Aamupäivä kaupungilla

//Tänne saa tulla ihan kuka vaan//

Muka kyvytön ja epätarkka! Lemeina ajatteli astellessaan pitkin kaupungin katuja kohti kotiaan. Nyt olisi ollut niin hyvä sää olla ulkona ja kuljeskella pitkin katuja, mennä ehkä ratsastamaan, jos saisi hevosen lainaan. Nyt kuitenkin oli tehtävä jotain aivan muuta. Piti korjata eräs kaunis leninki, jonka hän oli vasta eilen saanut valmiiksi ja joutunut samantien viemään sen pois. Hän oli muka mitoittanut puvun väärin, kun se repesi asiakkaan sovittaessa sitä ylleen. Lemeina kuitenkin tiesi totuuden. Hän teki aina työnsä tarkasti, niin oli tehnyt tälläkin kertaa. Asiakas sen sijaan oli selvästi lihonut sen jälkeen kun oli käynyt hänen luonaan sovittamassa vielä keskeneräistä pukua. Siitäkin oli vain viikko! Miten tuo nainen oli edes onnistunut siinä? No, tämä taisi olla varakas ja kyllähän sen huomasi, että tämä oli oikea herkkusuu.
Nyt ainakin jätän pukuun lihomisvaraa. Lemeina päätti ja huokasi ääneen. Tuo nainen oli oikeasti häntä ja syytellyt ties mistä, mitä Lemeina ei ollut koskaan edes ajatellut tekevänsä. Hän ei todellakaan ollut kuvitellut käyttävänsä aikaa mieluummin miesten perässä juoksenteluun kuin siihen, että sai tehtyä työnsä kunnolla loppuun. Niin tuo nainen oli kuvitellut ja sen tämä oli myös sanonut ääneen. Tai no, huutanut ääneen. Tuolla naisella oli tainnut olla huono päivä. Ja nyt oli sitten Lemeinan vuoro olla kiukkuinen. Mekon hän kuitenkin tekisi loppuun ja veisi sen hymyillen naiselle, joka luultavasti käyttäytyisi kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.

Lemeina vilkaisi taivaalle. Aurinko paistoi kirkkaasti ja muutama valkoinen pilvi purjehti korkeuksissa. Lintukin pyrähti juuri hänen ylitseen. Hän veti syvään raitista ilmaa keuhkoihinsa ja laski katseensa alemmas, katseli sitten hetken ympärilleen. Hetken hän katsoi kateellisena erästä nuorta neitoa, joka nauroi yhdessä ystäviensä kanssa. Hänkin olisi halunnut viettää aikaa ulkona, mutta kun oli töitä, niin ei voinut. Olihan hänen ansaittava rahaa elääkseen.
Nainen heilautti kiharansa pois kasvoiltaan ja jatkoi jälleen matkaa. Hän kantoi kädessään koria, joka oli täynnä hedelmiä ja muita kasveja. Hänen pitäisi ehtiä syödäkin, mutta ensin hän aikoi tehdä mekon valmiiksi, jotta pääsisi siitä eroon. Ja siksikin, että työssä ei menisi koko päivää. Hän halusi päästä ulos edes illalla, sillä hän ei vain voinut olla sisätiloissa koko päivää. Olihan hän kyllä nytkin ulkona, mutta se ei ollut lainkaan sama asia.

Yhtäkkiä Lemeina sai kokea kovia. Hänen päivästään tuli juuri entistä kurjempi, sillä vaunua vetävä hevonen juoksi aivan hänen edestään. Hän ei edes ehtinyt kunnolla väistyä, vaan mustan vaunun laita sai hänet horjahtamaan ja älähtämään kivusta. Kylkeen tulisi kyllä mustelma, se oli varmaa. Nyt kuitenkin oli suurempikin ongelma: hänen korinsa oli pudonnut ja levittänyt sisältönsä tielle hänen ympärilleen. Ei auttanut kuin ruveta keräämään omenoita ja sipuleita takaisin siinä toisten tuijotellessa.
Hän mulkaisi pahasti vaunujen perään. Hevonen kuitenkin jatkoi matkaansa, eikä kukaan siis tulisi pyytelemään anteeksi. Oli kurjaa, kun toiset pitivät itseään niin paljon parempina, että saattoivat tönäistä toiset kumoon tuosta vain, vaikka paikalla oli yleisöäkin.
Nyt Lemeina huokaisi jälleen ja kyyristeli yhä maassa. Oli tämäkin päivä alkanut hyvin!

