peliä. Miksi hyvä herra ampiainen takalistossa sitten ei sanonut suoraan, että Uurmeen valeasu ei toiminut. Pääsisi tämäkin siitä vaivasta, että joutuisi kiertelemällä kaartelemaan ja koittaen saada ovelasti puhumalla valepukuisen myöntämään huijauksensa tai mitä muuta tahansa tuo lierihattu puheellaan haki. Jospa sitä vähän aikaa leikkisi mukana ja katsoisi mitä kävisi... eihän se kovin pahasta ole ja tämänhän voisi ottaa positiivisesti perästäpäin. Että tulipahan sellainenkin koettua.
”Aivan. Se voi olla ihan mahdollista.” Poika virnisti. Ja jääkööt herroittelut jo pois. ”Mutta en myönnä tai kiellä mitään.” Jos tästä nyt syntyisi joku pienikin tappelu, voisi feeniks käyttää voimakenttää suojanaan. Pelottaisipahan miekkosen pois tai sitten itse juoksisi karkuun heti sopivan tilanteen tullen. Mitä tahansa voisi käydä, ja jos vaaleahiuksisen olettamukset ihmisestä osuisivat oikeaan, niin tapahtuisi jotain väkivaltaista. Mutta mitäpä sitä mennä asioiden edelle, voisihan tuon kylmän ulkokuoren sisältä löytyä vaikka joku kukkien viljelijä.

Vähän sekavaa. Najadi toitottaa, ettei tarvitse lapsenvahtia ja lierihattuinen taas aikoo jättää toisen feeniksin vastuulle.
...Hetkonen, oliko tuo kuristusliike?
...Oli. Punasilmä nielaisi hiljaa. Okei, tässä vaiheessa perutaan se kukkajuttu.

Poika nosti kasvoilleen vielä kerran hymyntapaisen ja heilautti älyämättään oikeaa kättään päänsä tasolla selventääkseen puhettaan. ”Aivan varmasti.”
Uurme vilkaisi Kuurnaan kuin kysyäkseen, että mitäs sitä nyt sitten? Tähän keskelle hälinää feeniks ei tahtonut jäädä, pitäisi siis etsiä joku paikka missä odottaa lierihattua. Punasilmä vilkuili ympärilleen mietteliäästi, mutta kuitenkin sivusilmällä vilkuili najadiin ja tämän isäntään päin. Voi mihinkä soppaan hän meni sotkeutumaan. Eikä varmana tulisi ottamaan opikseen tästä.
Sitten vaaleahiuksisen silmään iski pieni, vähän huonokuntoisen näköinen majatalo torin toisella puolella olevalta kadulta. Uurme muistaakseen oli käynyt siellä piipahtamassa joskus, ja huonevuokratkaan eivät taitaneet olla kovin suuret, joten voisihan tällaisen keskivertokansalaisen varat riittää siihen.
Poika sitten yskäisi. ”Olisiko mitenkään mahdollista jos voisimme Kuurnan kanssa odottaa teitä tuolla majatalossa torin toisella puolella?” Hän osoitti majatalon suuntaan.
”Siihen kyllä minullakin on varaa.” Feeniks pisti pienen piikin ihmiselle ja taputti kaavun sisäpuolella olevaa taskua jossa rahojaan kuljetti.

Garmeaa tilanne alkoi tympiä jo todenteolla, varsinkin, kun Uurme ei suostunut olemaan kiltisti, vaan venkoili vastaan. Hyvä on sitten - pitäköön typerän ylpeytensä, mutta tämän olisi turha odottaa häneltä yhtään parempaa kohtelua. Etenkään, kun tämä ei suostunut edes herroittelemaan, mikä sai hänet hetkeksi pohdiskelemaan, mikä pojan asema mahtoi todella olla. Kenties tämä saattoi luottaa siihen, ettei hän taittaisi tämän niskoja moisesta röyhkeydestä, mitä hän ei kyllä voisikaan tässä kaiken kansan nähden tehdä.

Mies seurasi katseellaan feeniksin osoittamaan suuntaan ja havaitsi tämän tarkoittaman majatalon - hän itse ei ollut koskaan yöpynyt siinä erinäisistä syistä. "Eiköhän sinulla ole varaa parempaankin", hän vastasi takaisin mitä viileimmällä äänensävyllä, huomioituaan piikin kyllä, ja palauttaen sen saman tien takaisin. Samalla hän myös lakkasi ainoastaan vihjailemasta, että oli huomannut jotain kummallista muutoin siistin pojan resuisessa vaatetuksessa. "Mutta jos te molemmat kerta haluatte, en estä - se on joka tapauksessa lähin majatalo."

