Kitkerän auringon sulattama

//characon ja Garmea tänne (:

Aurinko nousi kirkkaana ja kirpeänä Jurleifin ylle, mutta kujilla juokseva, kylmästä vapiseva nainen ei sitä nähnyt. Talot olivat korkeita ja varjoisia, ja Melania oli toivottomasti eksynyt ensin ihmisvilinään, ja sitten näille ohuille kujille joita nainen ei tuntenut ollenkaan. Tuntui kuin niitä olisi ollut miljoona samankaltaista.

"Katso, Anouk, tuo leipomo! Emmekö juuri kulkeneet sen ohi?" Melania kysyi valkealta kaniltaan, joka nosti pientä päätään emäntänsä hupusta. Se katsoi surullisena Melania silmiin, ja tämä huokaisi.
"Nii-in, olemme kulkeneet ympyrää. Olemme nähneet Ganoaa enemmän kuin tarpeeksi, ja silti eksymme yhteen kaupungin pahaseen?" Melania kirosi. Oikeastaan tämä "kaupungin pahanen" oli kuin valtaisa labyrintti, jonka keskusta oli kadonnut heidän horisontistaan jo aikaa sitten. Tällä hetkellä hänellä ei ollut hevostaan mukana, mikä olisi hidastanut vauhtia. Ei, hän oli vain ollut kiertelemässä erilaisia puoteja ja toreja, etsimässä materiaaleja korujaan varten. Hänet oltiin kuitenkin suorastaan syösty tähän kujien labyrinttiin.

Välillä he löysivät aukeita paikkoja, jopa ihmisiä kulki niiden luona. Silloin Melania ajatteli vain itsevarmasti että pian he löytäisivät takaisin keskustaan, itseasiassa hehän olivat siellä jo! Mutta kun taas alkoivat pimeät kujat ja mukulakivikadut, nainen kirosi itsensä ja saamattomuutensa. Hän ei vain voinut kysyä apua, jostain syystä avun pyytäminen oli niin valtavan nöyryyttävää. Monikin olisi vain pudistellut päätään tällaiselle piirteelle, mutta niin se vain oli.
Aamulla majatalosta lähtiessään Melania oli ajatellut viipyvänsä torilla vain hetken, ja palaavansa sitten takaisin valmistamaan koruja löytämistään materiaaleista. Typeränä nainen oli siis vain pukenut turhamaisena ylleen kauniin pullonvihreän viittansa ja hailakan keltaisen leningin, joka oli melko viileää puuvillaa. Turhamaisuus oli myös yksi Melanian paheista, ja nyt hän sai jälleen kärsiä siitä.

"Tuolla on baari, jos menisimme sinne istumaan hetkeksi ja juomaan jotain lämmintä?" Melania mutisi huulet valkoisina kylmästä, ja he astelivat sisään savulta ja tunkkaiselta tuoksuvaan baariin. Se ei todellakaan ollut mikään kaunein, tai edes lämpöisin paikka, mutta ei siellä ollut yhtä kylmäkään kuin ulkona. Melania nosti selkänsä suoraksi ja käveli tiskille turhia ympärilleen vilkuilematta. Lyhyenä naisena, hänellä oli pieniä vaikeuksia nousta arvokkaasti puiselle jakkaralle, mutta pienen säheltämisen jälkeen, Melania sai hameensa laskostettua kauniisti ylleen siinä istuessaan. Muutamia huvittuneita naurahduksia hän tosin kuuli ympäriltään, mutta nainen ei oikeastaan uskaltanut vilkuilla turhia ympärilleen.
"Mitäs pikkuneidille saisi olla?" baarimikko mörisi imelästi ja kumartui nojaamaan tiskiin.
"Jotain lämmintä ja piristävää, kiitos" Melan vastasi vakaalla äänellä, vaikka ilmapiiri huoneessa tuntuikin sakealta kuin maito.

Baarimikko kaatoi korkeaan, ei niin puhtaaseen lasiin ensin jotain höyryävää ja paksun ruskeaa ainetta, ja sen päälle jotain kerman vaaleaa, joka näytti oikeastaan melko epäilyttävältä. Nämä sekoitettuaan pitkällä lusikalla mies toi lasin Melanialle.
Tämä ojensi muutamia pronssikolikoita miehelle ja maistoi juomaa epäluuloisesti.
Jos Melania oli luullut juoman olevan pahaa tai muutenkaan epäilyttävän makuista, niin hän erehtyi pahan kerran. Se oli kuumaa, niin kuumaa itseasiassa Melanialla oli vaikeuksia sen juomisessa, mutta juoma tuntui suorastaan kipunoivan hänen huulillaan ja kielellään. Juoman lämpö tuntui imeytyvän suoraan luihin ja ytimiin, jokainen solu tuntui lämpenevän sen vaikutuksesta. Melania huokaisi syvään ja hymyili leveästi baarimikolle joka vain murahti tyytyväisenä kaataessaan kullankeltaista olutta puiseen tuoppiin.

Melania kastoi sormensa juomaan ja ojensi sitä Anoukillekin, mutta tämä vain luimisti korviaan ja painoi päänsä takaisin Melanian huppuun. Nainen nauroi kanille melko kovaan ääneen. Jokin juomassa teki hänestä hilpeämmän, muttei kuitenkaan millään tavalla sekavaa, vain hieman kevyemmän. Yltyipä Melania jopa keskustelemaan vieressään istuvien työmiestenkin kanssa, nämä kertoivat monia tarinoita baarista missä he nyt olivat, ja jopa omista perheistään, ylpeinä kuin kukot.
Yhtäkkiä kuitenkin Melania tunsi jonkun penkovan reppuaan ja oli salamana pystyssä. Vilkaistuaan reppuaan, nainen ymmärsi välittömästi koruja kadonneen, hopeiden pienten riipusten ollessa valtavassa epäjärjestyksessä. Kun hän yritti lähteä varkaan perään kiljuen kirouksia tämän niskaan, jalat tuntuivat yhtäkkiä kovin kömpelöiltä ja Melania rämähti lattialle. Korva maata vasten nainen kuuli pienen pojan askeleet vanhoja lankkuja vasten ja huokaisi. Melania voisi heittää hyvästit rakkaudella valmistetuille koruilleen.

Melania säpsähti ääntä yläpuoleltaan. Mies, reilusti häntä pidempi ojensi hänelle kättään avuksi. Hetken aikaa Melania tuijotti kättä kummissaan, ennenkuin tajusi tarttua siihen. Miehen käsi tuntui karkealta ja kylmältä ulkoilmasta hänen omassaan, ja hetken aikaa nainen vain seisoi hiljaa ennenkuin heräsi jälleen.
"Ai, kiitos! Kaaduin kun olin lähdössä jonkin taskuvarkaan perään. Sellainen tätä pitkä" Melania näytti kädellään, hieman itseään lyhyempää mittaa.
"Satuitko sinä näkemään häntä tullessasi sisään? Luulen että hän livahti äkkiä tiehensä, se pieni rotta!" nainen sähisi ja vilkuili outoa hahmoa sivusilmällä.