Siru inhosi kaupungissa oloa keskikesällä. Kukapa olisikaan siitä voinut nauttia, kun porottava aurinko killui pilvettömällä taivaalla ja kevyet tuulenvireetkin olivat yhtä viilentäviä kuin lehmän lämmin ja kostea henkäys? Joku muu olisi voinut pitää säätä kauniina ja kirkkaana, mutta Sirun mielestä kesää olisi kuulunut viettää maalla, mieluiten vain laiskotellen heinäkasoissa. Ei työntekokaan olisi niin kauheaa, jos vain pääsisi välillä vaikka vilvoittelemaan veteen tai jokeen. Jurleifissä merivesikin tuntui Sirusta höyryävän, eikä lämpö muutenkaan päässyt karkaamaan tiheään rakennetuissa taloissa. Sirun ajatukset harhailivat koko ajan noille lapsuuden kesäniityille, joille hän olisi periaatteessa voinutkin päästä, sillä majatalon työnantaja oli päästänyt vapaalle kaikki ketkä vain pystyi. Kesän kuumimpina päivinä majatalossa ja siihen yhdistetyssä kapakassa ei ollut lainkaan niin paljon vilskettä kuin yleensä, joten omistaja mielellään säästi silloin työntekijäkuluista. Siru olikin innoissaan lähettänyt isälleen viestin jonkun sille suunnalle matkustavan vietäväksi, missä hän epäsuorin sanankääntein yritti kysyä, voisiko hän tulla kesällä isänsä luokse asumaan. Isä ei kuitenkaan ollut ilmeisesti tajunnut Sirun antamaa vihjettä, sillä vastaus oli ohittanut koko aiheen täysin. Siru oli kihissyt harmista, sillä hänhän ei minnekään lähtisi, ellei kutsua olisi ensin esitetty. Tuskin hänen isänsä perheellä olisi kuitenkaan ollut mitään Sirun visiittiä vastaan, mutta kun ei Siru itseäänkään voinut kutsua. Ei vain voinut ja sillä hyvä.

Ehkä juuri siksi, että vaihtoehtona oli olla muualla, Jurleifi tuntui nyt ikävimmältä paikalta koko maassa. Miksi nyt tuokin mies näytti noin nyrpeältä (Sirulle ei tullut mieleen, että hän itse näytti hyvinkin pahantuuliselta, joten harvoille tuli ensimmäisenä mielenä hymyillä takaisin), miksi tuo kapinen rakkikin ulvoi ja pyöri jaloissa tuolla tavalla, eihän Sirulla ollut sille mitään annettavaa, miksi tuo aurinkokin mollotti tuolla noin vihamielisen valoisana ja miksi nämä sokkeloiset kadut olivat niin täynnä, niin sekavia, että paikat tuntevakin saattoi eksyä, saati sitten yksi typerä tyttö, joka ei koskaan ollut edes käynyt näillä kulmilla? Siru puri huultaan estääkseen itseään hyppimästä paikallaan, alkamasta huutaa ja kiukutella kuin pikkulapsi. Vaikka ei niin, että hänellä olisi täällä ollut ketään, joka tulisi sitten lohduttamaan ja silittämään päätä, puhellen samalla lempeästi jotain yhdentekevää. Siru ynähti itsekseen tajuten itsekin olevansa matkalla itsesäälissä kieriskelyä, mutta kun asiat olivat nyt huonosti, niin ei kai se nyt hänen vikansa voinut olla!