Salamurhaajakauppias puristi kevyesti juoksupoikansa olkapäätä ja vilkaisi tätä ohimennen. Kenties hän voisi tämän vuoksi yrittää pysyä väleissä tämän ystävän kanssa, vaikka hän ottaisikin viimeistään kotimatkalla selvää siitä, mikä tämä oikein oli miehiään. Tällainen keskivertokansalaisena esiintyminen ei ainakaan herättänyt luottamusta, vaikka mistä sen tiesi, että tämä olisi todellakin jonkin paremman suvun vesa ja kyllästynyt pumpuliseen elämäänsä. Hänellä oli kuitenkin nyt kiire, eikä hän ehtisi jutella enempää.

"Minulla menee pari tuntia, joten maksakaa huoneesta sen mukaan", Garmea sitten jatkoi ja palautti katseensa Uurmeeseen. "Mutta haluan tietää nimesi sitä ennen, jotta tiedän, kuka on varannut huoneen. En välittäisi kääntää koko majataloa nurin teitä etsiessäni, ja jos kysyn vain ulkonäön kautta... No, päättele itse, millaisena sellaista ihmistä pitäisit." Hän nimittäin arveli, ettei Kuurna juurikaan uskaltaisi suutaan avata, jolloin tiettyä huonetta ei voisi kysyä tämän nimellä.

Saatuaan nimen tietoonsa mies vielä pörrötti suojattinsa hiuksia, katsahti epäluuloisena feeniksiin ja lähti sitten jatkamaan matkaansa vielä pahantuulisempana kuin mitä oli ollut kaupunkiin tullessaan. Jos todella selviäisi, että joku välikäsistä tehtaili lisävoittoja itselleen, hän ei aikonut vastata seurauksista.

[ Täyttä paskaa, mutta aina ei vain suju halutulla tavalla. ]

Kuurna oli kahden vaiheilla, kun herra Garmea teki lähtöä. Hän olisi halunnut napata toisen kädestä kiinni ja toitottaa toivovansa päästä mukaan, mutta toisaalta tiesihän se, että ei hienojen kauppiaiden piireihin odotettu missään nimessä pyörimään portonpenikkaa, joka tuskin ymmärtäisi mistään mitään yrittämisestä huolimatta. Hiusten pyörrötys sentään veti silmistä pois pahimman surkeuden loisen, vaikkakin poju ei suostunut liikahtamaankaan paikaltaan ennen kuin isäntä oli kadonnut täysin ihmisvilinään. Pari tuntia.. olikohan se pitkäkin aika ? Tämän ajantuntemus oli, mitä oli, joten Kuurna tyyty vain olettamaan viettävänsä tanervassa päivää siihen asti, kunnes aurinko lähtisi taas laskeutumaan mailleen.
"Olen todella, todella pahoillani tuosta."
Najadi huokaisi syvään ja käänsi kasvonsa Uurmen puoleen. Periaatteessa tuokin vasamoiden heittely oltaisiin voitu välttää vain sillä, että hän olisi yksin juossut herransa kiinni. Toisaalta taas Kuurnan soisi olla onnellinen henkisestä tuesta, jonka feeniks antoi upottautuessaan myös kaulaa myöten selitystensuohon.

Mutta jaa, tällainenkö sitten oli majatalo, johon Uurme päätti viedä hänet ? Kristallinsiniset silmät mittailivat arvioivasti vaaleaa rakennusta ennen sisään astumista, mikä puolestaan nosti huolestuneisuuden liikuskelemaan hennossa kehonkielessä. Täällähän oli samanoloista kuin bordellista.. tai siis melkein. Eroina olivat pöydät, joita harvaseltaan miehittivät niin helma- kuin housuväkeläiset, samaten myös likaisuuksia lirkuttelevia iloluntuja korvasivat lämpimästi hymyilevät tarjoilijattaret, jotka kantoivat ruoka- sekä juomatilauksia asiakkaille. Najadi pysyi koko ajan aivan likeellä Uurmessa - hyvä, ettei pariin otteeseen astunut toisen kantapäille tai kompastunut omaan hiippailuunsa. Hurjaa..
"Täällä on vähän ihmisiä.."
Kuurna sai kuiskattua hämmästykseltään, pään käännähdellessä muiden äänien suuntaan. Hän ei koskaan ennen ollut käynyt tällaisessa paikassa ja miksi edes olisi ? Perheensä omisti loistavan bisneksen kultahimpun, jonka turvin parittajan pojat olivat maximissaan pistäneet nokkansa ulos ulkomaailmaan kerran kuussa - hyvällä tuurilla nimittäin.