Tämä oli miltei pelottavan hallitseva, katseessa oli jotain pelottavaa... Mutta mies oli jumalaisen hyvännäköinen sillä mittakaavalla, mitä Melania oli nähnyt. Ei sillä että se olisi kovin paljon, mutta kylliksi.
'Mutta miltä minä näytänkään! Vaatteet pölyisenä ja naama kalpeana, näytän varmaan kamalalta' nainen ajatteli ja pudisteli vaatteitaan pölystä maattuaan lattialla. Juoman jälkivaikutus alkoi jo haihtua ja Melania tunsi jopa hieman palelevansa. Niin tietysti, kohta alkaisi olla jo aika taas etsiytyä ulos ja majataloon, jos hän sitten löytäisi sen viimein.
Ehkä sitten kun hän kotiutuisi niin kaikesta tulisi helpompaa, mutta vielä nyt...

"Niin, tuota... Tiedätkö mistä löytäisin takaisin kaupungin keskustaan? Minulla on vielä paljon ostettavaa ja surkea suuntavaisto ja olen pahoillani että..." Melania höpötti ja oikoi ja suoristi vaatteitaan.
'Noniin, nyt jos voisi käyttäytyä taas kuten ihmiset käyttäytyy, ei kuten hermostuneet idiootit miltä nyt vaikutat, Melan.'
"Anteeksi, tämä puhetulva johtuu varmaan edellisestä juomastani" Melania naurahti mutta vakavoitui sitten.
"Älä ymmärrä väärin, en minä sillätavoin juonut, mutta vain sen verran että sain veren kiertämään taas, tuolla on melko kylmä vieläkin, tiedätkös."
Viimein Melania sai itsensä rauhoittumaan ja puristi kätensä ja huulensa kiinni.
'Olet idiootti, Melania Hopeakehrääjä, idiootti..'

//Uhh.. anteeksi näin myöhänen vastaus.. Muttakun eilen ilmestyi wrath of the lich king niin piti päästä pelailemaan ja tässä siis seuraus ^^' Mutta myöhästynyt jatko tulee siis tässä.

Melania katseli hiljaa kuinka mies kaivoi vaatteistaan jotain, ja hänen kasvoilleen levisi leveä hymy huomatessaan kaiken olevan tallessa. Paljonhan niitä ei oltu viety, mutta tarpeeksi jotta hänen tulonsa menisivät hieman miinukselle.
Nainen ojensi yhä hymyillen kätensä ja otti korut vastaan kiittäen.
"Kiitos, olin jo menettänyt toivoni näiden suhteen" hän naurahti ja sujautti korunsa jälleen paikalleen. Anouka oli kavunnut hänen reppuunsa ja pälyili auttajaa emäntänsä olan yli. Se tuntui vaistoavan jotain, mitä Melania ei nähnyt. Hän näki vain, mitä tahtoi - hirvittävän mielenkiintoisen miehen jota kelpasi katsella. Ja tämä vielä oli auttanutkin häntä.

"Tahtoisitteko todella näyttää minulle tien? Niin, olemme uusia täällä enkä tiedä kuinka kauaksi aikaa aiomme edes jäädä. Me, minä ja kanini Anouk, olemme vuokranneet melko keskustassa olevasta majatalosta itsellemme huoneen siksi aikaa. Luulen että löytäisin sinne jos pääsisin pois tästä katulabyrintistä." Oikeastaan ei ollut kovin fiksua puhua niin avoimesti ihmiselle, jonka nimeäkään ei tiennyt. Mutta toisaalta jos ollaan rehellisiä, niin ei Melania järjestään ollut tunnettukaan. Pikemminkin kipinöivästä luonteestaan ja suorasukaisuudestaan, jos jostain.

"Ainiin, olin jo unohtaa! Älkää turhaan teititelkö minua, nimeni on Melania, ja tuo ujo tyttö repussani on Anouk, hän pelkää hieman vieraita" hän sanoi leveästi virnistäen ja ojensi kätensä tervehdykseen. Tällä kertaa Melania päätti olla rauhallinen ja luonnollinen, mutta helpoksi se tehtävä ei tulisi. Eniten Melania pelkäsi näyttävänsä oikean, melko karkeankin karvansa, ja näin nolaavansa itsensä. Vielä tähän mennessä mikään ei kuitenkaan ollut mennyt pahasti vikaan, tarjoutuihan mies neuvomaan tien kaupungin keskustaan. Salaa Melania päästi keuhkoistaan syvän helpotuksen huokauksen ajatellessaan, että vihdoin pääsisi pois tästä savuisesta kapakasta.
Melania oli varma, että päästyään viimein raikkaaseen ulkoilmaan, hän saisi päänsä selkenemään ja ehkä saisi sanottua jopa jotain henkevää tai fiksua.

Melania siirsi kasvoilleen karanneet hiussuortuvat korvansa taa katsellessaan tiskiin nojailevaa miestä ajatuksissaan. Miltähän tämä mahtaisi näyttää auringon valossa? Jollain tavalla hän toivoi miehen vaikuttavan vähemmän ylivoimaiselta, mutta hetken mietittyään, Melania veti ajatuksensa takaisin.

//Ai kato, no hyvä :'D

Arvostus Melanian silmissä nousi välittömästi Garmean huomioidessa Anoukin. Kani oli hänelle erityisen tärkeä, ja tuntui hyvältä nähdä että tätäkin kunnioitettiin. Pieni hetki jolloin tämä katseli eläintä sai naisen hymyn vain entistä aurinkoisemmaksi. Anouk itse vain vilkuili ujosti ja hieman jopa kiinnostuneesti miestä. Tämä ei tuntunut tiuskivan mitään ilkeää tai huutavan, sellaisista ihmisistä kani ei pitänyt. Ja jos joku sai Melanian niin iloiseksi, niin ehkäpä tällä oli vielä mahdollisuuksia.
Melania itse oli valtavan onnellinen tavatessaan ihmisen, joka ei käskenyt häntä menemään tiehensä tai pitämään suutaan kiinni. Yleensä ihmiset joiden kanssa hän keskusteli työn ulkopuolella, olivat tavallisia kauppiaita tai katutaiteilijoita. Matkustavaiset ja taiteilijat noin yleensä olivat melko suvaitsevaa porukkaa, mutta kiireiset kauppiaat markkinoilla, toreilla tai puodeissa taas yleensä vain yksinkertaisesti ajoivat hänet tiehensä huomatessaan, ettei naiselta tippunut rahaa - tämä vain tahtoi kuulla kyseisen ihmisen mielipiteen jostain, tietää tuotteen alkuperän, miten se oli tehty, kuka sen oli tehnyt ja miten se oli hinnoiteltu. Tämä oli Melanian mielestä yksi parhaista ajanvietteistä, hän sai kuulla valtavasti kaikenlaista ja taas toisaalta puhua, josta nainen myös piti paljon.
Tottakai Melania oli valmistautunut monilla repliikeillä sitä varten jos joku tiuskaisisi jotain oikein ilkeää, hänellä oli takataskussa monta letkautusta takaisin ja muistot myös monista mustelmista tämän jälkeen. Melanian puolustukseksi täytyy sanoa, että harvoin vastustajakaan on selvinnyt täysin vahingoitta sellaisesta tilanteesta.
Garmeaan Melania ei kuitenkaan olisi uskaltanut käyttää mitään näistä pienistä sanapiikeistään vaikka tämä olisi hänelle irvaillutkin, kai se johtui kunnioituksesta tai jostain, kuitenkaan ennen nainen ei sellaista ollut huomannut. Kunnioitus kuitenkin kasvoi juuri Garmean käytöksestä ja siitä miten hän naista kohteli.