Siru harppoi eteenpäin hapan ilme kasvoillaan katsomatta juurikaan ympärilleen, joten ei ollut mikään ihme, että hänkin oli kompastua vaunujen sujahtaessa aivan nenän edestä. Äskeinen ärtymys muuttui nopeasti säikähdykseksi ja ajatuksiksi siitä, mitä olisi voinut käydä jos hän olisi liikkunut vähänkin nopeammin. Samalla Siru vilkaisi ympärilleen ja huomasi nuoren naisen poimivan pudonneita ruokatarvikkeitaan maastaan. Ilmeisesti ilmavirtaus oli kaatanut naisen ja kumonnut hänen korinsa sisällön maahan. Tympeä ilme Sirun kasvoilla suli eikä hän ehtinyt kauaa miettiä kun hän huomasi jo olevansa itsekin kyykyssä ojentaen naiselle yhtä tämän pudonneista omenoista pyyhkäistyään siitä ensiksi hiekan ja lian pois. Omenan poskeen jäi kuitenkin ikävännäköinen kolhu, joka mädättäisi omenan kokonaan, ellei sitä syötäisi pian. Kuitenkin Sirun kasvoille oli noussut pieni, varovainen hymynpoikanen, joka himmeni vain hieman hänen todetessa omenan huonon kunnon.
”Olen pahoillani, se ei enää ole kauan syömäkelpoinen”, Siru pahoitteli hymyillen hiustensa ja kulmakarvojen alta hieman vinosti.

[Puh, täältä tullaan! Vastauksissa saattaa sitten kestää välillä jonkun aikaa, kun koulu tulee luultavasti viemään paljon aikaa nyt keväällä ^^]

Lemeinan teki mieli huutaa ja raivota, mutta koska vaunut olivat jo kadonneet, ei paikalla ollut ketään, johon hän olisi kiukkunsa kohdistanut. Viattomiin sivustakatsojiin hän ei suuttumustaan purkaisi. Se olisi lapsellista, hölmöä ja ennen kaikkea se olisi äärettömän typerää. Sellaiseen tekoon hän ei sortuisi, sillä hän ei halunnut pilata mainettaan. Olihan hän vielä nuori ja saattaisi siten menettää kaikki hyvät mahdollisuutensa, jos törttöili väärien henkilöiden seurassa. Hänen oli kyllä joskus vaikea hillitä kiukkuaan ja hän saattoi olla äkäinen. Nytkin hän tunsi ärtymystä ja olisi varmasti kivahtanut jotakin ilkeää, jos joku olisi kehdannut tulla ja nauraa hänelle julkeasti. Sitä hän ei tosiaankaan olisi sietänyt nyt!

Nainen jatkoi hedelmien keräämistä ja asetteli ne koriinsa sikin sokin. Nyt ei ollut aikaa asetella niitä siistiin järjestykseen, kun minä hetkenä hyvänsä paikalle saattaisivat osua toiset vaunut, joiden ajaja olisi yhtä typerä kuin äskeinenkin. Hän ei halunnut ruokiensa tallautuvan kokonaan lyttyyn, sillä silloin hän menettäisi hyvän aterian.
Yllättyneenä Lemeina käänsi katseensa, kun hän huomasi, että joku ojensi yhden omenoista hänelle. Hän huomasi nyt katsovansa toista nuorta naista, joka osoitti suurta ystävällisyyttä auttamalla toista.
”Kiitos!” Lemeina sanoi ja hymyili toiselle, vaikka ei ollutkaan vielä kovin iloisella tuulella. Kestäisi kyllä hetken, ennen kuin hänen kiukkunsa laimenisi ja hän voisi taas olla iloinen ja huoleton itsensä. ”Ei sinun tarvitse mitään pahoitella. Eihän se sinun vikasi ollut, että joku törppö kaahailee vaunuineen niin että toiset melkein jäävät alle.”
Lemeina kuuli itsekin ärtymyksen omassa äänessään. Se sai hänet hiukan rauhoittumaan, sillä hän ei halunnut raivoamisellaan ajaa toista matkoihinsa. Eihän paikalle tullut nainen ollut ansainnut hänen kiukkuaan.

