Tuulen kuljettamaa

//Sätkynukke ja Kuurna, kiitosta.//

Rautanyrkki paiskautui tammista pöytää vasten kumahtaen.
"Sinä menet sen kauppiaan puheille, ymmärrätkö minua?! Tästä ei enää puhuta!" Aras Mostraelin jylisevä äänensävy myötäili sanoja täydellisesti - tästä ei enää puhuttaisi jos se hänestä olisi kiinni. Vaan kun ei ollut.
"Mutta en halua mennä!" Aidan huusi ja ojensi kätensä eteensä kuin ymmärrystä hakien.
"Tiedät, että hän ei ota minua vastaan." Huuto lauhtui nopeasti puuskahdukseksi nuorukaisen vetäen kätensä puuskaan suojamuuriksi eteensä. Jos hänen isänsä oli niin kiinnostunut kauppalaivoista, miksi juuri hänen täytyi tehdä matka kauppias Intomielen luokse. Jokainen tiesi kuinka paljon Intomieli karsasti jokaista, joka vähänkään näytti siltä, että voisi periytyä Tundrakansalaisesta. Barbaarista. Epärehellisestä maan madosta. Aidan laski katseensa.
"Sinun haluamisiasi en koskaan kysynyt. Sinun täytyy oppia ottamaan linnanherran paikkasi kaikenlaisten ihmisten edessä." Rautanyrkin jäätävä äänensävy sai Aidanin niskavillat kohoamaan, kun hän kärvisteli isänsä arvostelevan katseen alla.
"... Siltikin..." Hiljainen sana karkasi pojan huulilta tämän mulkoillessa isäänsä synkästi kulmiensa alta. Nykyisen linnanherran silmäkulmat kapenivat aavistuksen poikansa niskoittelun edessä.
"Jos sinä, poika, pelleiletkin ja osoitat mieltäsi muiden kanssa, niin minusta sinä et narria tee." Rautanyrkki sähähti pojalleen nojaten eteenpäin samalla laskien karut kasvonsa Aidanin tasolle. Jos jonkun toisen olemus olisi tästä särkynyt, jos joku toinen olisikin laskenutkin katseensa, olkapäänsä ja hiljaa alistunut, niin ei Aidan. Hän kohtasi isänsä katseen järkähtämättömänä, nosti aavistuksen leukaansa ja tuijotti toista uhmakkaana. Näennäisesti. Sisäisesti Aidanilla ei ollut enää uhmaa jäljellä. Hän vain puolustautui piiloutumalla teeskennellyn tunteen taakse niin kuin niin monet kerrat aikaisemminkin. Hetken kuluttua Aras nojautui taaksepäin, Aidan huokaisi salaa helpotuksesta.
"Tsk tsk, Velvollisuudentunto, tuollainen käytös ei sovi lainkaan tulevalle linnanherralle. Kai sinä edes sen verran ymmärrät?" Äänensävy oli jäätävän odottava ja kohonnut kulmakarva säesti sävyä.
Hiljaisuus. Ei enää uhmaa jäljellä, hitustakaan. Luovutus.
"... Niin isä." Nuorukainen vastasi hiljaa ja kääntyi lähteäkseen.

Jäykästi Aidan Velvillisuudentunto käveli tallirakennuksen luokse. Kulmat olivat kurtistuneet taivaansinisten silmien ylle peittäen niiden todellisen värin varjollaan. Koko nuorukaisen olemus huokui ärtyneisyyttä ja tyytymättömyyttä. Kädet olivat pusertuneet nyrkkiin, kun tuo marssi pihan poikki hakemaan Kazarraa, uskollista lohikäärmeratsuaan. Aidan ei tervehtinyt lumenvalkoista saapuessaan sen luokse, vaan vei sen suoraan ulos. Naaras kirahti kotkamaisesti ja löntysteli kiemurrellen pihalle. Sen rubiininpunainen katse tutki isäntää armottomana, mutta jopa Kazarra älysi olla olematta tällaisella hetkellä. Sen valtavankokoiset käpälät kynsineen raapivat pihamaahan mullantäyttämiä viiltoja, kun se seurasi isäntäänsä läheiselle kukkulalle. Aidan hyppäsi ketterästi lemmikkinsä selkään.
"Mene." Sana oli osoitettu vain ja ainoastaan Kazarralle. Rubiininhehkuinen katse harhaili hetken verran horisontossa ennen kuin valtavankokoiset siivet irtaantuivat ruumiista. Ne levittyivät upeina lohikäärmenaaraan molemmille puolille. Kazarra heilautti raskaasti siipiään muutaman kerran kuin kokeillakseen, että ne vielä toimisivat. Sitten se alkoi puskea niillä ilmaa ja hitaasti, mutta varmasti kaksikko nousi taivaalle.