Melania maisteli miehen nimeä suussaan. Garmea... Lyhyt ja helppo muistaa, tai ainakin hän aikoi yrittää pitää sen mielessään. Nimen kuultuaan miehestä tuli jotenkin elävämpi, ja tämän käsi tuntui myös jotenkin aidommalta kuin silloin ensimmäistä kertaa. Tosin Melania oli lyönyt päänsä mutta jos ei takertunut pikkuasioihin niin kuitenkin. Nainen tunsi melkein vastustamatonta halua vilkaista miehen kämmeneen, vain pieni vilkaisu, kertoisikohan se jotain, vai sulkisiko kaikki portit tämän tietoisuuteen? Melania kuitenkin ajatteli Garmean tahtovan pitää salaisuutensa, ja päästi kädestä vastahakoisesti irti.
"Taidat olla oikeassa" Melania sanoi ja katseli Anoukia hymyillen lempeästi. "Ihmiset ovat itsekkäitä. Pelastin hänet raudoista metsästä kun hän oli vasta valtavan pieni. Vein hänet kotiin ja luulen antaneeni hänelle hyvän, vaikka vähän vähemmän pysyvän kodin. Olisin varmaankin ollut tarpeeksi typerä päästääkseni minkä tahansa eläimen siitä, vaikka onhan ihmistenkin saatava ruokansa ja vaatteensa. Siitä huolimatta..." Anouk katsoi naista takaisin ja tämä uskoi nähneensä lempeän katseen tämän silmissä myös.

Yhtäkkiä hänet rysäytettiin takaisin tunkkaiseen kapakkaan ajatuksistaan. Hetkeksi hän oli unohtunut niihin aikoihin, kun hän oli löytänyt Anoukin. Melania ravistautui ulos muistoistaan ja vilkaisi ikkunasta ulos. Lasi ei ollut nähnyt räsyä pitkään aikaan, mutta valo pirstoutui sen läpi ja valaisi puiset pöydät ja tiskin. Nainen kiitti mielessään Garmeaa siitä että tämä päätti lähteä samalla hetkellä ulos kapakasta, näky oli vähemmän miellyttävä eikä hän halunnut nähdä lisää.

Kirkas aurinko ulkona sai Melanian siristelemään silmiään. Hän oli ollut oikeassa, aurinko ei laskeutuisi vielä hetkeen. Nainen kuunteli hiljaa Garmeaa ja säpsähti tämän tarjousta tien näyttämisestä ensin, mutta otti sen vastaan kiitollisena.
"Niin, aivan. Jos vain sinulla ei ole mitään muuta tekemistä niin en pistä vastaan oppaalle" Melania hymyili leveästi. Hän ei halunnut edes kommentoida kapakkakohtausta sen enempää, oli jo tarpeeksi että tämän ensivaikutelma oli varmasti melko surkuhupaisa.
Saadessaan Garmean viitan harteilleen, raikas ulkoilma katosi ja sen tilalle tuli annos miehen omaa tuoksua. Melania naurahti hieman viitan pituudelle, mutta kiersi sen ympärilleen niin ettei se laahannut maata, oikeastaan hän olisi voinut kadota viitan sisään melkein kokonaan. Nyt tuoksu tuntui entistä voimakkaampana ja hän mumisi jotain siitä ettei tämä nyt vain palelluttaisi itseään hänen typeryyksiensä takia. Saadessaan myös kommenttia pukeutumisestaan, nainen oli hiljaa ja hymyili itsekseen. Vilustuessaan hän ainakin sai pitää lomaa, vaikka kauppa jäikin silloin melkein kokonaan ja tippui roimasti miinukselle.

Melania veti keuhkonsa täyteen raikasta ulkoilmaa astuessaan ulos, ja puhalsi ulos kapakkahöyryt kuin likaisen savun. Nyt häntä ei vaivannut vilu ja Garmea oli tarjoutunut jopa auttamaan hänet majatalolle, jonka etsiminen oli oikeastaan painanut hänen vatsanpohjassaan pienesti. Nyt kun sekin ongelma tuntui kadonneen, kaikki oli ihmeen helppoa ja Melania tunsi halua nauraa, vaikka pitikin sen vain perhosina mahassaan.
"Aivan, tottakai!" hän naurahti hermostuneena. Niin, majatalo... Mikä sen nimi olikaan? Jotain jostain linnusta...? Vai oliko se perhonen? Ei, ei varmastikaan...
"Tuota... Sitä vastapäätä on pieni leipomo, ja naapurissa myydään puutavaraa. Majatalon oven yläpuolella pyörii villisti tuuliviiri, jonka päällä levittelee musta lintu siipiään. Nimeä en kuollaksenikaan muista" Melania myönsi hieman nolona hymyillen. "Mutta ehkä sinä tiedät sen, ainakin luulen että majatalo on hieman keskustasta itään."
Melania katseli miestä ihaillen kuin koira, mutta ei aivan yhtä luottavaisena.

"Ai? Niin, voi hyvin olla" Melania vastasi mumisten puoliksi itsekseen heidän kulkiessaan katua pitkin. Hän seuraili Garmean selkää vajonneena ajatuksiinsa, miettien mitähän miehen päässä liikkui juuri tällä hetkellä. Jonkin ajan kuluttua, heidän hetken aikaa kuljettuaan, Melania sai siihen vastauksen.

