Sade, tuuli ja liukkaat kivet

[Severiä odottelen Néronsa kanssa]

Satoi. Vettä oli vihmonut alas taivaalta koko aamupäivän ja kivisellä kadulla oli lätäköitä siellä täällä ja pieniä puroja lirisi kivien lomassa. Kaikkein inhottavinta oli kuitenkin se, että vesi oli saanut kadun petollisen liukkaaksi. Eikä asiaa parantanut lainkaan se, että tuuli yritti koko ajan puskea kadulla kulkevia kansalaisia kumoon. Oli siis mitä mainioin päivä olla sisällä ja juoda lämmintä teetä takan edessä.
Valitettavasti moinen autuus ei nyt ollut osunut Lemeinan kohdalle. Hän joutui, vastoin kaikkia toivomuksiaan, kulkemaan sateessa kohti majataloa jossa yöpyisi, ennen kuin jatkaisi taas matkaansa kohti vanhempiensa taloa, joka oli maaseudulla kaupungin ulkopuolella. Miksei hän ollut uskonut viisaan kievarinemännän puheita lähtiessään aivan aamuvarhaisella kohti Noerleifiä? Tuo nainen oli ollut varma, että pian alkaisi rankkasade, mutta Lemeina oli vain naurahtanut ja sanonut matkustavansa sitten sateessa. Silloinhan taivas oli ollut melkein pilvetön! Mistä hän olisi voinut tietää, että yhtäkkiä taivaalle kapuaisi valtavia pilviä ja vettä tulisi kuin saavista kaatamalla?

Sateesta huolimatta Lem ei tuntenut oloaan niin tukalaksi, kuin olisi voinut kuvitella. Hän oli onneksi pakannut mukaansa melko hyvin sadetta pitävän matkaviitan, jonka oli tietenkin itse tehnyt. Nyt hän ei katunut sitä, että oli ottanut sen mukaan ja jättänyt mukavan viileän pellavamekon ja kauniit kengät kotiin. Niistä ei tosiaankaan olisi ollut mitään iloa tällaisella säällä!
Lemeina huokaisi äänekkäästi, vaikkei hänellä oikeastaan ollut siihen mitään syytäkään. Tai no, olihan se nyt melko rasittavaa kantaa matkatavaroita tälläisessa säässä. Hän oli saanut kyydin Jurleifistä vain kaupungin lähettyville. Sieltä hän oli sitten saanut kävellä itsekseen koko matkan ja etsiä itse jostakin mukavan majatalon.
Nyt hän toivoi, että saisi mukavan ja lämpimän huoneen heti ensimmäisellä yrityksellä. Pureva tuuli oli viimein alkanut saada otetta hänestä ja Lemeina tunsi sormiensa oleva jo hiukan kohmeessa. Hänen mielestään olisi saanut olla niin kesäinen ilma kuin pitikin, ei tällaista sadetta joka enteili syksyn tuloa.

Pisaroita, pisaroita - niistä oli muodostunut aikamoinen rankkasade ja vielä lisättynä tuulen vilpoinen tuiverrus siihen päälle. Ei ollut mikään ihana ilma kävellä ulkona. Viisas olisikin pysynyt sisällä ja odottanut sateen loppumista, mutta olihan jotkut tietenkin pistäneet nokkansa ulos ja nyt ehkä katuivat sitä. Ainakin Néro joka veti huppua paremmin päänsä suojaksi. Miksi hän olikaan lähtenyt lämpöisestä kartanosta? No siksi että hän oli tarvinnut raitista ilmaa ja utelias mieli oli sitten vienyt vähän pidemmällekin ja nyt kartano oli jo hyvän matkan päässä. Sinne hän ei ainakaan kääntyisi, ei vielä. Hän aikoisi nyt nauttia tästä... krhm... ihastuttavasta päivästä ulkona kun herra Palosydänkään ei häntä ollut juuri tarvinnut. Hovimestari siis halusi ottaa kaiken ilon irti vapaa-ajastaan, vaikka toki nautti työstäänkin paljon - se oli kaikin puolin antoisaa, sillä herra Palosydänkin oli mukava ja työympäristö viihtyisä, mitä muuta sitä enää kaipasikaan? Néro kyllä kaipasi juuri sillä hetkellä lämpöä, aurinkoa ja iloisia ihmisiä eikä rankkasadetta kera tuulen. Eihän tuolla edes eteensä meinannut nähdä kun sade piiskoi päin naamaa! Néro, joka oli jo aiemmin huppuaan päänsä suojaksi vetänyt, niin ei nähnyt senkään takia mitään kun kangas peitti loputkin näkyvyydestä minkä sade jo muutenkin sumensi - kaikki ainekset katastrofaaliseen törmäykseen!

Ja kuten arvata saattaa, Néro joka on melkoisen kömpelö ja vielä pitkä kuin mikä, ja kun liukas kivetys oikein tahtoi suistaa hänen jalkansa pois ruumiin alta, lähestulkoon törmäsi johonkuhun. Néro kuitenkin viime hetkellä tajusi, että oli törmäämässä johonkuhun - mutta kun hän kavahti muutaman askeleen taaksepäin niin liukas alusta veti jalat hänen painonsa alta pois ja tämä lensi takapuolelleen maahan. Tämäkin vielä! Sinisilmä nauroi itselleen, ei tässä muutakaan osannut. Kuitenkin hän veti huppunsa pois päästään ja katsoi ylöspäin siristäen sinisiä silmiään. Hujoppi nousi ylös ja pudisteli vaatteitaan, jotka olivat niiltä osin märät, mitä sadeviitta ei oikein tahtonut peittää.
"Suokaa anteeksi kömpelyyteni, ei ollut tarkoitus törmätä. Täällä on vain turkasen huono näkyvyys", Kauriinkorva naurahti ja kumarsi pienesti anteeksipyynnön merkiksi. Néro huomasi neidon kantamukset ja käänsi sitten taas katseensa toiseen.
"Oletteko matkalla jonnekin? Tällä säällä?" hovimestari kysyi, jatkaen sitten (unohtaen kokonaan luonnollisen varovaisuutensa), "jos voin vain jotenkin auttaa, niin autan mielelläni. Tekin varmasti pyritte jonnekin lämpimään."
Kauriinkorva kyllä halusi nyt jonnekin lämpimään - mieluiten vielä lämpimän teekupposen ääreen. Nyt kun sinisilmä alkoi todella miettimään, niin olihan tässä melko lähellä eräs majatalo, jossa Néro oli muutaman kerran piipahtanut. Siellä oli vielä ihan hyvä asiakaspalvelu.
"Tässä on eräs majatalo lähellä. Kaikin puolin viihtyisä", Néro ehdotti toiselle hymyillen. Eikai toinenkaan halunnut sateessa seistä?