Pölmistyneisyytensä sen kuin suureni huonevarauksen jälkeen. Nimittäin rappusia kivutessa najadin olisi tehnyt mieli vain kääntyä kannoilleen ja luikahtaa tanervan ulkopuolelle haukkomaan happea - tällainen muistoja herättävä toiminta sai ällön nousemaan kurkunkärjelle. Peräti koti-ikäväkin riipaisi kaikista syvimmältä nulikan sielussa.
"Uurme.. käytkö usein täällä.."
Kerrankin Kuurna osasi pitää mielessä, ettei toista kuulunut enää herroitella. Oikeastaan hänellä oli jopa sen suhteen rennompi olo, koska nyt Garmea-herra ja Uurme eivät olleet piikittelemässä toisilleen, eikä najadin itse tarvinnut seistä siinä välissä pasmat sekaisin. Uh, mutta nyt taidettiin olla perillä. Tämä pysähtyi ennen huoneen ovea ja kietoi kädet ympärilleen. Päätään puistellen nuorempi peruutti askeleen. Eikää.. nyt kyllä pitäisi hieman jo pullikoida vastaan! Tuohan näytti ulospäin aivan rotanloukulta, joka ahmaisi pieniä poikia syövereihinsä päästämättä näitä enää pakoon. Varsinkin se majatalonpitäjä oli näyttänyt Kuurnasta jo tarpeeksi epäilyttävältä, joten..
"Onkohan täällä aivan turvallista ? Mietin vain, että meitä katsottiin aika oudosti.."

[[ Pientä autohittaavaa tilanteen eteenpäin vientiä~ ]]

Uurme

”Uurme Käärmekieli.” Feeniks vastasi pikimmiten toiselle. Olisihan se kiva tietää tuonkin ihmisen nimi, mutta hän voisi kysyä sitä sitten najadilta. Ainakin nyt pääsi nopeammin eroon toisesta, vaikka pitäisi siihen vielä kerran törmätä. Ja toivottavasti vain kerran.
Punasilmä jäi Kuurnan lailla tuijottamaan ihmisvilinään katoavaa selkää ja hoki päässään pari kertaa; ’ ..uusi kokemus, uusi kokemus...’ Hän ei kuitenkaan vielä voisi kunnolla lysähtää tilanteen jälkeen, koska najadi olisi näkemässä. Feeniks ei viitsinyt näyttää mitä oikeasti hän tunsi, vaan joutui vaihteenvuoksi esittämään muuta kuin oli – ja oli syytäkin, ettei hän pahoittaisi najadin mieltä enempää. Uurme edelleen oli se, joka oli apuaan tarjonnut, ei toisen sitä tarvinnut pahoitella. Todellisuudessa feeniks olisi halunnut mennä kotiinsa ja piiloutua vällyjen alle miettimään mitä tuli tehtyä – ja mihin soppaan uitua.

”Ah, ei se mitään, näethän sinä.” Vaaleahiuksinen hymyili tummalle. ”Sinulla ei ole mitään syytä pahoitella tapahtunutta.” Feeniks lähti samalla kävelemään kohti majataloa ja viittoi toisen mukaansa.
Paikka oli kyllä tosiaan karmiva, miksi ihmeessä Uurme ei sitä muistanut jokunen hetki sitten, niin olisi voinut valita paremman paikan? Jopa hänkin laski äänentasoaan vastatessaan toiselle.
”Älä välitä siitä. Ei täällä mitään käy, voin luvata.” ..niin sen perusteella, että taisi elämässään kerran ollut käynyt koko rakennuksessa sisällä ja hävinnyt sieltä mahdollisimman pian. Mutta tätähän ei sinisilmän tarvinnut tietää. Pääasia oli, että edes toinen tuntisi olonsa vähän turvatummaksi vaikka sitten pienen valkoisen valheen saattelemana.
Punasilmä asteli rauhallisesti tiskin eteen. Kuurnan käytös sai hänet hieman hermostuneeksi ja sen takia hän hoiti huonevarauksen nopeasti tieltä ja asteli najadi perässään kohti portaita. Olikohan majatalon omistaja kuullut ikinä sanaa siivous? Ihmettelisin jos olisi.

’ Käynkö usein täällä.. ’ Hän pysähtyi ja mietti hetken mitä sanoisi. ”Mikäli minulla on ollut syy käydä, - kuten huilata hetki, syödä, juoda... ja muuta, niin.... olen käynyt...” Feeniks puristi silmänsä hetkeksi kiinni ja avasi ne ennen kuin jatkoi matkaansa.
”...toisin sanoen, en ikinä.” Ja selittely jatkui.. ”Tai kerran. Mutta sitä ei lasketa käynniksi.”
Uurme käännähti huoneen ovelle ja työnsi avaimen reikään. ”Mutta ei meillä hätää.” Poika virnisti epätoivoisesti ja avasi oven.
”Hahaa... eipä ole kovin kodikas.” Kaksi pian rikki menevän näköistä sänkyä heti oven vieressä poikittain ja yksi ainut pieni ikkuna ja sänkyjen välissä pieni pöytä. Kun kurkkasi paremmin sisälle, näki oikealla ison kaapin ja oven. Feeniks astui sisälle ja käski najadin sulkea oven, kunhan sisälle uskaltautuu.
”Yh... no mutta kyllä täällä selviää pari tuntia. Ajatellaan positiivisesti.” Uurme ei näyttänyt toiselle naamaansa - koska ei jaksanut hymyillä - vaan heitti kaavun päältään toiselle sängylle ja käveli toisen oven luokse ja avasi sen. Kas, pieni vessatila. Tärkein Käärmekielelle siellä oli tällä hetkellä pöytä jonka päällä oli vesikippo ja pyyhe. Ranteessa oleva veri pitäisi huuhdella pois ja laittaa jokin puristamaan haavakohtaa ettei siitä tihkuisi enää enempää verta.
Huuhtaistuaan ranteen hän nappasi pyyhkeen sen ympärille ja painoi haavaa. Samalla punasilmä käveli ovelle ja tutki katseellaan huonetta. Haisipas siellä tunkkaiselta, ikkuna pitäisi jossain välissä varmaankin avata.