"Kyllä, myyn korujakin" Melania vastasi. "Oikeastaan myyn luonnontuotteita, mutta olen huomannut koruilla tienaavani hiukan paremmin. Osan koruihin käyttämistäni materiaaleista saan suoraan luonnosta, kuten juuret ja osan kauniista kivistä, mutta kultaan ja hopeaan rahat kuluvat nopeasti" hän selitti. "Omasta liikkeestä en ole uskaltanut edes haaveilla - ensinnäkin se maksaisi enemmän kuin minulla on edes varaa. Joitain ropoja olen saanut talteen, mutta niillä tuskin saa mitään ostettua. Mutta jonkun alaisena..." nainen mutisi ja puri peukalonsa kynttä kävellessään. Tätä vaihtoehtoa hän ei tosiaan ollut ottanut huomioon. Eläminen kulkemalla oli pärjäämistä, töiden tekoa ja ruoka meni kädestä suoraan suuhun, paljoa ei jäänyt kertymään. Toisaalta jos voisi jättää pois majatalojen ja tallipaikkojen maksut, Melania voisi jäädä jonkin verran voitolle.
Mutta jääminen paikalleen taas sekin merkitsi jotain - täydellistä suunnanmuutosta. Jos hän jäisi asumaan paikalleen, jäisi kulkeminen siihen. Tuntui kuitenkin kihelmöivän jännittävältä kuvitella jos saisi omistaa oikeasti jonkinlaisen pysyvän paikan ja vielä parempaa, hän saisi tehdä koruja muutoinkin kuin vapaa-ajan työnään. Mutta kuvitelmaksi se varmaan jäisikin.

Melania naurahti. "Oikeastaan en ole kovinkaan perillä liikeasioista, huomaan yleensä vasta ruokaa ostaessani vasta jos tuotteita ei ole mennyt viime aikoina hyvin, tai jos yhtäkkiä minulla onkin varaa pistää enemmän talteen, huomaan kaupan käyvän hyvin. Mutta tosiaan, jos joku ottaisi minut siipiensä suojiin niin sanotusti, sanoisin kyllä kiitos."
Ajatukset kuitenkin tuntuivat olevan kuin hiekanjyvät käsissä, valuivat sormien välistä heti kun hän sai niistä kiinni. Mitä Garmea tarkoitti, ja mitä oli tämä "pieni liiketoiminta" jota hän hoiti? Melania keräsi viittaa paremmin ympärilleen ja kiiruhti askeleitaan pysyäkseen perässä. Miehen ajatuksien perässä pysyminen olikin sitten toinen juttu.

Anouk Melanian reppuun loikanneena keinahteli puolelta toiselle naisen kävellessä. Nainen ei saanut mielestään ajatusta kodista, sen yksinkertaisimmassa merkityksessä. Ja Melaniasta oikea koruseppä? Se tuntui mielenkiintoiselta. Oikeastaan hänen koulutuksensa jäi niihin muutamiin vuosiin vanhan korusepän alaisena, mutta silloin Melania oli ollut vuorenvarma osaamisestaan lähtiessään matkaan. Vaikka hieman kasvaessaan hän oli myöhemmin pähkäillytkin asiaa, oli kokemusta karttunut sen verran ettei koulutuksen määrä oikeastaan vähentänyt korujen laatua. Ammatin vaihto tuntui kuitenkin hyvin kiehtovalta. Kiertolaisesta käsityöläiseksi - oikeasti, ilman valheita ja salailua. Siitä hän tahtoi ehdottomasti päästä eroon, niin monesti nainen oli saanut vaivihkaisia kysymyksiä kodistaan. Niihin oli helppo vastata hymyillen hurmaavasti ja kehräävällä äänellä, "kotini on koko Ganoa". Matkustaminen kuitenkin oli uuvuttavaa, ja tuntui rentouttavalta kuvitella pysyvänsä jossakin määrätyssä paikassa. Oli helppoa sytyttää majatalossa huoneen lattialle kynttilä ja suitsuke, ja sulkea silmänsä meditoidakseen, silloin ilma tuoksui kodikkaalta mutta lattia muutti muotoaan monesti. Jurleifin pieni majatalo tosin henki lämpöä ja kodikkuutta ja tuntui hyvältä palata takaisin, Melania päättikin tilata kupillisen keittoa päästessään perille.

Kuitenkaan nainen ei halunnut pitää kiirettä perille pääsemisen suhteen, Garmea oli mielenkiintoisempaa juttuseuraa kuin mitä hänellä oli ollut aikoihin. Tietysti Anouk kuunteli tarkkaavaisena emäntäänsä, ja Melania oli varma että tämä ymmärsi joka sanan, vaikkei vastannutkaan, mutta kani ei kuitenkaan osannut puhua ja keskustelut olivat pikemminkin yksinpuheluita naisen itsensä kesken. Ja mikä oudointa, mies tuntui olevan kiinnostunut hänestä, Melanian töistä tai harrastuksista tai mitä ne nyt olivatkaan. Siitä huolimatta tämä oli enemmän keskustelu kuin mikään pitkään aikaan.

"Kyllä, itseasiassa olen aika hyvä rehujen keräämisessä" Melania vastasi virnistäen hieman sarkastisesti. "Keräilen niitä tavallisimpia lääkekasveja ja tuoksuvia yrttejä suitsukkeisiin, ja myös joitain sieniä joiden vaikutukset tunnen. Valmistan myös kasveista rohtoja ja tuoksuvia suitsukkeita, sekä öljyjä ja rasvoja." Nainen mietti hetken pieni hymy huulillaan ennenkuin jatkoi.
"Niin, keräilen myös sellaisia rohtoja joilla on... Noh, erilaisia vaikutuksia. Tarkoitan siis kasveja, joilla on taipumus aiheuttaa hallusinaatioita tai sen tapaista, niitä on kuitenkin melko harvassa ja pyydän niistä kovaa hintaa. Huumaavia rohtoja harvemmin ostetaankaan, ymmärrät varmaan syyn. Tunnen kuitenkin todella vaaralliset kasvit ja osaan tietysti välttää niitä."
Melania ajatteli lisätä "tarvittaessa", mutta sulki sittenkin suunsa ripeästi. Johan siinä oli paljastusta tarpeeksi, että hän myönsi myyvänsä hallusinaatioita tuottavia kasveja ja sieniä, jos hän olisi sanonut vielä keräävänsä niitä vähemmän turvallisia, vaikkakin vain vahingoitus-, ei koskaan murhamielessän, olisi Garmea saattanut kohottaa toista kulmaansa kummissaan hänelle tai jopa käskeä lähtemään tiehensä. Pelätessään miehen reaktiota, Melania katsoi visusti eteensä eikä virkannut sanaakaan.