[Toivottavasti sopii että Néro melkein törmäsi Lemeinaan? n___n. Joten tuossa on sitten pientä hittiä.]

Lemeina jatkoi kävelyään iloisena siitä, ettei hänen tarvinnut kävellä vastatuuleen. Nyt hänen melkein kävi sääliksi vastaantulijoita, sillä tuuli suoraan hänen takaansa. Ei sekään mitään mukavaa ollut, kun tuuli puski koko ajan eteenpäin. Parasta olisi ollut, jos ei olisi tuullut ollenkaan, pelkkä sade olisi riittänyt aivan mainiosti.
Milloin hän oikein oppisi luottamaan viisaampien neuvoihin? Tai osasihan hän nytkin joihinkin neuvoihin luottaa, tänään vain ei muka pitänyt sataa!
Olisinpa pysynyt siellä mukavassa majatalossa vielä pari tuntia, Meina ajatteli ja räpytti silmiään. Sadepisara oli juuri pudonnut hänen ripsiinsä ja haittasi näköä. Oli se kurjaa, kun vettä satoi silmiinkin. Mutta oli päivässä sentään jotain hyvääkin. Hän oli päässyt perille Noerleifiin, eikä ainakaan myöhästyisi isänsä syntymäpäiväjuhlilta, kuten viime vuonna. Silloin koko perhe oli vaikuttanut kamalan pettyneeltä. Hän ei ollut edes mennyt samaa matkaa sisarustensa kanssa, jotka olivat molemmat menneet kotiin jo viikkoa aiemmin, aivan kuten tänäkin vuonna. Hän itse taas oli aina kiinni töissä. Olisi ollut paljon helpompaa, jos olisi voinut noin vain lähteä ja unohtaa ompelimon. Hän kuitenkin tarvitsi rahaa, jota muilla sisaruksilla tuntui olevan paljon enemmän kuin hänellä. Ja siskokin vietti kaiket päivät kotona lapsensa kanssa. Tämän mies kävi töissä, eikä ollut varmaan nytkään mukana. Olipahan siis joku muukin, joka ei töiden takia voinut aina lähteä matkaan.

Lemeina pysähtyi hetkeksi ja asetteli laukkunsa paremmin. Niiden kantaminen tuntui koko ajan rasittavammalta, eikä hän varmasti kestäisi, jos joutuisi koko loppupäivän kanniskelemaan niitä majapaikkaa etsiessään. Olisi siis parasta löytää majatalo pian.
Nainen jatkoi matkaa, muttei ehtinyt kulkea pitkällekään, kun huomasi jonkun lähestyvän. Vastaantulija ei näyttänyt lainkaan huomaavan häntä sadeverhon takaa. Lemeina oli vähällä huutaa jotakin, mutta sitten hahmo näytti huomaavan hänet itse. Tulijalla oli selvästi vaikeuksia estää törmäys, joka Lemin silmissä näytti jo uhkaavan väistämättömältä. Viime tipassa tulija kuitenkin yritti väistää ja sen seurauksena kaatui maahan.
Lemeina ei kerinnyt edes kysyä oliko tämä nuori mies satuttanut itseään, kun tämä jo nousi ylös maasta, aivan terveen näköisenä. Ilmeisesti mikään ei ollut mennyt poikki, vaikka niin olisi erittäin helposti voinut käydä tälläisessa liukkaudessa.
"Ei tuo mitään. Olen itsekin meinannut koko ajan lentää selälleni täällä. Tuulikin puskee koko ajan niin ettei meinaa pystyssä pysyä." Lemeina sanoi naurahtaen kepeästi. Onneksi toiseen ei sattunut, eikä Lemeina saanut osakseen syytöksiä tien tukkeena olemisesta. Ilmeisesti nuorukainen ei ollut niitä henkilöitä, jotka pitivät itseään muita parempina.
"Valitsin kyllä kaikista huonoimman päivän matkalleni." Lemeina vastasi toisen kysymykseen. Oli varmasti omituista nähdä ketään liikkeellä tällä säällä. "Aamu oli kuitenkin lähes pilvetön, ajattelin ettei vain voi alkaa sataa. Ja olin tietysti väärässä."
Lemeina laski toisen laukkunsa maahan ja sipaisi märkinä roikkuvat hiuksensa viitan hupun alle. "Jotain lämmintä paikkaa tässä tosiaan kaipailen." Lemeina sanoi kiitollisena siitä, että mies oli niin tilanteen tasalla, että tajusi ehdottaa lämpimään hakeutumista.
"Majataloa minä tarvitsenkin, en tosiaan jatka matkaani tänään." Nainen sanoi ja nosti matkalaukkunsa takaisin. "Minusta tuntuu että minulle kelpaa ihan minkälainen paikka tahansa, kunhan pääsen pois täältä sateesta."

Néro oli kuin olikin pyllähtänyt takapuolelleen ja melkein törmännyt tähän naishenkilöön jolle tarjosi myöhemmin apuaan.
"Kamala ilma kyllä tämä", Néro vielä painotti päälle, mutta naurahti hieman. Tämä nyt oli yksi päivä muiden päivien joukossa ja yksi myrsky muiden myrskyjen joukossa - kyllä näihin oltiin jo totuttu elämän varrella. Kauriinkorvainen nyökkäili jotta toinen huomaisi että hän kuunteli.
"Niin, aamu oli melkeinpä aurinkoinen, tämä sade yllätti oikein kunnolla", Néro hymyili sitten positiivisesti vaikka sade piiskasikin hänen olemustaan koko ajan ja tuuli vielä painoi päälle. Hän ehdottikin majataloa, joka sijaitsi tässä aivan lähellä.
"Minä muuten olen Néro", sinisilmä esitteli itsensä viimein ja tiedusteli sitten toisen nimeä, olisihan se mukavampi jutellakin, kun tiesi toisen nimen.
"Ja antakaa minun nyt auttaa kantamustenne kanssa", Néro naurahti ja auttoi sitten neitoa kantamaan matkatavaroitaan. Tyhmältähän se olisi näyttänyt jos mies vain käveli vieressä ja nainen kantoi omat tavaransa. Miehen oli kohteliasta auttaa, jos vain suinkin pystyi ja tarjoilijana ollut nykyinen hovimestari kyllä osasi elegantit ja kohteliaat käytöstavat lähes luonnostaankin jo!