Aurinko pilkotti vielä korkealla keskipäivän paahteessa, kun lohikäärme ja poika lensivät ilmojen halki. Maa vilisti nopeaa tahtia Aidanin katseen alla, kun hän yritti löytää paikkaa, jonne pysähtyä. Aidan oli päättänyt, että hän ei menisi suoraan kauppias Intomielen luokse, sillä hänen tämän hetkinen mielentilansa oli sen verran räjähdysaltista luokkaa, että yksikin väärä sana kauppiaalta olisi voinut vaihtoehtoisesti saada pojan karkaamaan hänen kurkkuunsa tai pillahtamaan katkeraan itkuun hänen edessään. Kumpaakaan noista Aidan viimeiseksi halusi. Niinpä hän oli päättänyt levähtää pienen hetken jossakin varjoisassa paikassa, kun nyt kerran oli uloskin asti päässyt vanhempiensa valvovan katseen alta.
"Tuonne!" Aidan huudahti Kazarralle tuulen viedessä puolet sanasta. Alla päin näkyi pieni aukea, jonka toista puolta reunusti viileä metsikkö. Aukean toiselta puolelta oli esteetön näkymä kukkuloille, joita jatkui silmänkantamattomiin. Lähistöllä oli myös muutama maalaistalo ja peltoja. Ihanteellinen paikka pienelle pysähdykselle siis.
Jaloillaan ja käsillään avuja antaen Aidan ohjasti Kazarran laskeutumaan aukealle. Mutta ennen kuin he olivat tasaisesti maalla, päätti lohikäärmenaaras ilmeisesti hieman piristää synkkää isäntäänsä ja aloitti huiman ilmalennon alas. Se supisti siipensä suppuun kiinni vartaloonsa ja antoi pää edellä itsensä tippua hurjaa vauhtia alas päin.

"Kazarra? Mit- Kazarraa-aaaaaaah!" Järkyttynyt huuto karkasi nuoren perijän huulilta, kun tämä vakaasti uskoi loppunsa tulleen. Juuri, kun he olivat tarpeeksi lähellä maata liiskautuakseen siihen, lohikäärme avasi yllättäen siipensä saaden ilmalennon loppumaan kuin seinään. Aidan paiskautui ratsunsa kaulaa vasten henkeään haukkoen. Maassa nuorukainen hoippui pois naaraan selästä, lysähti hetkeksi kontalleen maahan ja painoi otsansa maan syliin.
"Kirottu elikko...." Heikko manaus pääsi pojan huulilta, kun tuo tunsi edelleen mahansa heittävän kuperkeikkaa sisällään. Ei kai tästä nyt sentään yleä ruvettaisi heittämään. Siltä totisesti tuntui. Aidan sulki hetkeksi silmänsä ja kierähti kyljelleen maahan.
Hetken kuluttua heikko hekotus pääsi pojan huulilta ja voimistui voimistumistaan. Lopulta nuorukainen hekotti täyttä päätä näyttäen vähintäänkin vähäjärkiseltä Kazarran katsellessa isäntäänsä niin omahyväiseltä, että olisi voinut vähintäänkin poksahtaa siihen paikkaan. Sitten nauru päättyi kuin seinään. Aidan nousi ylös ja pyyhki silmäkulmiaan. Otsa rypistyi aavistuksen.
"Sinä senkin vähä-älyinen liskonrääpäle! Tajuatko, että olisimme voineet vaikka kuolla? Jumalat auttakoon, ei sinullakaan taida nupissasi mitään virrata. Vuodet eivät ole muuttaneet sinua yhtään, Kaz, olet samanlainen pilantekijä kuin silloin kun tapasin sinut!" Panettelu jatkui kunnes Aidanin oli pakko vetäistä henkeä. Hän huohotti tuijottaen lohikäärmettään. Toista suupieltä nyki väkisinkin hymynkare. "Että minä pidän sinusta."
Kyllä, kaksikko vaikutti vähintäänkin vähäjärkisiltä.