//Juu ei ole tietenkään, päinvastoin! : D

Jännityksestä ja miksei pelostakin huolimatta, Melania viimein uskaltautui vilkaisemaan seuralaiseensa. Yllätyksekseen, tämä ei mulkoillut häntä mitenkään torjuvasti, päinvastoin. Tämä jopa hymyili tyytyväisesti. Salaa nainen päästi keuhkoistaan ilmaa helpottuneeseen huokaukseen. Vaikutti jopa siltä, että oli ollut oikein kertoa suoraan tiedoistaan ja taidoistaan. Melania huomasi kiinnostuvansa yhä enemmän Garmeasta ja imi tämän jokaisen sanan kuin kuiva sieni.

"Aivan, harvemmin minäkään olen kysellyt mihin tarkoitukseen ihmiset rohtojani käyttävät, maksu riittää paremmin kuin hyvin" Melania myönsi virnistäen. "Niin kauan kuin asiakas pitää omana tietonaan mitä niillä tekee ja nimeni suhteellisen salassa, niin kaikki on hyvin."
Mies tuntui olevan nyt kiinnostunut myös hänen rohdoistaan, mikä tuntui erikoiselta ottaen huomioon että tämä oli kauppias. Korut tuntuivat vielä melko ymmärrettäviltä, mutta kasvit eivät tuntuneet sopivan aivan saumattomasti kuvaan. Melania odotti kuitenkin kärsivällisesti kuunnellen, uusia paljastuksia sekä vastauksia edellisiin mysteereihin.

Sopimuksesta kuullessaan, Melania hikkasi säikähtäneenä. Hän tuijotti Garmeaa silmät suurina ja yritti löytää niistä vihjeen, leikkikö mies vain hänen kustannuksellaan. Miehen hymy oli kuitenkin niin vilpittömän näköinen ettei epäilyksen häiväkään jäänyt hänen mieleensä.
Siinä se oli, ehdotus, että Melania jäisi todella paikalleen. Mutta kuulosti silti hyvältä kuulla "ellet haluaisi", sillä se antoi myös joustovaraa, jos todella tulisi pakottava tarve kadota taas.
Myös hänen tiedoistaan kasvien keräämisestä tuntui olevan hyödyksi tavallaan, ja asiat tuntuivat loksahtavan paikoilleen.

Oma liike, materiaaleja joista ei tarvitsisi kantaa huolta, oma paikka, jossa nainen saisi itse tehdä sitä, mikä tuntui parhaimmalta. Koruja rikkaille, voi hyvä ihme, se tarkoitti että hän saisi varmaankin vielä parempia materiaaleja niiden valmistukseen. Juuret jäisivät pois, samoin huonosti kohdeltu hopea ja haalistunut kulta, Melania tuijotti suu typerästi raollaan tarjouksia ilmaan heittelevää kauppiasta - kaikki tuntui liian hyvältä. Jos hän todella saisi materiaalit ja paikan, jossa valmistaa korujaan, ei varmastikaan tulisi ongelmia niiden valmistuksessa. Ja kasveja nainen keräsi mielellään aina kulkiessaan luonnossa, mutta hänellä oli jo entuudestaan jonkinverran valmiita tuotteita kasassa, joten sekin puoli hoituisi helposti. Mutta vastuu, se oli uusi asia Melanialle. Tähän asti hän oli ollut vastuussa vain hevosesta, kanista ja itsestään, ja jos huolet alkoivat painaa jossain liiaksi, pystyi vain karkaamaan ongelmia seuraavaan paikkaan. Jos Melania ottaisi tämän tarjouksen vastaan, hänen oli jäätävä ja kohdattava myös ongelmat silmästä silmään.

Melania pureskeli kynsiään mietteliäänä kulkiessaan. Hänen katseensa oli suunnattu jalkakäytävään, mutta sitä nainen ei nähnyt, vain ajatukset kieppuivat hänen silmiensä edessä.
"En... tiedä mitä sanoa. Siitä lähtien kun lähdin... että todella saisin..." Melania mutisi itsekseen.
"Tiedätkö, talven jäljiltä asiamme eivät ole olleet... Noh, liian hyvin. Materiaaleja oli niukasti, kasveja on turha etsiä lumen alta ja rahaa sitäkin vähemmän. Joitain kasveja tietysti olen saanut kuivatettua viime kesältä, mutta määrä ei ole kummoinen." Melania kiersi lainaviittaa tiukemmin ympärilleen. "Oikeastaan kulkeminenkaan ei enää tunnu niin hehkeältä, selviytyminen keväästä syksyyn, syksystä kevääseen, oman paikan löytäminen kuulostaa kuin paratiisilta." Hän kulki hetken hiljaa tuijottaen edelleen jalkakäytävää, ennenkuin nosti katseensa suoraan Garmeaan.
"Jos todella olet tosissasi tarjouksestasi, otan sen avosylin vastaan."

Tunnistaessaan majatalon oven, jonka päällä heilui kirskuen tuuliviiri, Melania muisti jälleen mihin he olivat menossa. Kaikki muu tuntui kuitenkin olevan toisella sijalla, Garmean ilmaan heittämät ehdotukset täyttivät hänen päänsä. Sopimus tuntui luotettavalta ja kohtuulliselta, sekä järjettömän houkuttelevalta. Melania itse hyötyisi siitä valtavasti, eikä hänellä ollut mitään menetettävääkään oikein enää, mutta hän oli varma että miehelle se saattoi olla riski.
Mutta sehän oli ollut Garmea itse, joka oli tätä ehdottanut, ja Melania luotti miehen arvostelukykyyn täysin. Tämä ei tuntunut mieheltä, joka veti liian nopeita johtopäätöksiä.

Melania kuunteli yhä tarkkaavaisempana miestä. Kuullessaan että hänestä voisi jopa olla hyötyä, että juuri hänelle voisi olla käyttöä, naisen kasvoille levisi leveä hymy.
"Toivottavasti minusta on enemmän hyötyä kuin haittaa sinulle ja liiketoiminnallesi, ainakin aion tehdä parhaani", hän sanoi nopeasti ja jatkoi loikaten aiheesta toiseen "Minulla on aikaa vaikka muille jakaa, huominen käy hienosti. Yritän kuitenkin miettiä ehdotustasi vielä, vaikka olen miltei varma, että päätökseni pysyy. Kuten sanottu, tällaisia mahdollisuuksia ei sada taivaalta."

"Keskipäivä käy hyvin" Melania vastasi, vaikka oikeastaan hän oli suunnitellut seuraavana päivänä lähtevänsä aikaisin aamulla ja palaavansa vasta myöhään, keväällä nousee niin paljon kasveja että niiden talteen keräämiseen menee aikaa. Tämä oli kuitenkin paljon tärkeämpi asia kuin pari kukkasta, joten hän vastasi ilman epäilyksen häivää.
"Samoin paikka, luulen että on turvallisempaakin että tapaamme täällä, tiedä minne seuraavalla kerralla eksyisin" Melania naurahti hieman nolona. Hän ei todellakaan antaisi miehelle tilaisuutta pelastaa häntä uudelleen jostain hämärästä kapakasta.