Néro johdatti kaksikon sateen ja tuulen läpi erääseen sievään, pieneen majataloon nimeltä Iloinen Lohikäärme. Néro itse piti tästä majatalosta sen hyvän asiakaspalvelun vuoksi ja oikeastaan majatalon isäntä oli hänen hyvä tuttavansa. Tosin tänään tiskin takana näkyi olevan hänen vaimonsa, Helane.
"Tervetuloa! Tehän olette aivan märkiä", Helane totesi kuin äiti ikään, johon Néro vain naurahti.
"Päivää. Siellä tosiaan on kamala ilma. Nyt tosin näyttää melko toivottomalta", kauriinkorvainen naureskeli, "ja toin mukanani tämän neidon joka varmaan haluaisi ehkä huoneen täältä." Néro katsahti naiseen päin hymyillen ja meni sitten hieman sivummalle riisumaan sadeviittansa pois päältään ja ripusti sen läheiseen naulakkoon ja puristeli sitten suurimmat vedet omista hiuksistaan, jotka tavanomaisesti olivat kahdelle letille punottu. Siniset silmät tarkastelivat ympäristöä - mikään ei ollut muuttunut viime käynnistä. Kaikki oli samanlaista ja siitä sentään oli jo aikaa kun hän oli majatalossa käynyt. Kauriinkorvat nousivat hivenen pystympään ja tämä hymyili itsekseen ja siirtyi lähimmän pöydän ääreen istumaan.
"Ah, ihanan lämmintä tuon sateen jälkeen", Néro puhui lähinnä itsekseen, tyytyväisenä siihen että oli päässyt lämpimään - ja sai ehkä jopa juttuseuraa hetkeksi, mikäli Lemeina haluaisi vielä hetken aikaa rupatella hänen kanssaan.

[Hieman hittausta jälleen~]

Lemeina joutui pyyhkäisemään ennestään märällä hihalla poskeaan, kun hän tunsi pisaran valuvan sitä pitkin tuskallisen kutittavasti. Hän ei todellakaan tainnut olla mikään hurmaava näky vettä valuvana ja hiukset aivan liimautuneina kasvoihin. Se nyt olisi vielä puuttunut, että hänellä olisi tullut verta jostakin, silloin hän olisi tosiaankin näyttänyt aivan kamalalta.
”Minä olen Lemeina.” Lem vastasi, kun toinen ensin esitteli itsensä Néroksi. ”Hauska tutustua.”
Lemeina oli iloinen, kun Néro tarjoutui auttamaan häntä laukkujen kanssa. Tämä oli selvästi herrasmies, eikä mikään piittaamaton tapaus. Oli Lemeina joutunut kohtaamaan sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät auttaneet edes silloin kun sitä oikeasti tarvitsi. Kerrankin hän oli ollut vähällä jäädä hevosten jalkoihin, kun näiden ratsastajat eivät voineet väistää, vaikka olivat selvästi nähneet hänen kantavan painavaa vaatepinoa.
Lemeina ojensi toisen laukuistaan nuorukaiselle, joka sitten lähti kävelemään ja johdattamaan häntä kohti majataloa, jonka piti olla jossakin lähistöllä.

Matka ei onneksi ollut pitkä. Pian he jo astuivat sisään Iloinen Lohikäärme –nimisen majatalon ovesta. Lemeina huokaisi helpotuksesta tuntiessaan viimein lämpimän ilman kasvoillaan. Olipa onni, että hän oli törmännyt Néroon ja päässyt tänne ilman mitään kommelluksia.
Tiskin takana oleva nainen otti heidät hyvin ystävällisesti vastaan. Lemeina tunsikin paikan olevan hyvin viihtyisä ja kodikas, juuri hänelle sopiva.
”Minulle kelpaa sitten ihan millainen huone tahansa, kunhan siellä on kuivaa.” Lem sanoi naurahtaen ja kiskoi sitten märän viittansa pois. Hänen keltainen mekkonsa ei ollut kuiva sekään, mutta siitä ei kuitenkaan tippunut vettä ympäriinsä. ”Olipa hyvä että toit minut tänne Néro, kiitos avusta.” hän sanoi ja hymyili ystävällisesti sitoen samalla hiuksensa nutturaksi, jottei niistä koko ajan tippuisi vettä.
”Tämä vaikuttaa ihanalta paikalta.” Lemeina tokaisi ja katseli hetken ympärilleen. Hänen huoneensakin olisi varmasti yhtä mukava, kuin miltä aula vaikutti. ”Mutta nyt kyllä kuuma juotava ei olisi pahitteeksi, vai mitä?”

//Tästä nyt tuli aika etenemätön viesti…//

Majatalon emäntä selaili huoneiden varauskirjoja ja löysikin yhden huoneen, kysyen sitten Lemeinalta:
"Täällä olisi yksi huone, varaanko sen siis teille?"
Néro itse oli mennyt jo varaamaan yhden pöydän johon voisi sitten istahtaa. Hän puristeli vettä hiuksistaan, onneksi ne eivät sentään ihan takkuisen näköiset olleet, vaikka olivatkin kastuneet. Eikä hän itsekään mikään kovin märkä ollut - ihme kyllä.
"No eipä tuo mitään, on mukava olla avuksi", Kauriinkorva totesi hymyillen, kun toinen häntä kiitteli. Sitten Néro viittoi toista pöytään, nousten siitä itse ja Lemeinan todetessa kuumista juotavista, hän palasi tiskin luokse.
"Kaksi höyryävää teetä", Néro totesi hymyillen ja saikin pian eteensä muutaman kupin teetä, jotka oli itse tarjoutunut viemään paikoilleen. Hän maksoi kummankin juoman ja käveli sitten Lemeinan luo, ojentaen toisen kupin toiselle.
"Tämä kyllä tekee hyvää tälläisenä päivänä", hovimestari hymähti tyytyväisenä ja hörppi hiljalleen teetään - yrittäen kuitenkin olla polttamatta suutaan.

Néro tutkaili toista, pitihän hänen nyt saada kokonaiskuva kenen kanssa hän oikein jutusteli. Äskeisessä tohinassa kun ei kerennyt mitään oikein ajattelemaan.
"Mistä kaukaa oikein tulet, Lemeina?" hujoppi kysyi uteliaasti, mutta ystävällisesti. Kasvoillaan pysytteli koko ajan hymy. Néro joka yleensä oli hivenen arka tutustumaan toisiin henkilöihin, ei nyt ujostellut ollenkaan. Lemeina oli vaikuttanut jo alusta asti ihan mukavalta, eikä sellaiselta joka nyt purisi tai söisi hänet. Ja olihan arkuutensa toki ristiriidassa tutustumishalunsa kanssa - vähän sekavaa eikös?
"Minä itse olen hovimestarina, erään herra Palosydämen kartanossa", Néro kertoi ja äänestä kyllä kuulsi se, että hän oli ylpeä työstään. Eivät ihan kaikki nyt hovimestareiksi päässeet.
Kauriinkorvainen hörppi teetään hitaaseen tahtiin. Kyllä se lämmittikin mukavasti, kun oli tullut tuolta kaatosateesta.
"Ja kyllä minäkin valitsin taas huonon ajan lähteä kävelylle", Néro virnisti toiselle, "sää tuppaa aina oikuttelemaan silloin, kun minä olen lähdössä kaupunkiin". No äskeinen oli ehkä hivenen väritettyä, sillä vain muutaman kerran paha kaatosade oli yllättänyt Néron tämän ollessa kävelyllä. Mutta noin nuorukainen sai sen tietenkin kuulostamaan paremmalta.

