Kurjakurki & Hemlark © SN
Tarina © Jonayla
Aution näköisellä pihamaalla ainoan äänenlähteen olisi pitänyt olla leppeästi puhalteleva tuuli, kenties linnunlaulu ja muut eläinkunnan äänet olisivat myös sopineet odotuksiin. Muutoin kaikki vaikuttikin olevan kunnossa, mutta eräs viattoman näköinen vadelmapensas saattoi herättää epäilyksiä. Näöltään se oli aivan normaali, paljon vihreitä lehtiä ja kypsyviä marjanraakileita, mutta pensaan lähettyvillä saattoi kuulla jotain epätavallista: pidäteltyä nauruntyrskettä.
Ääntä kuulemassa ei kuitenkaan ollut muita kuin itse sen aiheuttaja, Kurjakurki, mikä oli tuon albiinon demoninuorukaisen onni. Hän oli kömpinyt visusti piiloon vattupuskan taakse, siellä saattoi itse pysyä näkymättömissä ja seurailla tulevia tapahtumia oksien ja lehtien lomitse. Täydellinen piilo siis. Sormet naputtelivat polvea vasten ja typeränpuoleinen virnistys halkoi kasvoja, aivan pian, aivan näillä hetkillä...
Hetkiä kului kuitenkin useampia, ja Kurjakurki alkoi muuttua kärsimättömäksi. Sormien naputteli oli muuttunut vaativammaksi ja virnistyskin hieman kutistunut. Missä se Hemlark oikein viipyi? Mokomakin kuhnuri, aina myöhässä. Albiino purnasi hiljaa itsekseen, eikö hänen suurenmoinen suunnitelmansa saisikaan toteutua?
Mutta viimeinkin! Kurjakurjen vahtimasta talosta kaikuva vislailu kertoi, että Hemlark oli viimeinkin saanut itsensä ylös pedistään ja oli tulossa ulos. Virnistys levisi vähintään kaksi kertaa entistä suuremmaksi ja tuntui enteilevän monin verroin enemmän pahaa kuin ennen, pitkä kaula venyi entisestään nuorukaisen kurkotellessa päätään nähdäkseen paremmin.
Ovi työntyi auki hieman kirskahtaen ja paljasti vielä hieman unisen näköisen Hemlarkin. Hömelön unelias ilme katosi kuitenkin, kun oven yläpuolelle asetettu sanko kallistui Hemlarkin päälakea kohden ja valutti sisältönsä miekkosen niskaan. Kurjakurjen huolella hankkima jääkylmä vesi tunkeutui joka ikiseen sopukkaan ja jokaisen vaatekappaleen alle.
Hemlark avasi jo suunsa karjahdukseen, mutta yllätys ei ollut vielä ohi. Kurjakurki oli asettanut katolle vielä suuren ruukullisen hunajaa, ja tuo ruukku oli köydellä kiinni alas pudonneessa sangossa. Sangon nykäistessä köyttä pudotessaan myös hunajaruukku alkoi kallistua ja antoi kauniin kuorrutuksen Hemlarkille. Makea tahma tunkeutui miehen silmiin, korviin ja avonaiseen suuhun, ja hän joutui kakomaan saadakseen henkensä kulkemaan.
Kurjakurkikin oli lähes tukehtumaisillaan, tosin hän ei ollut saada henkeä nauramisensa vuoksi. Demoni oli lyyhistynyt maata vasten ja koko vartalo hytkyi nikottelevan naurun voimasta. Koko näkösuojaksi päätynyt vadelmapensaskin tutisi havisten ja muutama vihreä raakile tippui maahan Kurjakurjen husiessa pensasta välillä jaloillaan, välillä käsillään.
”Lacepro Rwen Kurjakurki, odotahan vain, kun saan sinun ruikelon niskasi käsiini ja muljautan sen kauniiseen solmuun”, Hemlark kuului ärisevän saatuaan henkensä jälleen kulkemaan. Kurjakurjen nauru alkoi osoittaa pieniä hyytymisen merkkejä, Hemlark käytti hänen koko nimeään vain ollessaan erittäin vihainen. Kumma oli, jos moisesta pikkuruisesta kepposesta päreensä poltti.