"Ainiin, viittasi" nainen sanoi ja ojensi viitan Garmealle. Vaikka se oli valtavan suuri ja Melania joutui kannattelemaan sitä käsin, sen palautus oli unohtua. Lämpö karkasi miltei samantien viitan mukana, mutta nythän he olivat jo perillä.
"Kiitos lainasta, huomenna lupaan, ettei sinun tarvitse tehdä samoin."
Melania kiitti vielä kerran kaikesta ja enemmästä, ennenkuin heilautti kättään hyvästiksi majatalon ovella. Suljettuaan oven perässään, Melania jäi hetkeksi lämpimään eteiseen seisomaan silmät suljettuina. Huominen tuntui sekä pelottavalta, että jännittävältä.

Seuraavana aamuna Melania heräsi jo ennen majatalon avautumista, ja kävi ulkona kierroksella rauhoittaakseen itseään. Vaikkei hän oikeastaan ollut kerennyt suuremmin levätä edellisenä yönä, hänen olonsa oli kuitenkin levännyt hermostuneisuudesta huolimatta. Aurinko alkoi jo nostella unisena kasvojaan talojen takaa, kun Melania päätti viimein palata majataloon valmistautumaan, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hän katseli itseään peilistä hieman toivottoman näköisenä, hiukset roikkuivat surullisina suortuvina kasvoja pitkin ja vaatteet olivat nukkavieruja kaiken matkustamisen vuoksi.
"Anouk, mitä minä teen? Katso nyt minua!" Melania voihkaisi toivottomana ja viittasi koko olemukseensa. Kani vastasi kallistaen päätään myötätuntoisesti.
"Tiedätkö, jos nyt taivaalta tipahtaisi pussillinen hopeakolikoita, etsisin oikopäätä käsiini jonkin ompelijattaren!" Mutta tietenkin hän tiesi, ettei sellaisia satanut taivaalta, jokainen roponen oli ansaittava. Se oli julma tosiasia, kuten myös sekin, että kello kävi ja aurinko hipoi jo keskitaivasta.

Melania viimein päätti valita kaapistaan mahdollisimman siistit ja hyvinsäilyneet vaatteet, ja peitti tunkkaisen hajun vahvoista yrteistä puristamallaan mehulla. Ehkä tuoksu ei vetänyt vertoja ylemmän luokan rouvien parfyymeihin, mutta se oli raikas ja luonnollinen, sekä varsin peittävä, joten kelpasi hyvin. Laventeli, sen tuoksu toi Melanian mieleen äidin. Kun nainen sulki silmänsä ja painoi kasvonsa kiinni yllään olevaan puuvillaiseen paitaan, oli kuin hän olisi palannut kotiin. Pieni tupa, isän veitsen ääni kun se vuolsi puuta, äidin hiljainen hyräily kun pikku Melania oli saanut kuulla ilkeitä moitteita käytöksestään. Äidin laventelin tuoksuinen mekko, polvet, joita vasten hän sai painaa päänsä... Melania puri huultaan ja katsoi peilikuvaansa ääneti. Se kuva joka hänelle oli jäänyt äidistään, ei vastannut ollenkaan hänen omaa peilikuvaansa. Kasvonpiirteet olivat pikemminkin karkeat kuin yhtä herkät. Äidin suupielet, jotka saattoivat yhtäkkiä vääntyä alaspäin pieneen nyyhkäykseen, tai pikaiseen hymyyn, joka muistutti pienesti Melanian omaa hymyä. Olisiko hän ollut ylpeä tyttärestään? Nyt hän ei sitä koskaan saisi enää tietää, mutta nainen todella toivoi niin. Kyyneltäkään Melania ei aikonut enää vuodattaa, itkiessään hänen kasvonsa muuttuivat vain punaisiksi, turvonneiksi ja muodottomiksi. Ja juuri nyt hän halusi näyttää arvokkaalta ja ehkä myös hieman viehättävältä. Melania tunsi olonsa kaikista varmimmaksi silloin, kun tiesi myös näyttävänsä hyvältä, ammattimaiselta. Nainen tyrskähti jälkimmäiselle sanalle, ammattimainen hän silti tuskin oli.
Vedettyään pitkät hiuksensa taakse ja sidottuaan ne huivilla kiinni niskaansa, nainen oli melko tyytyväinen ulkonäköönsä. Hän yritti myös hymyillä hieman peilikuvalleen, mutta hymy oli melko kankea, joten Melania päätti pysytellä mahdollisimman vakavana. Se ei ollut vaikeaa, sillä hänen jokainen hermonsa oli kireänä kuin harpun kieli.
Luvattuaan Anoukille palaavansa niin pian kuin voisi, Melania asteli huoneestaan hämärään käytävään, joka vei majatalon aulaan.

Askeltaessaan kohti aulaa hiljaisissa nahkakengissään, Melania etsi katseellaan Garmeaa. Montaa ihmistä aulassa ei ollut, mutta siitä huolimatta naisella meni hetki löytää tämä istumasta majatalon pitäjän lähettyviltä. Hän hymyili pikaisesti tiskin takana seisovalle isännälle ennenkuin käänsi katseensa Garmeaan.
"En arvannut että olisit ollut täällä jo. Toivottavasti et joutunut odottamaan minua kauaa" hän sanoi pienesti hymyillen. Levottomasti nukuttu yö ei välttämättä näkynyt ulospäin, mutta se tuntui heikkona tutinana jaloissa.
"Jäämmekö tänne keskustelemaan sopimuksesta, vai onko sinulla jokin muu paikka mielessä? Vielä täällä on rauhallista, mutta luulen, että puolenpäivän jälkeen tänne alkaa valua ihmisiä." Melania lisäsi perään hymyn, jonka tarkoitus oli vaikuttaa rennolta. Kaikki järjestyy varmasti, hän ajatteli itsekseen. Tavalla tai toisella, olihan hän näinkin pitkälle päässyt, ja mikä voisi olla pahempaa kuin kodittomuus?

//Juuu ei täs mitää. Hyvältä tuo mun silmään näyttää ainakin. Mullaki vähän kesti muuten vastaus kun en oo käyny pariin päivään ^^' Okei no viikkoon melkeen kattomassa.. Mutta khyllä se tästä taas.

Heidän astuessaan ulos, Melania ei tahtonut nähdä pilviä jotka tekivät taivaan maidon valkeaksi. Hän näki edelleen auringon, joka paistoi sen takana ja yritti työntyä pumpulimaisen aineen läpi. Nainen joutui ottamaan kaksi askelta siinä missä toisella siihen meni vain yksi, mutta hän pysyi hyvin perässä.