Lemeina sopi majatalon emännän kanssa varaavansa huoneen seuravaksi yöksi. Sen pidempään hänen ei kannattanut Noerleifissä viipyä, että ehtisi varmasti ajoissa juhliin. Jos hän lähtisi huomenna heti aamupäivällä, hän olisi illalla perillä ja voisi nukkua yhden yön vanhempiensa talossa. Vanhassa huoneessaan hän tuskin pääsisi nukkumaan, sillä se oli varmasti jo vallattu muiden sisarusten käyttöön. Eikä se ollut koskaan ollut yksin hänen huoneensa, vaan hän oli aina jakanut sen jonkun siskonsa kanssa. Nyt hän ehkä joutuisi nukkumaan aitassa, siellä ainakin olisi tilaa ja muutkin juhlavieraat nukkuisivat siellä.
Nuori nainen vilkaisi kohti pöytää, jonka Néro oli käynyt valtaamassa. Nyt nuorukainen näytti viittovan häntä tulemaan luokseen. Lemeina olikin jo saanut emännän kanssa sovittua kaiken tarpeellisen ja nyt hän saattoi aivan huoletta mennä juttelemaan Néron kanssa. Lemeina istahti pöytään sillä välin, kun mies lähti hakemaan heille juotavaa.
Kun Lemeina sai viimein oman kupillisen juomaa eteensä, hän puristi kuppia hetken käsiensä välissä, saadakseen ne kunnolla lämpimiksi. Nyt hän vasta tajusikin, että häntä paleli. Hän toivoi samantien, ettei olisi kipeä herätessään seuraavana aamuna. Hänen pitäisi varmaan etsiä joku yrttikauppias ja ostaa varmuuden vuoksi jotain kuumetta alentavaa. Sitten Lem kuitenkin päätti, että ei lähtisi enää sinä päivänä mihinkään, kun nyt oli päässyt lämpimään majataloon.
"Kiitos." hän tajusi vihdoin sanoa Nérolle, joka jo hörppi omaa teetään. Lem seurasi esimerkkiä ja hörppi teetä. Se oli ihanan lämmintä. Pian hän tottuisi taas lämpimään, märät vaatteet vaan eivät antaneet siihen vielä mahdollisuutta.

"Olen Jurleifistä." Lemeina vastasi toisen esittämään kysymykseen. Hän arveli Néron olevan itse Noerleifistä, kun tämä kerran tunsi paikan niin hyvin. "Eli on tässä saanut muutaman päivän matkustella."
Lemeina naurahti kevyesti sanojensa jälkeen ja hörppäsi taas teetään. Samalla toinen kertoi olevansa hovimestari. Ilmeisesti mies oli tottunut varakkaisiin henkilöihin, kun kerran oli kartanossa töissä. Äänensävystä päätellen miehen työnantaja ei kuulunut niihin röyhkeisiin henkilöihin, joiden kanssa ei ollut pelleilemistä. Jos tuo herra Palosydän olisi ollut toisenlainen, se olisi todennäköisesti kuulunut Néron äänestä.
"Sinulla taitaakin sitten olla mielenkiintoisempi työ kuin minulla." Lemeina sanoi. "Pidän pientä ompelimoa, asiakkaita onneksi riittää."
Lemeina katseli Néroa samalla kun hörppi teetään. Mies vaikutti harvinaisen mukavalta. Kun mietti tarkemmin, tässä oli selvästi jotain samaa kuin Dirimithissä, jota hän ei varmaan koskaan tapaisi. Lemin oli pakko laskea katseensa hetkeksi, jotta saisi ajatuksensa pois Dirimithistä. Aina miehen muisto palasi mieleen, kun sitä vähiten odotti.
"En taida sitten olla ainoa, jolla on huono tuuri." Lemeina sanoi naurahtaen. "Minulle tapahtuu melkein aina jotain kun menen ulos. Kerrankin melkein jäin vaunujen alle, kun joku kaahaili pitkin kaupunkia. Nyt sitten tämä sade kesken matkan. Kohta varmaan minut ryöstetään. Mutta, sinä taisit maksaa minunkin teeni. Paljonko olen velkaa sinulle?" Lemeina kysyi ja hymyili samalla.

Néro tarkasteli majataloa sinisillä silmillään, mutta katse kuitenkin pysähtyi seuralaiseensa joka alkoi hörppiä omaa teetään.
"Ai sieltä asti tulet", Néro hymyili kun kuuli mistä Lemeina oli tullut, "minä olen ihan täältä Noerleifistä."
Nérosta oli mukavaa kun sai jutella puolituntemattoman kanssa. Utelias luonne kun oli, niin hän halusi luoda uusia ihmissuhteita, vaikka niitä aluksi jännittikin. Pienen hiljaisuuden jälkeen kauriinkorvainen aivasti pienesti. Toivottavasti hänkään ei vilustuisi tuon mokoman sateen takia? No eipä kai.
"Ompelimoa, sitten sinä taidat pitää käsitöistä?" Néro kysyi epäsuorasti ja hörppi jälleen teetä, joka sai lämmön tunteen virtaamaan suonissaan, ulkona ei todellakaan ollut mikään lämmin ilma.
"No minä itse pidän työstäni hyvin paljon. Se on mukavaa ja nautin siitä", Kauriinkorva hymähti laskien teekuppinsa pöydälle.
"Olin ennen tarjoilija, ja vaikka sekin oli ihan hyvä työ niin kyllä hovimestarin pesti lyö laudalta kaikki muut... mennen tullen", jälleen tuo iloinen hymy piirtyi hänen kasvoilleen. Hymy ei todellakaan ollut teennäinen, kukaan ei varmaan saisikaan siitä teennäistä. Mies vain oli ylpeä työstään.