”Niin mikä tämän herrasi nimi oli, saanen kysyä?” Feeniks nojasi ovenkarmiin samalla, kun painoi pyyhettä vasten rannetta ja irvisti siitä tulleesta vihlaisusta. Tosiaankin pitäisi tulevaisuudessa olla varovaisempi sitä muuria ylitellessä. Miehenalku siirsi katseensa ranteeseen ja siirsi pyyhkeen haavan tieltä. Jep, vieläkin se yritti vuotaa.

Tässä tunsi olonsa kaikkea muuta kuin turvalliseksi, kun Uurme meni vielä toteamaan tyynesti, että ei ikinä ollut pistänyt nokkaansa tänne. Voi hienoa, upean mahtavaa suorastaan! Pian joku kylähullu paukkaisi tietenkin ovesta sisään ja nappaisi heidät kotiorjikseen - ainakin sinisilmämme mielikuvituksessa, joka oli kaikkea muuta kuin hidastempoinen tällaisissa jutuissa. Hän olikin jo rientämäisillään takaisin portaikkoon ja siitä ulos, kunnes muisti, ettei vain yksinkertaisesti voinut hylätä feeniksiä - voihan pihkatahra sentään..
Tämä jätti oven tosin pienesti raolleen, jotta sen takana kuuluvat askeleet saattaisi havaita ajoissa - kyllä tuosta pienestä ikkunasta varmaan jotenkin pakoon pääsisi, sillä eihän najadi mitenkään isoluinen tapaus sattunut olemaan, vaan ennemmin päinvastoin. Vähintään pojat viimeistään voisivat piiloutua sänkyjen alle tai tuohon isoon komeroon, mikäli nyt tarve sitä todella vaatisi. Kuurna käyskentelikin ikkunaa lähemmän sängyn päälle, koittaen kurkistaa likaisen lasin takaa alla avartuvaa maailmaa. Ei näkynyt herra Garmeaa vielä. Kaipaavan sävyisen huokauksen säestämänä valuttautui najadi makuulle, ristien kädet vatsansa päälle. Ainakin huoneen katossa olisi kivoja puunoksakuvioita ja -juovia, joista hän voisi mielensä sisällä muodostaa erilaisia hahmoja sekä eläimiä.
"Hmm ?"
Kuurna reagoi hieman myöhässä feeniksin kysymykseen, nousten samalla istumaan nopeasti. Toinen oli lotrannut vedellä jotain, joten tietenkin hän oletti, ettei huomiokykyään silloin kaivattu.

Aa, siis isännän nimi ? Sehän olikin harvinaisen helppo kysymys, koska kyllähän portonpenikka nyt sen oli oppinut hyvin heidän ensitapaamiensa jälkeen. Oudon kihertävä hymy nousi nykimään pojun suupieli, kun hän koitti neutralisoida sen kämmenensä avulla. Mitähän kumman hauskaa tässä kysymyksessä nyt oli ? Tajusiko joku muu ?
"Herrani nimi on Garmea Jää--..."
Lause jämähti yht'äkkiä kesken, kun najadin silmät revähtivät auki kauhusta. Äsken suuta peittänyt käsikin ojentui suoraksi, etusormen osoittaessa varsin röyhkeään sävyyn Uurmen rannetta. Siinähän oli..
"Ve-ve.. VERTA!"
No viimeinkin se tuli sieltä! Eihän tuossa edes kauaa kestänyt. Tosin olisi ollut varmasti kaikkien kannalta parempi, että najadi olisi pistänyt merkille aivan jotain muuta kuin tuon punaisuutta hehkuvan jäljen. Tämä tunsi mahansa kiepsahtavan ympäri, eli se oli oikein valmiina tarjoamaan päivällisen koko kansan nähtäväksi, mutta se ei ollut mitään verrattuna päässä kieppuvaan karuselliin, joka lopulta muljautti Kuurnan katseen ympäri ja vei tämän mielen mustan verhon taakse. Toisin sanottuna - nulikalta lähti taju.