"Voi, kyllä" hän vastasi Garmean kysymykseen.
"Olen minä huonommissakin majataloissa nukkunut. Tämä nykyinen on oikeastaan melko laadukas, tuskin haistan hometta" Melania naurahti hieman hermostuneena.
"Joten nukuin hyvin, kyllä."
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, Melania tunsi todella elävänsä. Vaikka aiheet heidän kulkiessaan eivät olleet kovin merkittäviä, se oli paljon verrattuna siihen hölynpölyyn mitä hän höpisi yksinään eläimilleen. Vasta silloin matkalla nainen todella tajusi, että se eilinen todella oli tapahtunut ja muutaman kerran hänen sydämensä tuntui jättävän lyönnin väliin. Yrittipä hän kuinka toistella itselleen sen johtuvan vain jännityksestä, oli selvää että osa syy oli myös pieni pelko. Oliko Melaniasta todella siihen?

Nainen veti henkeä nähdessään heidän eteensä avautuvan talon. Olihan hän nähnyt tietysti taloja ennenkin, mutta Melanian omassa mittapuussa tämä oli silti suuri. Hän kurtisti kummissaan kulmiaan tallirakennukselle, mutta ei kysynyt mitään. Jollakin tavoin hänestä tuntui, ettei se ollut viimeinen asia, josta hänen pitäisi vain olla vaiti. Ehkä Garmea saisi vieraastaan paremman kuvan, jos tämä ei heittelisi typeriä kysymyksiä ilmaan.
Heidän tullessa sisään, Melanian huulilta karkasi jälleen uusi huokaus. Ei pelkästään kalustus, vaan myös palvelija veti hänen huomionsa puoleensa. Tällaista ei ollut aivan kenellä tahansa, siitä hän sentään oli varma.

Kun he astuivat neuvotteluhuoneeseen, Melania ei voinut olla katselematta ympärilleen ihaillen. Tyylikästä, muttei prameilevaa, naisena hän oli vaikuttunut.
Istuuduttuaan tuolille pöydän ääreen, hän vihdoin keskitti ajatuksensa siihen, minkä vuoksi he ylipäätään olivat paikalla. Kuultuaan kysymyksen hänen lukutaidoistaan, Melania painoi päänsä hieman vaisuna.
"Kyy-yllä" hän vastasi venytellen "osaan minä lukea, mutta taitoni on pikemminkin itseopittua eikä kovin täydellistä. Ja nimeni kokonaisuudessaan on Melania Hopeakehrääjä."
Nainen seurasi palvelijan liikkeitä katseellaan, ja ihaili tämän tuomia pikareita esteettä. Jälleen hänen täytyi irtautua pinnallisista ajatuksistaan, ja edes yrittää keskittyä aiheeseen jota he käsittelivät.
"Aivan, niin..." Melania mutisi.
"En tiedä paljoakaan... kauppa-asioista. Olisin kiitollinen jos kertoisit, mihin todella olemme nyt ryhtymässä ja mitä tahdot tietää?"

Melania kuunteli tarkkaavaisesti vieressä Garmean kertoillessa ilmeisen asiantuntevasti sopimuksesta. Kaikki tuntui jotenkin niin helpolta, niin yksinkertaiselta, ettei hän tahtonut uskoa että asia olisi näin yksinkertainen. Jälleen nainen vaipui kuitenkin haavemaailmaansa, jonka miehen sanat olivat hänelle rakentaneet. Oma, varma asunto, vakaat tulot... Ja että joku vielä pitäisi hänen turvallisuudestaankin huolta! Itseasiassa Melania oli pelännytkin hetken aikaa mahdollisuutta, että hän joutuisi jonkin kokeneemman kauppiaan tai muun huijaamaksi.

Nainen nyökkäili välillä ja seurasi Garmean sormea pergamentilla, nyt hän saattoi jopa katsella miestä silmiin hyvällä syyllä. Oliko tämä aivan tosissaan? Kysymys, joka oli askarruttanut Melaniaa tämän koko keskustelun ajan, ei, jo eilisestä lähtien!
Melania katseli miehen liikkeitä tämän vaihtaessa asentoaan, ja huomasi katselevan tätä jälleen tavoin, jotka eivät ole sopivia tällaisissa tilanteissa. Nainen nielaisi syvän huokauksen, ja keskittyi kuuntelemaan sopimuksen viimeistä, ja myös yllättävintä kohtaa. Eivät ne sanat, jotka Garmea sanoi, vaan hänen kasvojensa ilme sai Melanian pelästymään suunniltaan. Ehkä naisen silmät kavalsivat hänet, mutta kasvojen ilme pysyi kutakuinkin tyynenä.

Miksei hän ollut tajunnut tätä aiemmin? Melania olisi voinut purra itseään pelkästä pahastuksesta, häntä ei vaivannut se, ettei mies tuntunut olevan sittenkään vain tavallinen kauppias, itseasiassa se teki tästä naisen silmissä entistä kiehtovamman. Oikeastaan hän ei tiennyt mikä vaivasi, sillä eihän hänkään tahtonut ihmisten työntävän nenäänsä omiin asioihinsa. Ehkä se oli vain Garmean ilme, aivan kuin joku olisi avannut ikkunan ja päästänyt lämmön ulos huoneesta.

Hetken aikaa hiljaa miestä katseltuaan, Melania kokosi kasvoilleen tyynen hymyn, jolla ei toivonut viestivän ajatuksiaan suuntaan tai toiseen.

"Sopimus kuulostaa hyvältä", hän aloitti. "Varmaankin ensimmäinen kerta, kun todella saisin mahdollisuuden aikuistu... elää kuten muut, tarkoitan" jälleen pieni hymy.
"Itseasiassa se kuulostaa niin hyvältä, että tuskin voin uskoa kaiken. Lupaan tehdä parhaani kaupan suhteen, en aio tuottaa sinulle pettymystä."

Melania laski kyynerpäänsä pöydälle, ja nojasi leukaansa rystysiin katsellessaan silmät hieman viirullaan Garmeaa. Tuntui yhä melkein huimaavalta katsella tätä niin suoraan, mutta hän tahtoi tehdä selväksi, että luotti mieheen, oli tämän epäluuloilla syy tai ei.
"Ja mitä tulee viimeiseen kohtaan, en usko että minusta on siinä asiassa huolta. Vaikka keskustelisimme vain päivän säästä, se pysyy huulieni takana. En tiedä kauppiaista paljonkaan, mutta sinulla tuntuu olevan jotain aivan erityistä mielessäsi, mutta saat pitää salaisuutesi - kuten minäkin omani." Melania laski katseensa takaisin pergamenttiin.
"Ja jos tarvitset apua jossakin, olen käytettävissäsi."