Néron hiukset alkoivat pikkuhiljaa kuivua. Mies ei vain halunnut tietää kuinka kiharat ja takkuiset ne olisivat kun avaisi letit. Pieni virnistys kävi tahattomastikin kasvoilla kun tämä kuvitteli oman hiuspehkonsa, kiehkurat sun muut. Hujoppi hörppi teensä loppuun ja pyöritteli sen jälkeen kuppia käsissään.
"No aina ei voi mennä kaikki ihan toivotulla tavalla, sen olen itsekin huomannut", Kauriinkorva naurahti ja sitten heilautti kättään,"et sinä mitään velkaa ole. Anna olla, ilo se minulle vain oli, kun sain tarjota teen."
Pieni naurahdus vielä säesti hänen sanojaan. Ei pari teekupposta nyt kauheasti hänen kukkaroaan keventänyt. Siniset silmät olivat tänään täynnä optimistisuutta. Vaikka Néro olikin varsinainen stressipesäke, niin nyt stressistä ei näkynyt jälkeäkään. Hän oli rento ja viihtyi hyvin Lemeinan seurassa vaikka matka kartanolle olisi jossain vaiheessa edessä. Toivottavasti sade olisi siihen mennessä lakannut - edes suurimmaksi osaksi, sillä jos hän kastuisi uudestaan niin miekkonen varmasti makaisi seuraavat päivät sängyssä kuumeen kourissa eikä työstä tulisi silloin mitään. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitä pitkin, hän ei haluaisi tuottaa pettymystä Jaremille. Saadakseen ajatukset muualle, hän kysyi uteliaana seuraavan kysymyksensä:
"Miksi oikein tulit tänne Noerleifiin, jos saan udella?" Néro hymyili yhä, toinen vaikutti mukavalta. Néroa yhä vieläkin nauratti oma aiempi pyllähdyksensä, mutta sitä kautta hän nyt sai seuraa, kunnes palaisi takaisin töihinsä.

[ Nyt tämä jäi hieman kökköiseksi >.< ]

Kuten Lemeina oli olettanutkin, Néro kertoi olevansa Noerleifistä. Nuori nainen nyökkäsi hymyillen ja hörppi teetään vilkuillen samalla hieman ympärilleen, kuunnellen kuitenkin samalla miehen puhetta.
”No, pakkohan se on myöntää että pidän.” Lemeina vastasi laskien teekuppinsa pöydälle, pitäen kuitenkin käsiään yhä sen ympärillä lämmön takia. ”Olen tehnyt kaikki vaatteeni itse.”
Pieni hymy kohosi Lemeinan huulille, kun Néro kertoi pitävänsä työstään. Miehen ilme kertoi, ettei tämä vaihtaisi työpaikkaansa ihan mihin tahansa muuhun. Samoin oli Lemeinankin kohdalla. Ei hän osannut edes tehdä muuta kuin vaatteita. Jos hän menettäisi ompelimonsa, hän ei tietäisi mitä tekisi. Ehkä hän sitten vain etsisi itselleen puolison ja hoitaisi lapsia kotona. Se ei kyllä vastannut hänen käsitystään mukavasta elämästä, mutta hän kun ei halunnut mennä töihin ihan mihin tahansa. Hänen parhaimmat ystävänsä olivat melkein kaikki kotiäitejä tai tarjoilijoina jossain kuppilassa. Sellainen ei häntä kiinnostanut tippaakaan, vaikka hän olisi varmasti siihen pystynytkin.

Lemeina ei viitsinyt sanoa mitään, kun Néro ei pyytänyt mitään korvausta maksamastaan teestä. No, tuskin hän olisi itsekään vaatinut Néroa maksamaan takaisin, jos olisi tarjonnut tälle kuumaa juotavaa. Nainen hörppäsi jälleen teetä kupistaan. Oli ihanaa juoda jotain lämmintä. Tee oli jo saanut hänet tuntemaan olonsa paljon paremmaksi, mutta märkiä vaatteita se ei tietenkään ollut saanut tuntumaan yhtään mukavimmilta. Kohta hänen pitäisi mennä vaihtamaan vaatteita, mutta hän kuitenkin halusi jutella vielä Néron kanssa, vaikka hän ei mitään puhenaihetta keksinytkään.
Mies kuitenkin kysyi häneltä miksi hän oli Noerleifissä, joten hänen ei tarvinnutkaan alkaa miettiä mitä sanoisi seuraavaksi.
”Tulin isäni syntymäpäiville.” Lemeina aloitti. ”Hän ei kyllä asu täällä kaupungissa, vaan maaseudulla, en viivy täällä kuin korkeintaan pari yötä ennen kuin jatkan matkaa.”
Lemeina oli hiukan yllättynyt, kun hän uskalsi puhella niin helposti Néron kanssa, vielä lähes vieraassa kaupungissa.
”Oletko sinä käynyt ikinä Jurleifissä?” Lemeina kysyi ja kohotti katseensa Néroon.

[Pöh. Niin jäi tämäkin >_<]

Néro hymyili Lemeinalle, kun tämä kertoi pitävänsä työstään ja ompelimostaan.
"Minun pitää nostaa hattua sinulle. Omissa käsissäni ei pysy edes neula saati sitten kutomapuikot", Kauriinkorva virnisti. Eipä hän ollut koskaan opetellutkaan pahemmin, mitä nyt katsonut kun Moirâ oli ommellut jotakin, mutta se näytti hänelle oikeastaan vain kankaan pistelyltä missä ei ollut päätä eikä häntää.
Ylpeä ilme kasvoillaan tuo sitten itse kertoi omasta työstään ja ettei vaihtaisi sitä ihan mihin tahansa. Niin, hän rakasti työtään. Puheen kääntyessä kuumiin juomiin ja niiden maksamiseen, niin Néro oli onnessaan kun toinen ei vaatinut saada maksaa osaansa takaisin. Hujoppi kun ei pitänyt siitä, että hänen kanssaan yritettiin inttää - ja hän ei halunnut periä maksua yhdestä juomasta, Lemeina olisi varmaan tehnyt saman hänelle. Vaatteet alkoivat pikkuhiljaa kuivua ja liimantua inhottavasti ihoon kiinni. Toivottavasti hän nyt ei sairastuisi huomiseksi - se vasta olisikin kurjaa. Sade vihmoi yhä ulkona, mutta ei tosin niin lujaa kuin äsken. Se oli siis laantumaan päin - hyvä niin!