[[ Sovittu vuoronsiirto tässä välissä~ ]]

Uurme

Mitä ihmettä se osoittelee, oli ensimmäinen mitä feeniksin pääkopasta kumpusi.

”Verta! Kyllä, mikä sinulla on?” Uurme tuijotti kauhuissaan najadia ja peitti äkkiä ranteensa ---- mutta ilmeisesti liian myöhässä! Najadi ehti kupsahtaa nurin jo ennen kuin punasilmä teki mitään. Feeniks meni tästä täysin lukkoon ja jäi seisaalleen tuijottamaan sängylle rojahtanutta.

Pian hän kuitenkin tajusi tilanteen ja säntäsi toisen luokse kauhuissaan, ”Ku—KUURNA!” ja painoi etu- sekä keskisormen toisen kaulalle. Pian pääsi helpottunut huokaisu, ainakaan tummahiuksinen ei ollut kuollut! Tämä oli siis vain.. pyörtynyt. Ei kai nyt sen veren takia? Feeniks solmi äkkiä pyyhkeen ranteensa ympärille piilottaakseen haavan – vaikka mitä hyötyä siitä nyt enää oli. Sen jälkeen hän tarttui sinisilmää leuasta ja läpsäytti kevyesti toista poskelle.
”Kuurna nyt et tee tätä minulle! – Hei, HERÄÄ!”
Miehenalku perääntyi pikaisesti ja nosti paniikissa molemmat kädet poskilleen ja tärisi. ”Eiii, ei ei! MITÄ?!” Poika oli pienenlaisessa shokissa ja eikä aivotyöskentely pelannut tahdotulla tavalla. Pian hän palasi najadin luokse ja ravisti tätä olkapäistä. ”Kuurna...!”

..Ihan epätoivoista.

Mitenkä hän nyt saisi tuon hereille, eihän tässä nyt ollut aikaa tällaiselle, mitä jos Garmea...EI! Ei se ollut mahdollista. Sen ihmisen ei pitäisi vielä tulla melko pitkään aikaan joten hänellä olisi vielä aikaa herätellä najadia. Kyllä tässä olisi vielä aikaa mutta---!
”VETTÄ.” Poika juoksi äkkiä vessatilaan ja nappasi koko ison vesiastian pöydältä mukaansa ja juoksi takaisin huoneen puolelle. Typeryyttään tämä heitti kaiken veden päin najadin naamaa – eikä tämä suinkaan ollut ainoa joka kastui - lattiat, sängynpeite ja muu lähellä ollut sai osansa vedestä.
Uurme heitti astian huoneen nurkkaan edes ajattelematta oliko se mistä materiaalista tehty. Onneksi kuitenkin kuului vain pari kolahdusta, eikä mitään rikkoutumiseen liittyvää ääntä.
Feeniks nousi sängylle polvilleen najadin viereen ja ravisteli toista. ”Kuurna, huhuu? Herää....!” Pian hän kuitenkin kiiruhti ikkunan eteen ja katsoi etsivästi ulos – tosin siitäkään ei ollut mitään hyötyä, sillä tästä ikkunasta ei nähnyt majatalon ulko-ovelle.

Ja niinhän siinä kävi, että Garmea sai viimein tietää, että yksi lenkki hänen työntekijäketjussaan oli viallinen, korruptoitunut, hyödytön ja täysin kelvoton! Nuori herra Voitonjano oli todellakin nimensä veroinen - harmi vain, että enää se nimi ei toisi tälle yhä parempia töitä, päinvastoin. Nimittäin eräs herra Jääsielu oli pyyhkinyt tämän nimen välittäjälistasta samalla seisomalla, kun oli viimein saanut puristettua totuuden irti tästä. Ärh, päivä ei todellakaan ollut suotuisa.

Kirottuaan kaikki Ganoan jumalat epäonnisen kauppiaantekeleen niskaan ja vaadittuaan tältä kaiken omaan pussiin pelatun omaisuuden itselleen mies viimein pääsi lähtemään. Kirotkoon Aurinkojumala vaikka koko kaupungin, häntä sen asukkaiden kohtalo ei kiinnostanut enää pätkääkään. Jos hän oli ärtyneenä pelottava, nyt ihmiset väistivät syystä saman tien hänen tieltään, kun hän marssi katua pitkin majataloa kohti kuin myrskyn merkkinä. Sentään uskollisen, suloisen juoksupojan ajattelu sai hänet rauhoittumaan hieman... Tämä odotti häntä kiltisti majatalossa sen epäilyttävän ystävänsä kanssa.