”Minun tässä pitäisi olla pahoillani ja olenkin.” hän sanoi ja vilkaisi naista laitettuaan ensin muutaman yrttinipun koriin. ”En saisi purkaa kiukkuani niihin, jotka eivät ole sitä ansainneet.”
Lemeina jatkoi taas keräämistään ja sai viimein lähes kaikki tavaransa koriin. Suurin osa ruuista oli onneksi säilynyt syömäkelpoisina, mutta tietysti osa oli mennyt täysin pilalle. Oli kuitenkin kurjaa, kun sattui jotain, mitä ei tosiaan olisi kaivannut.
Nuori nainen laittoi vielä viimeiset appelsiinit koriinsa ja nousi sitten ylös maasta. Hän puhdisti enimmät pölyt keltaisesta leningistään ja sipaisi vielä kasvoille lennähtäneet hiukset korviensa taakse. Nyt hän olikin jo valmis jatkamaan matkaa.

”Kiitos paljon avusta.” hän sanoi punertavatukkaiselle naiselle, jolta oli saanut apua keräämistouhuihinsa. ”On kurjaa, kun viivytin nyt teitäkin tässä, ei teidän nimittäin olisi tarvinnut pysähtyä auttamaan, vaikka olihan se nyt tietenkin mukavaa.”
Lemeina naurahti ja nyt hän alkoikin jo unohtaa kiukkunsa. Helppoahan se oli lakata miettimästä asiaa, kun hedelmät ja vihannekset olivat taas turvallisesti korissaan.
”Mutta olipa se vaunulla matkustaja törkeä!” Lemeina kuitenkin vielä tuhahti. ”Olisi nyt voinut pysähtyä edes pyytämään anteeksi!”

[Ei minua sitten haittaa jos vastailussa kestää. Omalla kohdallanikin saattaa käydä niin ^__^]

Siru auttoi tapaamaansa naista keräämään hedelmät ja vihannekset takaisin koriin. Ripeästi he nostelivat ne takaisin punottuun astiaan, välittämättä ohikulkijoista, jotka joutuivat väistelemään kaksikkoa keskellä vilkasta katua. Omenoiden, sipulien ja yrttinippujen poimiminen maasta ei ollut lainkaan niin stressaavaa kuin luulisi, tai ehkä vain korinsa kaataneen naisen huoleton asenne sai Sirun tuntemaan olonsa rauhallisemmaksi. Hän hymyili varovasti naiselle, tämän kiitellessä ja pahoitellessa.
”Ei se mitään”, Siru totesi asettaen samalla toisen hieman kolahtaneen omenan keikkumaan täyden korin päälle viskaten samalla toisen, täysin littaantuneen luumun olkansa ylitse ennen kuin kultatukkainen nainen ehti sitä huomata. Hän kuunteli naisen valitusta siitä, miten holtittomasti jotkut vaunuillaan ajavat, tuntien suurta mielihalua jatkaa keskustelua haukkumalla itse koko kaupunki. Tietenkin näin kävi vain isoissa kaupungeissa, muualla ajateltiin enemmän muita ihmisiä ja varmasti maalla joku muukin vain Siru olisi auttanut keräämään pudonneet tavarat. Siru puraisi huultaan tajutessaan ajatustensa karkaavan taas väärään suuntaan – siihen miten hän olisi mieluiten ollut sinä kesäisenä päivänä missä tahansa muualla kuin Jurleifissä. Nopeasti kuohahtanut kiukku laimeni nopeasti latteaksi haaveiluksi maaseudun rentoudesta.
”Niin, kaupungissa ihmiset eivät tunnu ajattelevan muita niin paljon, vaikka täällä asutaankin tiiviimmin kuin maalla…”

Näytti siltä, että suurin osa elintarvikkeista oli säilynyt hyvässä kunnossa, eikä kuin vain muutama ennestäänkin pehmeä ja kypsä hedelmä ollut mennyt muusiksi. Siru nyökkäsi tyytyväisenä ihmisnaisen nostaessa korinsa viimein käsivarrelleen.
”Mutta onneksi tässä ei käynyt huonosti kuin ruoalle.” Siru pyyhki myös hameestaan tiestä lähtenyttä pölyä. Hänen hameeseensa oli tullut pieni tahra maassa kyykkimisestä, mutta se ei häntä oikeastaan haitannut. Sirun kädet sen sijaan olivat liiskaantuneen luumun takia hedelmälihasta tahmeat ja toisaalta hieman harmahtavat, sillä maan pöly oli tarttunut hyvin kosteisiin käsiin. Vilkaistuaan käsiään nopeasti Siru päättikin piilottaa ne selkänsä taakse. Hän olisi pyyhkinyt tahmaiset sormensa hameeseensa, sehän oli jo ennestään likainen, mutta vaalean naisen läsnä ollessa hän ei kehdannut.