//Nah, tuo nyt vain sattui venymään noin pitkäksi, eivätköhän nuo vastaukset tasaudu normaaleihin mittoihin ;> Satuinpa nyt vielä koneelle, niin vastailen. Kuurna on muuten ihana!//

Siinä vuoron perään lohikäärmenaarastaan sättiessään vuoroin kehuessaan kuului jostakin kauempaa hentoinen ääni. Aidanin silmät laajentuivat aavistuksen ja hän käännähti nopeasti ympäri hakien katseellaan villisti paikkaa, josta kyseinen ääni oli kuulunut. Käsi hakeutui olemattomalle miekankahvalle - eihän hän sellaista täälläpäin rämeessä kierrellessään ollut arvannut ottaa mukaan. Harmistunut ynähdys karkasi nuorukaisen huulilta tämän huomatessa itsekin kömmähdyksensä. Vaihtoehdoksi jäi vain Kazarran puolustukseen luottaminen. Huvittunut ilme käväisi Aidanin kasvoilla - viimeinen keino maailmassa. Siispä hän saisi turvautua käsivoimiinsa. Tietenkään poikanen ei käsirysyä toivonut, mutta jos hän sellaiseen ajautuisi niin,.. no olkoot se sen hetken murhe.
Mutta kuinka ollakaan, vastus, jonka Aidan oli mielessään kuvitellut, osoittautuikin täydellisen erilaiseksi todellisuudessa. Velvollisuudentunto tuijotti hetken epäuskoisena viattoman ja hennon oloista najadipoikaa - tyttöä? Poika räpäytti pari kertaa silmiään. Erh?

Vasta sitten toisen sanat saavuttivat häkeltyneen nuoren miehen korvat. Oliko hän kunnossa? Juuri kun Aidan oli huutamaisillaan jotakin epämääräistä takaisin, hänen päähänsä iski lapsellisen mustasukkainen ajatus tästä paikasta. Tämähän oli hänen lepohetkensä, hänen aukeansa. Hän oli tullut tänne ensin, eikä hän todellakaan halunnut häiriöntekijöitä. Isänsä puheista syntynyt, mutta jo asettunut kiukku leimahti uudestaan liekkeihin. Sitä paitsi - Aidan veti syvään henkeä rauhoittaakseen itseään - mitä jos toinen olikin hänen isänsä lähettämä vakooja, joka seurasi häntä ja varmisti, että tehtävä tulisi täytetyksi? Kekseliästä. Kuka nyt epäilisi tuollaista suloista ja herttaisen oloista ilmestystä. Nyt Rautanyrkki oli mennyt liian pitkälle. Ja vaikka Aras ei olisikaan lähettänyt tätä najadia, niin siltikin, siltikin.
"Älä tule tänne! Mene pois." Aidan jätti toisen herroittelun vaille huomiota. Sanoja ei lausuttu niin kuin aatelinen olisi lausunut alempiarvoiselleen. Ne oli lausuttu pikkupojalta pikkupojalle, joka oli tullut liian lähelle toisen lempileluja. Aidan käänsi selkänsä toiselle ja otti askeleen kohti Kazarraa kulmien kurtistaen varjoa sielunpeilien ylle. Kehtasikin tulla tänne.

Silti. Sanat eivät olleet tulleet ulos vakuuttavasti. Vaikka Aidan oli käskenyt toista menemään pois, se oli viimeinen teko, mitä nuori mies todella halusi. Hän ei vain pystynyt myöntämään sitä itselleen. Ei pystynyt myöntämään, että hänkin halusi joskus keskustella jonkun kanssa, vaikka ihan turhanpäiväisistä asioista. Milloin hän oli viimeksi saanut jutella kesästä, leivosten mausta, vaikka pilven muodosta - ihan mistä vain kunhan se ei koskenut mitään tärkeää. Tuhahdus. Velvollisuudentunto veti värähtäen henkeä ryhdistäytyi. Hän kääntyi takaisin vierasta kohden ja kasvoilta huokui väkinäisesti naamalle loihdittu vihamielisyys. "En halua sinua tänne. Mene pois. ...Ole kiltti." Viimeisten sanojen kuiskattu paino teki tyhjäksi kaiken vihaisuuden tuoden esille vain nuorukaisesta hohkaavan pohjattoman surumielisyyden. Silti Aidan jatkoi itsepäisesti tuijotustaan kohti toista kuin yrittäen häätää hänet katseellaan. Kazarra seurasi sanojen vaihtoa epäluuloisena luimistellen, se nosti kiilamaisen päänsä korkealle ilmaan kuin tarkkaillen sieltä, ettei mikään pääsisi satuttamaan hetken haurastamaa isäntäänsä.