Hieman multaiset kasvot hilautuivat hitusen ylöspäin maan tasalta, ja punertavat silmät etsivät jälleen näköalaa lehtien lomasta. Ne näkivätkin jotain perin järkyttävää, vettä ja hunajaa tippuvan jalkaparin aivan pensaan toisella puolella. Säikähtynyt Kurjakurki kompuroi taaksepäin ja lennähti selälleen, mutta onnistui muutaman ylimääräisen pyörähdyksen jälkeen kapuamaan suunnilleen jaloilleen.
Nopeaakin nopeampi vilkaisu Hemlarkin kasvoihin riitti kertomaan kaiken tarpeellisen, demoni teki täyskäännöksen ja lähti pinkomaan päinvastaiseen suuntaan niin kovaa kuin vain kykeni. Yhä muriseva Hemlark yritti saada albiinosta otteen, mutta miehen kouraan jäi vain muutamia valkeita suortuvia.
Kuin valkoinen jänöjussi konsanaan Kurjakurki puikkelehti eteenpäin, villisian lailla puhiseva Hemlark perässään.
”Usko huviksesi, että tämä oli viimeinen typeryys, jonka ikinä teit!” Hemlark huusi, ajaen sanoillaan Kurjakurkea onnistuneesti vieläkin kovempaan vauhtiin. Varsinainen tylsimys, kun ei osannut ilahtua huolella valmistellusta yllätyksestä.
Demoni vilkaisi nopeasti taaksepäin ja huomasi Hemlarkin jääneen hieman jälkeen. Valkea nuorukainen oli jo huokaista helpotuksesta, kun olkapää tärähti ikävästi hoikanpuoleista koivua vasten. Jokin kuului kopsahtavan alas heinikkoon ja äkäinen surina täytti ilman. Hetkonen, mikäs se olikaan, joka piti tuollaista meteliä?
Äkäinen pistiäinen iski Kurjakurjen suojaamattomaan korvaparkaan ja sai demonin parahtamaan. Niinhän se olikin, ampiaisethan ne noin pörisivät. Jostain kumman syystä nekään eivät tänään kuulostaneet kovinkaan iloisilta. Muutama lisäpisto ja lähestyvän Hemlarkin murhanhimoinen huudahdus saivat demoninrääpäleen jälleen liikkeelle. Yllättävän helpolla ampiaiset päästivätkin hänet lähtemään, sillä niiden lähettyville oli ilmestynyt jotain muutakin mielenkiintoista: yhä hunajainen Hemlark.
Vaikkei Kurjakurki enää suinkaan Hemlarkin perässä ollut, tuntui työtoverin seuraava huuto silti halkovan demoniparan tärykalvot. Kädet lennähtivät kallisarvoisten kuuloelinten peitoksi ja nuorukainen jatkoi pinkomistaan, nyt pikemminkin paetakseen Hemlarkin ääntä kuin tuon kostoa.
Hemlarkin ääni kuului kuitenkin haipuvan, ja lopulta Kurjakurki pysähtyi. Aurinko paistoi mitä miellyttävimmin puiden lomasta, kuinka demoni olikaan edes päätynyt metsään? Mutta oikeastaan se oli ollut vain onni, hän oli löytänyt tämän pehmoisen sammalmättään, johon oli mukava kellahtaa ankaran ponnistelun päätteeksi. Ajatus ehti lähes muotoutua albiinon mieleen, mutta nuorukainen simahti ennen sen loppuunsaattamista. Ehtisihän sitä myöhemminkin.
***
Paukamien kirjoma, vettä valuva Hemlark seuraili tuttua kuorsausta paksu karahka käsissään. Miehen hiuksista roikkui muutamia vesikasveja, hänen toinen saappaansa oli täysin mudan peitossa ja toinen oli jäänyt jonnekin matkan varrelle. Näkökään ei ollut parhaimmillaan, toinen silmistä oli muurautunut lähes umpeen. Yhdestäkin silmästä paistava kostonhimo olisi kuitenkin ollut riittämiin pelottamaan kenet tahansa vastaantulijan.