”Niin, minun pitäisi tästä varmaan lähteä”, Siru aloitti, mutta jatkoi sitten hetken mielijohteesta, ”mutta voin kyllä auttaa sinua kantamaan korisi, sillä ei minulla tässä ole mikään kiire”. Parempi jonkun seurassa kuin yksin ja mitä hän muutenkaan olisi tehnyt seuraavaksi? Päämäärätön kävely yksin ei ollut koskaan viehättänyt Sirua. Hän vilkaisi vielä naisen koria, joka näytti hieman kiikkerältä suuren lastinsa vuoksi.
”Niin siis jos se ei haittaa”, Siru jatkoi vielä nopeasti. Millaisena tuokin nainen mahtoi häntä pitää? Hän tunsi nimittäin itse vaikuttavansa hyvin epäluotettavalta ja kaikin puolin epäilyttävältä. Olisihan hän edes voinut esitellä itsensä ensin.

[Okei, sori, yleensä se, että mulla kestää ei sitten tarkoita näin pitkää paussia vuorojen välillä :D]

Lemeina huokaisi ja tunsi piristymisestään huolimatta vielä kiukkua äskeisestä tapahtumasta. Oli niin väärin, kun jotkut muka saivat tehdä mitä tahtoivat ja toiset kärsivät siinä sivussa. Jos kaikki olisivat samanlaisia kuin äskeinen tohelo, koko kaupunki olisi varmasti hyvin vastenmielinen paikka, eikä Lemeina edes suostuisi siellä elämään. Mieluummin hän asuisi yksin, eristyksissä kaikesta sivistyksestä kuin paikassa, jossa kaikki kohtelisivat toisiaan kaltoin.
”Olisinkin maalla!” Lemeina puuskahti hiukan haikeana. ”Siellä kaikki olivat niin mukavia toisille. Maaseudulla on aivan erilaista elää kuin täällä, vaikka totta kai sielläkin on sellaisia, jotka eivät välitä muista. Täällä heitä vain tuntuu olevan paljon enemmän.”

Lemeina vilkaisi ympärilleen. Kadulla olijat eivät enää kiinnittäneet häneen juurikaan huomiota, sillä olihan tapaus jo ohi ja hänkin oli saanut jo kaikki tavaransa kerättyä koriinsa. Oli oikeastaan hassua, että kukaan muu ei ollut tullut auttamaan häntä, vaikka moni oli nähnyt mitä oli tapahtunut. Ehkä he vain olivat niin kiireisiä.
Kiire olikin toinen asia, mistä Lemeina ei pitänyt. Kaupungissa kiireisiä kulkijoita oli joka paikassa. Elämä ei ollut puoliksikaan niin leppoisaa ja mukavaa kuin hänen synnyinkodissaan. Siellä oli ollut niin ihanaa, ettei sitä edes kunnolla tajunnut ennen kuin joutui lähtemään pois.

Kaupungissakin oli tietysti hyvät puolensa. Jos hän ei olisi koskaan tullut Jurleifiin, hän ei olisi koskaan kohdannut sitä miestä, jota oli rakastanut kaikki nämä vuodet. Nyt tuo mies kuitenkin oli kaukana poissa, paikassa, jota hän ei tiennyt. Kaiken lisäksi hänen rakastettunsa oli naimisissa jonkun toisen kanssa, eivätkä he olleet nähneet vuosiin toisiaan. Lemeinankin rakkaus oli jo ehtinyt hiipua, muttei kuitenkaan kokonaan. Jos hän vain rakastuisi uudelleen, niin hän voisi unohtaa menneet kokonaan.