Salamurhaajakauppiaan kuvitelmakupla poksahti kuitenkin melkein saman tien, kun hän kysyi huonetta saamallaan nimellä - miten sopivalta tuo nimi hänen korviinsa kuulostikaan - ja lähti etsimään sitä. Äänet tavoittivat hänet ennen näkymää eivätkä ne luvanneet hyvää, eikä oikeastaan kumpikaan hänen viimein tullessaan ovelle ja avatessaan se. Hänen katseensa pysähtyi aivan ensimmäisenä najadiin, joka makasi kasteltuna ja tiedottomana sängyllä, mistä se sitten lipui ikkunan edessä jotakin katseellaan etsivään feeniksiin.

"Käärmekieli!" Garmean ääni jyrähti huoneen ovelta, kun hän astui sisään huoneeseen - hän oli uskonut Kuurnan Uurmeen suojelukseen, mutta ei, tämä ei näyttänyt välittävänkään sängyllä ties miksi tiedottomana makaavasta ystävästään. Hänen silmissään tämä näytti etsivän ikkunan kautta pakoreittiä, eikä hän sellaista tulisi suomaan. Yleensä sulkakynän pitelyyn tottunut käsi puristui muutaman pitkän harppauksen jälkeen ikkunan ääressä kyyristelevän pojan niskaan, eikä ote ollut lainkaan lempeä tai niin voimaton kuin kauppiaan töihin syventyvältä mieheltä odottaisi. [ Hinttailulupa. ]

"Minä varoitin sinua!" mies sihahti jäätävällä äänellä, joka oli täysin päinvastaista lämpötilaa hänen sisäisen lämpötilansa kanssa - onneksi sitä ei voinut tuntea, sillä nuorukaispolo olisi ollut pelkkä savuava kasa tuhkaa. "Minä uskoin Kuurnan sinun huoleksesi silkkaa hyvyyttäni, mutta ei, sinua kiinnostaa oma etu aivan yhtä paljon kuin kaikkia muitakin tämän kaupungin viheliäisiä nilviäisiä! Jos sinä olet satuttanut häntä, niin rukoile jumalia, että joku välittää sinusta tarpeeksi itkeäkseen haudallasi." Kannattaisi hei todella kerrankin uskoa, kun setä Salamurhaaja noin sanoo.

Garmean katse käväisi vielä huolestuneena Kuurnassa - jos tälle tosiaan oli sattunut jotain, hän ei tietäisi (Uurmen niskojen murtamisen jälkeen) mitä oikein tekisi.

Kuurna oli autuaan tietämätön kaikista niistä yrityksistä, mitä Uurme teki herättääkseen hänet. Ja se oli ehkä najadille hyväksikin, sillä hän olisi moisen läpsinnän ja riehumisen jälkeen täysin shokissa, sekä myös valmiina huutamaan kurkku suorana apua. Mutta näin pimeän puolen väärällä laidalla koitti tila, jollaista oli vaikea kuvailla - siis oli todentotta vain mustaa joka puolella. Ei kuulunut ääni, ei tuntunut miltään. Siinä vain oli ja pysyi ilman aistihavaintoja. Silti viimeisin feeniksin tempauksista, vesi, oli se joka lähti herättämään Kuurnaa tajuttomuuden rajamailta takaisin. Aluksi epämiellyttävän märkä tunne sai pojan kuvittelemaan joutuneensa vedenvaraan, mitä seuraava nesteen tunkeutuminen hengitysteihin lisäsi alitajunnassa soppaan hukkumisen pelkoa.
Ja siinä se olikin.
"Köh, köh.."
Kuurna yskäisi pari kertaa heikosti, kunnes pongahti nopeasti istumaan ja veti keuhkonsa täyteen ilmaa. Huh, eihän hän ollutkaan hukkumassa ? Mitä tämä sitten oli. Koko maailman kuvansa oli toistaiseksi sekava, ennen kuin tuttu ääni sai najadin elättelemään jotain järjenhiventä sekaviin ajatuksiinsa. Herra Garmea ? Kuuluiko tuo ääni tosiaan kyseiselle miehelle ?

Poika huohahti itseään rauhoittelevaan sävyyn ja sihtasi sitten järkyttyneen möllötyksensä isäntään, joka retuutti Uurmea niskasta. Aa, nythän Kuurna muisti! Se veri oli saanut huoneen kieppumaan silmissään ja varmaan pökerryttänyt hänet, vaikka siitä vaiheesta tämä ei omannutkaan kummempia muistijälkiä.
"He-herra Garmea!"
Litimärkä najadi kakisteli ulos ja koitti viittoa miestä sanattomasti päästämään irti feenikspolosta. Eihän tuo ollut tehnyt mitään pahaa! Toisaalta.. miksihän Kuurnan poskea poltteli ja kuinka tämä oli onnistunut kastelemaan itsensä tällä tavoin. Taisi Uurmella sittenkin olla kolttosia takataskussa.. hmm ?
"Olen litimärkä.."
Pakkohan se oli todeta ääneen. Kuurna otti sormenpäillään kiinni ponchonsa liepeestä, nostaen sitä hieman ikään kuin näyttääkseen muille. Hiuksistaan nenänvartta pitkin valuvat vesipisarat laukaisivat vielä yhden yskäisyn, ihan vain varmuuden vuoksi. Seuraavaksi sininen katse siirtyikin kysyvänä ensimmäisenä Uurmeen - oletaen, että tuo tietäisi ehdottomasti totuuden, joka oli täysin hakoteillä najadilla. Käsi kävi kokeilemassa punoittavaa poskeaan, uh, ei se ainakaan kovin kipeä ollut.