//Urk. x_x kamalan sekavaa.. tuolla Melanialla on kohta joku persoonallisuushäiriö kun se vaihtaa mielipidettään ja ajatuksiaan kokoajan

Vinosti hymyillen Melania otti vastaan viinipikarillisen ja kohotti sitä Garmean tehdessä samoin. Hän katseli juomaa hetken kuunnellessaan miehen puhetta ja maistoi sitä sitten. Tämän jälkeen nainen nosti katseensa puhujaan ja hymyili. Enää tunnelma ei tuntunut niin jäykän viralliselta ja hän uskalsi hengittää vapaammin.
"Minulla on aikaa" Melania vastasi virnistäen.

Yösijan tarjoaminen tuli kuitenkin pienoisena yllätyksenä.
"Oletko tosissasi? Tai siis... Yleensä minulla on tapana maksaa kyllä jo asettuessani majataloon, mutta tällä kertaa en ollut varma lähtemisestäni" hän sanoi.
"Ajattelin siis maksaa vasta kun lähden kaupungista, mutta näemmä minun ei tarvitsekaan paeta täältä niin pian. Mutta siitä huolimatta..."
Jopa mietteisiinsä vajonneena Melania ei tahtonut istua sijoillaan tietäessään toisen istuvan hänen vieressään ja tuntiessaan katseen itsessään. Ja vaikka hän oli varma, että Garmean ajatukset kulkivat ihan muita teitä kuin hänen omansa, ei se helpottanut yhtään.
Nainen katseli kaunista huonetta ja oli varma siitä, ettei vierashuone ollut lainkaan niin huonosti hoidettu kuin hänen petinsä majatalossa, vaikka sekin oli vielä melko mukava. Melania saattoi vain kuvitella, millaista olisi asua tällaisessa talossa kuin Garmean oli...
"Ja tietysti minulla on vielä hevonen ja kanikin, tosin uskon että ratsuni voi jäädä majatalon talleihin. Mutta Anouk tulisi vähintään mukaani, jos olet tosiaan tosissasi kutsumassa minua tänne." Melania naurahti hieman ujosti. Hänen katseensa kiersi jälleen seinillä.

"Täällä on niin siistiä ja kaunista" nainen sanoi pikemminkin itsekseen.
"Ja mitä tarkoitit sanomalla Rime ja "muut"? Onko sinulla enemmänkin palvelijoita?" hän kysyi äkkiä. Melania ei olisi yllättynyt vaikka Garmealla olisi ollut oma sisäkkö hoitamassa talon kunnossapitoa. Tai ehkä sen teki Rime?
"Niin, ja... Jos todella sinulla on tilaa ja jos olet varma, etten ole millään tavoin tiellä... En sano että olisin kovin kovaääninen tai epäsiisti itsekään, tietenkään, mutta tahdon olla varma ettet kysy vain kohteliaisuuttasi" Melania mutisi ja ravisteli päätään selvittääkseen ajatuksensa. Hän otti huikan viiniä huuhtoakseen kurkkunsa selväksi. Rohkaistuttuaan nainen nosti katseensa Garmeaan.
"Mitä yritän sanoa on, otan yöpaikan enemmän kuin mielelläni vastaan." Melania hymyili leveästi ja oli hiukan ylpeä itsestään - yleensä hän ei ruvennut näin mukeltamaan, mutta kaikki se yllätyksellinen mitä oli tapahtunut, sai hänen pakkansa sekaisin.

//Juu ei täs mitää kiirettä :'D

Kuullessaan että Melania sai tuoda myös "pienen perheensä" mukanaan, hän huokaisi helpotuksesta. Tuntui hyvältä tietää että sekin järjestyisi.
"Olen saanut opettaa Anoukin jo kauan sitten sisäsiistiksi, harvassa majatalossa pidetään kaninjätöksistä tai sen sellaisesta ympäri huoneita. Yleensä järjestän jonkinlaisen vanhan aikakausilehden, jonka tyhjennän kukkapenkkeihin kun se näyttää täydeltä. Istutuksilta kyllä joudun pitämään sitä poissa puoliväkisin; istutetut kukat ovat sen heikkous" Melania naurahti.
"Ja luulen että ratsunikin tulee toimeen melkeinpä minkä tahansa kanssa, kunhan saa olla melko rauhassa meteliltä. Karsinan siivoaminen myös onnistuu minulta, joten senkään kanassa tuskin tulee ongelmaa. Palveluskuntasi ei tule edes huomaamaan olemassaoloani näiltä osin" hän jatkoi ja virnisti leveästi. Nainen nyökkäsi kiitokseksi Garmean täytettyä pikarin uudelleen, ja kaatoi juoman kurkkuunsa jättäen sen enää puolilleen. Viini ei maistanut tavanomaisen halvalle, kuten tavallisesti mihin hän oli tottunut.

Kierrokseen talon ympäri hän vastasi myös kyllä kiitos.
"En mielelläni hiiviskele muiden asunnoissa yksikseni, joten mielelläni ottaisin vastaan opastetun kierroksen. Ajatus omassakaan kodissani hilluvista puolituntemattomista ihmisistä ei kuulosta hyvältä, joten en ihmettele vaikka onnistuisin kämmäämään jotain" Melania nauroi.
"Ja tahdon nähdä lisää tätä kaikkea" hän sanoi viitaten ympärillään olevaan huoneeseen.
"Kauneuden nälkäni on suunnaton."

Melania kosketti pikaria etusormellaan, ja liu'utti sormea pitkin sen viileää pintaa. Hetken hänen mielessään kävi, että ehkä joskus hänellä itselläänkin olisi samankaltaisia astioita omassa kodissaan. Nainen päästi pienen, vallattoman naurun ilmoille ja oli miltei halata Garmeaa. Tätä hän ei kuitenkaan tehnyt, niin tutulta mies ei vielä tuntunut, ja jostain syystä hänestä tuntui että koko tapaus aiheuttaisi vain ahdistuneen hiljaisuuden heidän välilleen. Etenkin nyt, kun kaikki tuntui niin helpolta ja kevyeltä. Pienoista jännitystä tietysti hänen mieleensä toi ne yöt, jotka hän viettäisi täällä.

"Toivottavasti et pidä minua tyhmänä, kun toistelen asioita. Kaikki tämä vain tuntuu niin epätodelliselta. Tapaan kolkossa baarissa miehen, joka loppujen lopuksi tarjoutuu antamaan minulle töitä" Melania nauroi.
"En ole tottunut tällaiseen, kuten varmaan olen jo sanonutkin" hän jatkoi, ja huomasi jälleen toistavansa itseään. Varsinainen oravanpyörä.

//Aaa.. Pirun joulu. ><' kaikennäköstä jouluhäslähäslää tässä niin kesti vähän vastata. Toivottavasti ei tuu tämmösiä taukoja enään, tosin en uskalla lupaillakaan.. Anteeks kun oot joutunu venailee. ._.'