”Niinpä.” Lemeina vastasi toiselle naiselle iloisena siitä, että tämä käänsi hänen ajatuksensa muualle synkistä muisteluista. ”Olisi ollut ikävää jos joku olisi jäänyt vaunujen alle.”
Lemeina mietti samalla, olisivatko vaunut pysähtyneet edes silloin, jos niin olisikin käynyt.
Tuskin. Hän arveli ja käänsi nyt huomionsa naiseen, joka sanoi voivansa auttaa häntä korin kantamisessa.
”Ei se tietenkään haittaa.” Lemeina vastasi ystävällisesti. ”Mukavampaahan se on yhdessä kävellä. Olen muuten Lemeina.”
Meina esitteli itsensä, sillä se tuntui jotenkin sopivalta tehdä sillä hetkellä.

[Autohittasin hahmoasi ihan vähän, jotta saataisiin nämä liikkeelle (ja jotta mä saisin tarpeeksi tekstiä aikaiseksi, heh :D)]

Siru pyöritteli jalkaansa kadun pölyssä kuunnellen samalla hetken kuluttua Lemeinaksi itsensä esittelevää naista. Naisen kaihoisa toive maaseudulla olemisesta sai Sirun taas unohtumaan hetkeksi aikaa omiin kuvitelmiinsa ja muistoihin, vaikka toisaalta hän itsekin tajusi huijaavansa itseään ajatuksillaan. Ei hän varsinaisesti halunnut takaisin maalle, vaan kotiin, perheen luokse aikaan, jolloin kaikki oli niin yksinkertaisempaa. Luultavasti heinäkasassa makoilu ei loppuen lopuksi olisi ollut niin hauskaa, ellei oljissa piehtaroivalla ollut lapsen pohjatonta mielikuvitusta. Eikä Siru varmaan enää edes pystyisi olemaan jäätään kylmässä vedessä kaikkea järkeä uhmaten tuntikausia vain koska oli muuten lämmin päivä. Minne ihmeeseen nuo hänen lapsuuden rauhalliset, onnelliset ja viattoman yksinkertaiset päivät olivat kadonneet? Miksi ihmeessä hän ei ollut osannut nauttia elämästään silloin, niin ei olisi tarvinnut nyt velloa liikaa menneisyydessä.
”Niinpä”, hän mumisi Leimenalle takaisin. Sirun ilme lasittui vähäksi aikaa, mutta hän sai melko pian koottua itsensä ja palattua takaisin maan pinnalla. Iloinen ilme peitti aikaisemman hajamielisen hymynpoikasen nopeasti.

Siru esitteli itsensä niiaten ja vilkuttaen Lemeinalle, hymykin oli jumittunut melkein korvien korkeudelle. Vaikka hän olikin äsken vajonnut omiin tunkkaisiin ajatuksiinsa, oli nyt hänen nyt helppoa puhella melkein tuntemattomalle naiselle. Kaksikko lähti liikkeelle kohti Lemeinan ilmoittamaa suuntaa. Kahden ihmisen oli vaikea kantaa koria, joten Siru tyytyi vain kävelemään kultatukkaisen naisen vierellä koko ajan valmiina nappaamaan putoavat hedelmät ennen kuin ne pomppaisivat lommoisina maan kautta takaisin hänen käsiinsä. Työ oli kuitenkin vaikeaa, sillä he eivät olleet pakanneet koria erityisen kestäväksi. Pian Siru kuitenkin, kysyttyään Lemeinalta luvan, otti osan päällimmäistä hedelmistä ja kääri hameensa helmat ”pussiksi”, jossa niiden kantaminen hoitui huomattavasti helpommin. Aikaisemmin maata viistänyt hame oli muutenkin tuntunut liian kuumalta, joten Siru ei voinut kuin huokaista tyytyväisyydestä tuntiessaan viileän kesätuulen paljaissa nilkoissaan. Hiekka narskui hänen kenkiensä alla, talo talon perään jäi heidän taakseen, eikä kävelykään tuntunut oikeastaan mitenkään inhottavalta. Heidän kävellessään Siru oli jo ehtinyt udella Lemeinalta hänen ammattiaan ja sitä oliko hänkin ehkä kotoisin maalta. Omia kokemuksiaan Siru oli ehtinyt myös kerrata, hieman lyhennetyssä muodossa vain. Vaikka ei kai tavallisella maalaistytöllä loppuen lopuksi ollut juuri mitään suurempaa kerrottavanaan.