//Naaw, Kuurna-raukan sähellys sai minut melkein nauramaan ääneen : D Voi pientä.//

Suu loksahti väkisin auki. Aidan tuijotti silmät pyöreinä najadipojan päätöntä juoksentelua. Toisen kakeltelevat sanat saivat vastaukseksi vain häkeltyneen ynähdyksen, kun nuorukainen unohti hetkessä kaiken vihamielisyytensä. Oliko kaikki nyt ihan raiteillaan, toinen ei tainnut olla aivan täysissä järjissään? Kuvitelmat isänsä lähettämästä vakoojasta karisivat hiljalleen maahan kuin syksyn ruskistamat koivunlehdet ja jättivät jäljelle vain hämmästyneisyyden, kunnes sini-ihoisen pahoittelevat sanat vihdoin tavoittivat Velvollisuuden korvat. Suu aukoi hetken löytääkseen sanoja kaiken ällistyneisyyden keskellä.
"Eh, et sinä oikeastaan... tai... et sinä oikeasti ...häirinnyt." Epävarmat sanat tipahtelivat yksitellen pojan suusta, kun hän tuijotti edelleen suurin silmin toista. Loppukin vatsanpohjalle kerääntynyt vihamielisyys oli tipotiessään. Nopeasti koko tilanne alkoi saada jopa huvittavia piirteitä nuorukaisen mielessä ja yhtäkkiä pieni hymynpoikanen nyki Aidanin suupieliä. Nuorukainen rykäisi peittääkseen tunteen ja asetti kasvoilleen vakavan ilmeen, kun hän yritti vaivoin kuulla, mitä toinen puhui. Voi toista, puhuisi nyt edes vähän lujempaa. Mutta. Toinenko halusi apua? Oliko tuolla jokin hätänä? Otsa rypistyi aavistuksen ja Aidan katsahti nopeasti Kazarraan kuin vastausta hakien. Lohikäärmenaaras katseli heitä vakavana korkeuksistaan, mutta ei antanut merkkiäkään siitä, että olisi jollakin tavalla halunnut osallistua tähän sirkukseen. Se selvästi piti itseään kaiken tämän yläpuolella. Jaaha. Nuori perijä käänsi päänsä juuri parhaaksi takaisin nähdäkseen vieraan punastuvan ja kumartelevan häntä siinä kuin mitäkin ylimystä. Harmistunut henkäisy karkasi nuorukaisen huulilta, hän tunsi itsensä vaivaantuneeksi siinä seistessään.

Sitten. Yhtäkkiä vierailija päättikin todella lähteä, katseensa harhaillessa hetken ympärillään tuo otti muutaman askeleen noudattaakseen Aidanin suutuspäissä lausuttua pyyntöä. Velvollisuudentunto tunsi harminsa kasvavan. Ei tässä näin pitänyt käydä, ei toinen löytäisi asutusta täältä lähimailtakaan. Kohtaisi pian kuolemansa. Sellaista ei Aidankaan sentään halunnut omalletunnolleen. Pää tapaili sanoja, joilla poika olisi voinut ottaa sanansa takaisin, huulet raoittuivat valmiina lausumaan ne, mutta puhetta ei kuulunut. Niele ylpeytesi, pääkoppa neuvoi hartaasti, mutta Aidan ei pystynyt, ei sitten millään. Hän otti yhden epäröivän askeleen poistuvaa olentoa kohti ja kohotti kätensä huutaakseen jotakin tuon perään. Sillä samaisella hullunkurisella hetkellä najadi kääntyi ja tämä näytti niin avuttomalta, että nuorukaisen sydän löi yhden kerran tyhjää. Aidan tuijotti hetken toista sanattomana, yritti löytää sanoja joista olisi apua. Käsi vetäistiin takaisin muun ruumiin rinnalle, samoin jalka. Kasvoilta paistoi puhdas epäröinti.

Lopulta Aidan veti syvään henkeä. "Voin auttaa sinua,.. ei vaan - mietiskelevä silmäys taivaalle- haluan auttaa sinua." Nuorukainen säpsähti itsekin sanojaan. Halusiko? Missä vaiheessa hänestä oli tullut auliisti apuaan jokaiselle jakava pyhimyksenkuvatus - parasta olisi, että hän vain pakenisi ylhäisyytensä suojiin ja ärjäisisi toisen tiehensä, jotta saisi hetken rauhaa itselleen. Vai? Aidan katsahti uudelleen najadiin ja vaikka toinen oli kaukana, kristallinsinisten silmien hehku tavoitti toiset samanlaiset. Syntyvän päätöksen lujuuden pystyi melkein lukemaan Aidanin olemuksesta. Hän ei jättäisi ketään, ei tuntematonta, ei tuttua, samalla tavalla heitteille kuin hänet oli jätetty jo kauan aikaa sitten. Nuorukainen loihti kasvoilleen ehkä hieman väkinäisen hymyn. "Ja anna anteeksi äskeinen tahdittomuuteni, en tarkoittanut mitä sanoin." Hienoinen irvistys käväisi Aidanin kasvoilla - pystyikö hän enää sekavammalta kuulostamaan? Vasta hetki sitten hän oli vihoissaan käskenyt toista menemään pois ja nyt jo pyyteli tekemisiään anteeksi. No jaa, Aidan ei koskaan ollut ollut tasapainoisin henkilö maankamaralla.
Viimein: "Tule tänne." Nuorukainen lausui lempeästi kuin peläten, että toinen pelästyisi ja karkaisi tiehensä - minkä Aidan itseasiassa näin pikaisen tapaamisen perusteella kuvitteli hyvinkin mahdolliseksi. Hän ojensi kätensä ystävällisesti eteenpäin ja hymyili samalla rohkaisevasti. Silti kaikkien esille loihdittujen eleiden takaa paistoi edelleen epävarmuus, joka loi hunajaisen ja niljakkaan ilmapiirin sijasta rosoisen, mutta vilpittömän tunnelman aukean ylle.