Uurme

Nimeltä kutsuttu melkein hypähti paikoillaan säikähdyksestä ja käännähti pikimmiten ovelle päin. Hyvin pian feeniks tunsi tiukan ja nopeasti kivuliaaksi käyneen otteen niskassaan ja tuijotti kauhuissaan käden omistajaa.

Garmea! Eikö poikaparalla voinut olla yhtään huonompi tuuri?! Ja kun ihminen näytti vielä tuolta, tästä oli todellakin leikki kaukana.
Uurme yritti nielaista huomaamattomasti, mutta moista ääntä ei voinut olla kuulematta, sillä poika säikähti todella ja kehossa alkoi näkyä pientä tärinääkin.
”V-vo-voin selittää!” Punasilmä uskaltautui aukaisemaan suunsa vasta hetken kuluttua Garmean vihaisten puheiden jälkeen. Katse kävi pikaisesti Kuurnassa, joka oli jo näköjään palannut tajuihinsa ja näytti tuijottavan heihin päin.
”Hä-hän pyörtyi!” Katse palasi takaisin Garmeaan, mutta toista oli vaikea katsoa silmiin. ”En tiedä miksi, mutta en tehnyt mitään!” Feeniks yritti selittää kaksikolle kauhusta sekaisin olevalla äänellään joka ei kyllä kantanut kovin pitkälle. Hän olisi perääntynyt miehestä kauemmas, mikäli tilanne olisi sen sallinut mutta jostain kumman syystä se ei onnistunut.

”Ta-tai ehkä se johtui tästä”, Uurme nosti pyyhkeellä sidotun ranteensa silmiensä tasolle ja katsoi Garmeaan. ”Koska hän höpisi jotain verestä ja sitten minä yritin herättää hänet ennen kuin te tulisitte ja sitten niin ei ehtinyt käydä ja kävi näin!” Punasilmä selitti tilannetta ja tuijotti ihmistä edelleen silmät kauhusta pyöreinä, mutta kuitenkin hivenen helpottuneena, sillä hän oli kertonut totuuden ja tietystihän hän olettaisi muiden siihen uskovan.
Tämä mies ei todellakaan ollut mitään tavallinen pulliainen, voimaa näytti löytyvän enemmän kuin osasi arvata. Jos tästä nyt selviäisi, Uurme ei kyllä hetkeen auttaisi ketään ja pysyttelisi kiltisti kotonaan.
"Minä en IKINÄ satuttaisi ketään, vannon sen kautta aate---öh nimeni!"

//AAARGH, anteeksti tämä kesto, melkein kuukausi, tämä ei toistu >;___;! Enskerralla kirjotan noppeemmin.//

Garmean huomio kiinnittyi hetkeksi Kuurnaan tämän virotessa tiedottomuudestaan ja hänen kasvoiltaan ehti hetken aikaa näkyä ilahtuneisuus ja helpottuneisuus, ennen kuin se tavoitti jälleen jääkylmän sävyn ja palasi Uurmeeseen. Sinä änkyttävä torakan jätös... "Kehtaatkin syyttää tästä kaikesta Kuurnaa, aivan kuin hän olisi aivan huvikseen uinut vesisangossa ja pyörtynyt!" hän ärähti yhä toisen osapuolen niskoja kurittaen, kunnes hän viimein päästi irti. Jos laki ei olisi kieltänyt selkärangattomien, hyödyttömien loisten niskojen taittamista, hän olisi kyllä tehnyt sen. "Ja turha yrittää enää peitellä, olin selvillä todellisesta arvostasi jo ensinäkemällä."

Mies tuhahti halveksivasti ja asteli sitten sängyn luo, sovitellen kasvoilleen mitä huolestuneimman ilmeen. Ei kai hän nyt halunnut säikyttää arkaa poikaa piiloon sängyn alle tai puolustautumaan tyynyillä - ehm, hänellä oli lievä trauma tyynyihin liittyen. Kukaan ei ollut kertonut hänelle, että niitä voisi käyttää heittoaseena. "Kuurna, oletko kunnossa? Me häivymme tästä aurinkoisten valopäiden kaupungista nyt." Hän tutki nuorukaisen läpi nopeasti katseellaan ja käsillään - hyvä, tämän vaatteet olivat märät vain etupuolelta eikä tämä tuntunut satuttaneen itseään.