”Mutta nyt on ainakin kesä”, Siru totesi yhtäkkiä keskeyttäen muun jutustelun.
”Tai siis, kesällä on aina toivoa paremmasta”, hän jatkoi nauraen omille sanoilleen. Olisi ollut niin ihanaa ihastua nyt johonkin, käyttäytyä kuin idiootti varsinaisesti kuitenkaan tekemättä mitään. Nuorempana niin saikin aina tehdä, mutta vanhempana piti ottaa enemmän vastuuta, eikä voinut vain flirttailla ilman että halusi todella jotain, tai siltä se ainakin tuntui. Siru kääntyi huokaisten ympäri melkein pudottaen lastinsa maahan. Siru pysähtyi hetkeksi kuin aikoakseen sanoa jotain, mutta vaikeni sittenkin. Hän oli puhunut jo ihan tarpeeksi.

[Anteeksi ihan hirveästi kun tässä vastaamisessa on kestänyt, syynä on vain ja ainoastaan laiskuus...]

Esiteltyään itsensä Lemeina sai viimein kuulla toisen naisen nimen. Tämä siis oli Siru. Nimi oli mukavan lyhyt ja selkeä, toisin kuin hänellä. Ei hänen omassa nimessäänkään mitään vikaa ollut, mutta kun hän oli opetellut kirjoittamaan, se oli ollut pelkkää tuskaa. Nyt kuitenkin oli onneksi toisin, eikä hän vahingossakaan kirjoittanut papereihin nimen kohdalle Lemea, kuten ennen oli useinkin käynyt.
Hetken kuluttua naiset lähtivät yhdessä kävelemään. Oli mukavaa, kun Siru auttoi häntä vieläkin tavaroiden kantamisessa, vaikka hän olisikin pärjännyt vallan mainiosti itsekin. Mutta ainahan ystävällinen seura hänelle kelpasi, varsinkin äskeisen selkkauksen jälkeen hyvä juttuseura oli vain ihana asia.
Heidän kävellessään Lemeina pääsi kertomaan itsestään toiselle. Hän kertoi ompelijantyöstään, sekä perheestään joka oli ehkä turhankin suuri. Hän tietysti uteli Sirunkin elämästä jotakin, mutta ei heillä kummallakaan tuntunut olevan kovin jännittävää eikä ainakaan epätavallista elämää.

"Niinpä." Lemeina sanoi ja hymyili säteilevästi. "En kyllä ikävöi muita vuodenaikoja nyt. Vaikka joskus kyllä toivon että olisi edes hiukan viileämpää. Harmittaa jo nyt kun kesä ei kestä kovin pitkään. Tekisi mieli jättää työtkin tekemättä ja olla vain. Ei huvittaisi mennä nytkään ompelemaan."
Lemeina tiesi kyllä, että hänen pitäisi saada työnsä tehtyä, jos aikoi pysyä varoissaan. Hän ei voisi jättää käyttämättä ainuttakaan tilaisuutta hankkia lisää rahaa. Mutta nyt oli kuitenkin niin kaunis päivä, että teki todellakin mieli tehdä kaikkea muuta kuin istua ompelimossa.
"Oikeastaan voisin mennä vaikka uimaan. Tai tekisi ainakin mieli, täällä on niin lämmintäkin." Lemeina sanoi hetken kuluttua. Mitä kauemmin hän asiaa ajatteli, sitä houkuttelevammalta viileä vesi alkoi tuntua.
"Mutta kai sitä on töihin mentävä." Lemeina huokaisi. "Mutta, minkäs sille mahtaa."

Lemeinan lopettaessa lauseensa, hän huomasi edessäpäin kävelevän pienen tytön, joka itki hyvin surullisen näköisenä. Lähistöllä ei näkynyt ketään, joka olisi lohduttanut tuota pientä lasta.
"Voi pientä." Lemeina sanoi tuntien huolta aivan vieraan lapsen puolesta. "Onkohan hän eksynyt? Pitäisikö mennä kysymään mikä hänellä on hätänä?"