Kun Kauriinkorva sitten tiedusteli millä asioilla Lemeina oli täällä Noerleifissä, niin pian hän saikin vastauksen.
"Vai oikein isän syntymäpäiville? Paljonko hän täyttää?" Néro jatkoi lisäkysymyksillä, hymyillen samalla (kuten oli tähän asti tehnyt koko ajan).
"Maaseutu onkin kaunista, onko isäsi maanviljelijä?"
Hetken aikaa Néro tarkasteli toista sinisillä silmillään josta se kääntyi taas muuhun ympäristöön. Pari, kolme miekkosta astui majataloon sisään - vettä valuvina hekin. He tyytyivät ottamaan erään nurkkapöydän. Néro ei kiinnittänyt heihin sen enempää huomiota, eihän toisten asiat hänelle kuuluneet.
"Jurleifissä. Olenhan minä" Néro virnisti, kun muisti taannoisen matkansa Jurleifin maaseudulla ystävänsä kanssa. Sitä matkaa hän ei varmaan unohtaisi koskaan.
"Käyn toisinaan aina herra Palosydämen asioilla, jos hän ei itse kiireiltään ehdi, niin on sitä tullut tutustuttua Jurleifiinkin ja moniin muihinkin kaupunkeihin", Néro sitten vielä lisäsi, ettei unohtuisi aivan muistoihinsa.
Hetkeksi katse jälleen siirtyi miehiin nurkkapöydässä. Yksi näytti nukkuvan. Néro kohotti hieman kulmiaan - taitavat olla jotakin matkalaisia?

"Hän täyttää viisikymmentäyksi." Lemeina vastasi nuorukaisen esittämään kysymykseen, hymyillen hänkin. "Eli ei ole aivan yhtä suuret juhlat tiedossa kuin vuosi sitten." hän lisäsi iloisesti, lisäten heti perään kysymyksen oliko toinen koskaan käynyt Jurleifissä.
Néro myönsi käyneensä hänen kotikaupungissaan ja tämän ilmeestä Lemeina päätteli, että paikkaan liittyi hyviä muistoja. Hän antoi miehen muistella rauhassa aikansa ja hörppi sillä välin teetään. Juoma oli totisesti tehnyt jo tehtävänsä, sillä hän tunsi olonsa märistä vaatteista huolimatta lähes siedettäväksi. Hänellä oli ollut onnea, kun tuli melkein kaadetuksi kadulle, sillä sen takia hän oli jo saanut lämmintä juomaa eteensä, eikä enää vaellellut pitkin katuja kastumassa lisää.
"Minä en ole käynyt juuri muualla kuin täällä ja Jurleifissä." Lemeina vastasi mietteliäänä. "Olisi kyllä mukavaa nähdä muitakin paikkoja, mutta tuntuu ettei minulla ole aikaa ylimääräiseen matkusteluun."

Oli outoa ajatella, että voisi edes harkita sellaista elämää, jossa saisi matkustella minne halusi ja kuinka useasti tahansa. Lemeina oli varma, ettei edes pystyisi sellaiseen elämään. Hän piti enemmän siitä, että oli koti, joka oli aina odottamassa, eikä tarvinnut pelätä, ettei saanut majapaikkaa vieraasta kaupungista. Olisi ollut kamalaa mennä kauas kotoa ja joutua sitten nukkumaan lumimyrskyssä ulkona. Sellaisessa tilanteessa hän olisi ehkä kuitenkin murtautunut jonkun talliin, ettei jäätyisi.
"Herra Palosydän vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta henkilöltä." Lemeina sanoi havahtuessaan ajatuksistaan. "Olisi mukavaa kuulla hänestä enemmän, jos sopii?"
Lemeina katsoi kysyvästi Néroa, kohotti sitten teekupin huulilleen ja hörppäsi loput teensä. Sitten nainen laski tyhjän kupin pöydälle ja kohottautui istumaan mukavammin.

[Anteeksi kamalasti että kesti näin kauan tämän vastauksen kanssa! Ja vielä tuli sitten näin lyhyttä...]

"No sehän on oikein hyvä ikä", Néro hymyili Lemeinalle kun tämä kertoi isänsä täyttävän viisikymmentäyksi.
"Niin, mahtoivat olla melkoiset juhlat viime vuonna?" vielä pieni epäsuora kysymys perään, ihan keskustelun ylläpitämiseksi vaikka se nyt tuntui sujuvan muutenkin. Kauriinkorvakin tunsi alkavansa lämpiämään sisuksistaan. Enää ei tainnut edes ulkona sataa niin kovin?
"Minä nyt olen jonkun verran nähnyt Ganoaa, mutta on vielä paikkoja missä voisi käydä", lettipää hymyili. Niin, moniakin paikkoja joissa voisi käydä, mutta työnsä vuoksi hänkään ei oikein pystynyt matkustelemaan - eikä hän kyllä liiemmin halunnutkaan.
Eipä ollut Néroakaan luotu mihinkään vaeltelijan elämään, vaan ihan paikalleen pysyväksi, vaikka olihan sitä tullut jokunen yö vietettyä muuallakin kuin pehmeässä sängyssä. Krhm. Néro joutui jälleen virnistämään näille muistoilleen.

Kun häneltä sitten kysyttiin herra Palosydämestä niin hymy senkuin vain leveni.
"Hän on erään kartanon omistaja ja erittäin mukava työnantaja. Hän omistaa erään kaivoksen ollen myös kauppias. Oikein mukava persoona kaiken kaikkiaan", Kauriinkorva hymyili josta tulikin hänen mieleensä että pitäisi varmaan alkaa kohta puolin palailemaan kartanolle.
"Minulla on tässä vielä pieni hetki aikaa rupatella", Néro ilmoitti yrittäen vilkuilla ulos. Ei, siellä ei näyttänyt satavan enää niin kovin.
"Kuinka kauan sinä olet muuten pitänyt ompelimoa? Pitää pitää mielessä jos vaikka jossain vaiheessa tarvitsee alkaa uutta vaatepartta kehittelemään", sinisilmäinen naurahti kepeästi. Oli kyllä piristävää jutella jonkun muun kanssa aina toisinaan. Mukava sattuma että he olivat törmänneet kadulla sillä siitä oli seurannut rupattelutuokio - Lemeina oli ystävällinen ja kaikin puolin mukava, ehkä he tapaisivat vielä myöhemminkin tulevaisuudessa.
"Haluatko toisen kupin kuumaa? Voin tarjota, niin ainakin sen jälkeen pitäisi olla lämmin", Néro hymyili. Hänen itsensä ei niin tehnyt mieli, hän saisi kuitenkin kartanolla vaihdettua vaatteet ja siellä sitten kupin kuumaa teetä jos olisi tarvis. Mutta olihan se kohteliasta toki kysyä.

[Nääh, eipä mitään~ Täälläkin suunnalla lyhyttä pukka.]