"Poika olisi voinut tukehtua tuohon sinun veteesi!" salamurhaajakauppias sitten kääntyi vielä räyhäämään feeniksille. "Mitä muuta sinä vielä kokeilit? Tai ei, älä edes kerro, ennen kuin menetän itsehillintäni. Tekisit päivän ensimmäisen hyvän teon ja häipyisit sinne, mistä tulitkin, jos sinua sinne vielä huolitaan." Haukkuva koira ei yleensä purrut, mutta tämä koira oli sen verran luonnevikainen, että teki molempia, ja parhaimmillaan vielä yhtä aikaa. Ja nuoli kumppaniaan huolestuneena.

"Sinä kyllä palellut noissa...", Garmea lopulta huokaisi kääntyessään vielä kerran Kuurnan puoleen tarkastelemaan tätä - Uurme saisi tehdä mitä lystäsi, hän ei huomioinut tätä enää. Ainakaan ennen kuin tämä antaisi aihetta siihen.

Trioon kolmas osapuoli oli yhtä kohmeessa kuin muuttolintu pakkasessa - nimittäin henkisesti. Hän pörrötti hajamielisesti tuuheaa hiuspehkoaan ja käänteli sinistä katsettaan ympäri huonetta, kunnes tajusi kohdistaa ajatuksensa takaisin Uurmeen ja tämän syyttävään sävyyn. Oivoi, oliko Kuurna jälleen tehnyt jotain, vaikka ei tiennytkään siitä mitään ? Veri vain oli pelottavaa ja sai tajun pölmähtämään kankaalle, minkä sille yksinkertaisesti mahtoi!
"A-anteeksi..--"
Liki najadi oli alkanut pyytelemään anteeksi pyörtymistään, mutta herra Garmea oli nopeampi kieltämään pojan syylisyydentunnon. Tämä värähtikin aluksi, kun isäntä tuli lähemmäs, kunnes pienet aivonsa rekisteröivät, ettei miehellä ollut mitään aiettakaan moittia tai sättiä häntä. Kuullostiko toinen peräti huolestuneelta ?
"Olen, ei ole mitään hätää."
Portonpenikka vakuutteli ja väisteli sen mukaan Garmean sormia, mitä tuo halusi häntä tutkia.

Kuurnan suurin huolenaihe ei kuitenkaan ollut juuri nyt hän itse, vaan aatelisarvoiseksi selvinnyt feeniks. Hah, älkää nyt najadia niin typeränä pitäkö, että hän ei osannut päätellä virkkeiden välistä lopulta saman, jonka isäntä oli tehnyt aikoja sitten!
"Niin, sa-saatan hieman palella, mutta.."
Poika aloitti ja lähti samalla näpläämään sormenpäitään. Eerm, häntä punastutti ja miellytti kovasti herra Garmean huolenpito, mutta ehkä sen hehkuttaminen saisi jäädä myöhemmäksi:
"Ä-Älkää viitsikö olla noin ilkeä Uurmelle, koska hänen aikeensa olivat hyvät. Hän on sitä paitsi aivan oikeassa, että pyörryin sen veren näkemisen vuoksi.."
Loppua kohden uhkarohkeasti aloitettu puheensa lähti hiipumaan ja muuttui pelkäksi yksinään mutisemiseksi. Ei Kuurna olisi tahtonut myöntää pyörtyvänsä kuin neiti pari punaista pisaraa nähdessään!

Uurme

”A—aa.. Selvä.” Feeniks yritti tasata ääntään ja rauhoitella itseään. Olisi tosiaankin nyt järkevä totella miestä ja häipyä paikalta, ennen kuin Garmea todella taittaisi punasilmältä niskat. ”Olen... pahoillani tapahtuneesta.” Uurme asteli varovaisesti jo ovelle päin samalla napaten kaapunsa toiselta sängyltä mukaansa. Hän vilkaisi pikaisesti Kuurnaan ja loi tälle pienen hymyn ja sen jälkeen kumarsi pienesti molemmille. Tämän jälkeen feeniks katosi ovelta jättäen kaksikon kuten Garmea käskikin.

Poika asteli ulos rakennuksesta ja vasta siellä puki kaapunsa päälle kera helpottuneen huokauksen. Toinen kätensä kipaisi nopeasti taskussa jossa hän säilytti rahojaan. – Tallessa oli ja nyt suorinta tietä kotiin, vähään aikaan feeniks ei varmaan reissuillensa lähtisi.

/ AARGH. Ei kestänyt ainakaan kuukautta nyt. Lyhyt lopetus ja tyhmä myös mutta elämme sen kanssa. >) Kiitos pelistä molemmat~~ /