Lemeina katsoi Néroa, hymyillen yhä, vaikka tunsi olonsa vieläkin melko kurjaksi, paljon paremmaksi kuitenkin kuin sillä hetkellä kun he astuivat sisälle majataloon.
"Olivathan ne aikamoiset juhlat." hän sanoi ja naurahti muistellen vuoden takaista tapahtumaa. Silloin hän oli kyllä hieman latistanut tunnelmaa olemalla myöhässä, mutta juhlittua tuli kuitenkin oikein olan takaa. Väkeäkin oli ollut paljon, jopa isän lapsuudenystäviä oli ollut paikalla. Osa vieraista oli ollut täysin tuntemattomia ja Lemeina oli varma, että joukossa oli ollut kuokkavieraita useampikin.
”Toisia samanlaisia tuskin tulee lähiaikoina vastaan.”
Lemeina kuunteli miehen sanat matkustelustaan. Tämä oli siis nähnyt enemmän Ganoaa kuin hän. Jonain päivänä hän kuitenkin vielä matkustaisi jonnekin, eikä todellakaan aikonut silloin liikkua työasioissa. Olihan hänenkin joskus pidettävä vapaata ja matkustaminenhan olisi loistava keino viettää aikaa poissa työpaikalta. Silloin hän ei ehkä vahingossakaan sortuisi tekemään jollekin uutta juhlapukua kamalalla kiireellä.

Lemeinan kysyessä Néron työnantajasta, miehen kasvoille levisi hymy, joka sai Lemeinankin hymyilemään entistä leveämmin. Oli suorastaan herttaista, että joku piti pomoaan niin suuressa arvossa. Oli selvää, ettei raha ollut ainoa syy siihen, miksi nuori mies viihtyi työssään. Se olisikin ollut kurjaa, jos tämä olisi pitänyt työtään kamalana, mutta hyvän palkan takia tehnyt sitä kuitenkin. Lemeina ei oikein tiennyt mitä ajatella sellaisista henkilöistä. Oliko näiden niin tärkeää saada rahaa elämiseen, vai halusivatko nämä vain muiden säälivän itseään? Kuka sen oikeastaan edes tiesi? Ja eihän kaikilla kuitenkaan ollut samat syyt työskennellä siellä missä olivatkin.
”Kauanko olen pitänyt ompelimoani? Siitä on vasta pari vuotta kun aloitin, mutta töitä onkin sitten riittänyt jatkuvasti.” Lemeina kertoi ja jatkoi edelleen hymyilyään. ”Tervetuloa vain Jurleifiin jos tarvitset ompelijaa, vaikka varmasti heitä löytyy täältäkin.”
”Ei kiitos.” Lemeina vastasi Néron tarjoutuessa tarjoamaan lisää teetä hänelle. Hän ei halunnut olla vaivaksi ja keventää toisen kukkaroa omaksi hyväkseen, kun pärjäsi vallan mainiosti ilman juotavaakin. ”Yksi kuppi riitti vallan mainiosti. Kiitos vielä kerran siitäkin.”

//Ja taas kesti! Jatkossa ehkä selviän nopeammin kun kesätyöt loppui viimeinkin!//

Néron hymy ei ollut lakastunut hetkeksikään. Välillä se hieman hyytyi mutta toisaalta taas nousikin.
"Niin, juhlat aina toisinaan ovat kivoja, mutta ei niitä nyt ihan joka vuosi tarvitse olla", Kauriinkorva naurahti leppoisasti.
"Minulla taitaa seuraavat juhlat olla isoäitini 70 vuotis juhlat. Odotan niitä pelonsekaisen innostuksen vallassa", nuorukainen hymähti. Niin, hän ei oikein tiennyt mitä ajatella kun mummo täyttäisi tasavuosia. Ne saattoivat olla joko fantastiset tai täysin katastrofaaliset juhlat, kuka ties.
".. tosin minun sukuni nyt ei ole kauheasti juhlista välittänyt, mutta Moirâ varmasti pitää juhlat. Siitä olen satavarma", Néro virnisti jatkaen hetken päästä, "toista sellaista mummelia ei ihan helpolla löydä."
Niin, isoäiti oli kyllä melkoinen tapaus aina toisinaan. Pirtsakka vanha muori, joka aina välillä innostui sarnaamaan jostakin asiasta muutaman tunninkin ajan. No, se oli Moirâ se.

Sinisilmän katse ei Lemeinasta herpaantunut kun toinen kertoi ompelimostaan.
"Uskon. Ompelimoilla taitaa mennä nykyään aika hyvin? Tosin, mitäpä minä siitä tiedän kun niin vähän niissä loppuen lopuksi vierailen", Kauriinkorva totesi hymyillen. Niin, tässäkin asiassa Moirâ avusti hyvin, mummo kun oli käsistään taitava.
"Oma, edesmennyt, siskoni olisi halunnut perustaa ompelimon. Hän piti kankaista paljon ja pakko myöntää että hän oli taitava käsistään, kuten toinen siskonikin", hujoppi kertoi ja muisteli samalla omaa perhettään, Diocaa tosin hieman ristiriitaisin tuntein, sillä he eivät koskaan oikein tulleet toimeen keskenään.
"Ja toisesta siskostani en tiedä, että mitä hän tekee, kun hän lähti maailmalle rakastettunsa kanssa", Néro unohtui jälleen miettimään, kunnes sitten havahtui ja kysyi tahtoiko toinen lisää juotavaa.
"Eipä mitään, ilo oli minun puolellani."
Néro katseli hetken ympärilleen kunnes katse jälleen pysähtyi toveriinsa.
"Onko sinulla muuten sisaruksia?"

Lemeina kuunteli kiinnostuneena Néron puhetta. Nuorukainen oli kieltämättä mukavaa seuraa. Oli melko harvinaista, että Lemeina oli niin puhelias itse, yleensä hän vain nyökytteli ja mumisi jotain epämääräistä vieraassa seurassa. Mutta ehkä sillä oli vaikutuksensa asiaan, että mies oli opastanut hänet mukavaan majataloon, eikä jättänyt sateeseen selviytymään omin avuin. Se olisi saanut naisen erittäin pahalle päälle, tai ainakin ärsyyntymään. Hän tunsi olevansa kiitollisuuden velassa miehelle, varsinkin kun tämä oli tarjonnut hänelle teetäkin.
Hän kuunteli miehen sanat mummostaan. Ilmeisesti nainen oli aika pakkaus, muuten nuorukaisen kasvoilla tuskin olisi ollut yhtä leveää virnistystä.

”Hyvinhän sillä menee.” Lemeina vastasi toisen kysymykseen hänen ompelimonsa menestyksestä. ”Ainahan asiakkaita riittää ja kaikeksi onneksi vielä rikkaitakin. Heillä tuntuu joskus olevan rahaa enemmän, kuin pystyn ottamaan vastaan.” Nainen naurahti ja käänsi katseensa hetkeksi pois Néron häikäisevän sinisistä silmistä. Nyt Lemeinan katse harhaili pikkupojassa, joka kiiruhti ulkona äitinsä kanssa sateensuojaan.
Lemeina tunsi suurta myötätuntoa toisen mainitessa edesmenneen siskonsa. Mahtoi tuntua kamalalta, kun hän vain puhui ompelemisesta, tuoden todennäköisesti samalla miehen mieleen tämän siskoparan.
”Kyllähän minulla sisaruksia riittää.” Lemeina sanoi hymyillen, kääntäen katseensa takaisin nuorukaiseen. ”Minulla on neljä pikkuveljeä ja kaksi pikkusiskoa. Ja äiti odottaa jälleen uutta lasta.” Lemeina kertoi suuresta perheestään. Hän arveli toisen hiukan säikähtävän, eihän usealla ollut puoliksikaan niin paljon lapsia kuin heidän perheessään.

Néro oli koko ajan pitänyt katseensa keskustelutoverissaan. Oli mukavaa, kun oli joku kenen kanssa jutella tasavertaisesti ja se ei ollut muutenkaan mitään yksinpuhelua vaan toinen tosiaan otti osaa keskusteluun. Joskus oli jopa Nérosta tuntunut siltä että joillekin henkilöille sai puhua niin että tuntui kuin seinille puhuisi. Mutta ei Lemeinalle. Toinen oli oikein mukavaa jutteluseuraa. Kysymyksiä kysymysten perään ja aikakin tuntui toisinaan menevän vähän turhan nopeasti, sillä kyllä Néron pitäisi jossain vaiheessa palailla omien askareittensa pariin.
"Niin, mutta uskoisin että sinun tekemäsi vaatteet ovatkin sen arvoisia, että niistä voisi maksaa vaikka kuinka paljon", Kauriinkorva sanoi kohteliaasti ja hymyili tutuksikin tulleella hymyllään.

"No todellakin riittää!" Néro naurahti leppoisasti kuullessaan Lemeinan isosta perheestä, "itse olisin tullut hulluksi tuollaisen perheen kanssa, mutta toisaalta yhteisö, jossa nuorena asustin tuntui kyllä melkein kuin omalta perheeltä."
Hetken aikaa Néro venytteli käsiään ja katsahti läheisimmistä ikkunasta ulos. Siellä satoi vieläkin, tosin sade oli laantunut. Kyllä hänen nyt olisi kohtapuolin lähdettävä kotiinsa.
"Ainiin ja etukäteiset onnittelut tulevasta sisaruksesta", hujoppi virnisti ja sen jälkeen hänen huuliltaan karkasi haukotus -- sateen jälkeen lämmennyt kroppa varoitteli väsymyksestä. Néro hymyili lämpimästi Lemeinalle ja nousi sitten ylös.
"Kyllä minun nyt on valitettavasti lähdettävä takaisin askareitteni pariin. Alkavat pian kartanolla ajatella etten tee työtäni kunnolla", jälleen pieni virnistys karkasi nuorukaisen huulille, vääntäen suupielet hauskasti ylöspäin. Néro veti sadeviittansa takaisin päälleen. Se oli kuivunut melko hyvin, vaikka olikin osittain hieman kostea.
"Kiitos mukavasta seurasta. Toivotan sinulle kaikkea hyvää ja toivon että kohtaamme uudelleen vielä jonain päivänä", Néro lausahti ja ojensi kätensä kätelläkseen toista.
"Toivon että matkasi sujuu muuten lämpimämmissä merkeissä", tämä vielä totesi ovelta, kunnes heilautti vielä kättään hyvästiksi.

Pienet pisarat koskettelivat hänen hiuksiaan, mutta sää oli alkanut jo selkenemään. Néro hymähti itsekseen, hän ei koskaan tulisi unohtamaan tätä päivää ja sitä kuinka hän oli kirjaimellisesti törmännyt Lemeinaan ja saanut sitä kautta uuden tuttavan, ehkä jopa ystävän -- ainakin hän omasta puolestaan olisi ystävä Lemeinalle.
Nyt kuitenkin askelet kävivät kotia kohti ja niin tuo kauriinkorvainen hujoppi lähti letkeästi astelemaan kartanoa kohti, hyräillen jotain sävelmää. Huomenna olisi jälleen uusi päivä ja uudet kujeet.

[Näin Néro poistui pelistä~ Kiitoksia kovasti mukavasta pelistä ja seurasta n__n<3.]

Lemeina naurahti toisen sanoessa, että olisi tullut hulluksi, jos olisi elänyt yhtä suuressa perheessä kuin hän eli. Nuori nainen tiesi, että niin suuri perhe saattoi monen mielestä kuulostaa hurjalta, sitä se ehkä olikin. Ei Lemeinakaan ymmärtänyt, miten vanhemmat olivat jaksaneet kasvattaa heidät kaikki yhtä suurella huolenpidolla ja rakkaudella. Siitä sai totisesti olla kiitollinen.
"Kiitos paljon." Lemeina kiitteli toista onnitteluista. Hän toivoi, että äidille kävisi hyvin ja lapsi syntyisi terveenä. Siitä kun ei ollut mitään takeita, eihän äiti enää kovin nuori ollut.

Lemeina hymyili edelleen. Néron seurassa oli ihan huomaamatta tullut hymyiltyä yllättävän paljon. Aina ei osunut noin mukavaa seuraa kohdalle, varsinkaan miespuolista. Nämä kun usein olivat liian tungettelevia ja epäkohteliaita. Tai sitten aivan liioitellun ystävällisiä. Tämä Lemeinan kohtaama nuorukainen ei ollut sellainen, siitä ehkä johtui sekin, että hän viihyi tämän seurassa niin hyvin.
Lemeina kätki harmistuksensa, kun toinen ilmoitti joutuvansa lähtemään takaisin töihinsä. Hän olisi voinut jutella Néron kanssa vielä lisääkin, mutta ymmärsi kyllä hyvin sen, että työt oli tehtävä, jos niitä oli.
"Kiitoksia itsellenne." Lemeina sanoi ja nousi ylös kättelemään nuorukaista. "Minäkin toivon että tapaamme vielä. Ehkä vaikka paluumatkallani."
Lemeina hymyili taas ystävällistä ja iloista hymyään ja katsoi kun toinen lähti astelemaan kohti ovea, heilauttaen vielä kättään hyvästiksi. Lemeinakin heilautti kättään ja lähti sitten kysymään huonettaan. Hän tuskin osaisi sinne omin avuin, kun paikka oli ihan vieras.

//Kiitos itsellesi. Oli mukava pelata :)//