//Ja voi tuota Velvollisuudentuntoa, kun yrittää kamppailla tunteidensa kanssa. On tässä meillä kaksikko o/ //

//Olkoon siis Kuurna tatti ja Aidan symppis. Ihan mielenkiintoinen yhtälö kohdatessaan kheh :: D//

Sinisten silmien katse kiinnittyi najadipoikaan, kun tuo ilmeisesti harkitsevissa mietteissään siirteli pikkukiviä kengänkärjellään. Kun toinen kääntyi kannoillaan ja kysyi Aidanilta niin vilpittömän oloisen kysymyksen, aito hymy syventyi hetkeksi väkisinkin nuorukaisen valkeille kasvoille saaden hymykuopat syttymään poskiin.
"Kyllä, minä autan sinua ihan oikeasti." Tuo naurahti hiljaa. Silti pieni harmistus seurasi siitä, että toinen ei ollut tarttunut hänen ystävällisyyden eleeseensä ja hitaasti poikanen laski kätensä alas. No, ei kai sitä voinut olettaa, että jokainen vastaantulija kirmaisi hänen luokseen ilman epäilyksen häivää. Eikä varsinkaan sen jälkeen, kun hän oli juuri ärissyt toiselle kuin kengästä saanut koira. Aidan mutristeli huuliaan mietteissään. Kovin syvälle ajatuksissaan hän ei kuitenkaan ehtinyt vajota, kun vieraan kiitolliset sanat löysivät perille.
"Äh, mitäpä tuosta. Täytyyhän minun vähintäänkin korvata äskeinen tiuskimiseni." Lausuessaan tämän Aidanin mielenkiinto ei kuitenkaan ollut keskittynyt sanoihin, vaan hän katseli ehkä hieman ymmällään edessään olevaa poikaa, joka niin kainosti näpläsi sormenpäitään. Nuorukainen rypisti kummastuneena kulmiaan. Oliko toinen jotenkin... ujo, kenties jopa arka? Näine päätelmineen häpeän puna kohosi hiljaa Velvollisuudentunnon kalpeille poskipäille kun hän muisteli hetki sitten tapahtunutta äyskimistään. Ehkä hovissa ei opetettu turhaan käytöstapoja, Aidanin täytyisi totisesti perehtyä niihin paremmin. Miten hän ei ollutkaan tajunnut lukea toisen eleistä, että vihoissa lausutut sanat olivat pelästyttäneet toisen varmaankin sydänjuuria myöten. Voi, mikä typerys hän olikaan.

Harmistus paistoi nuorukaisen kasvoilta ja hän nosti katseensa Kazarraan. Ele oli kovin tuttu, näytti siltä, että joka kerta, kun poikaselle sattui jotakin epämukavaa - kun joko hän itse tai joku muu oli tyrinyt - hän haki katseellaan voimaa lohikäärmeestään. Kazarra, joka tuntui melkein nuokkuvan odottaen vain shown päättymistä, avasi hitaasti silmänsä sirrilleen, katsahti rubiinin hehkuisella katseellaan Aidania, urahti hieman ja käänsi taas päänsä ylväästi suoraksi sulkien silmänsä. Näytti kuin näkymätön painolasti olisi tippunut miehenalun olkapäiltä, kun hän kääntyi takaisin najadipojan puoleen kuullakseen, mitä tuolla oli sanottavana - selitys, miksi toinen oli täällä. Aidan nyökkäsi hitaasti. Samassa hänen silmänsä laajenivat aavistuksen verran, toinenhan hymyili, vieläpä mitä aurinkoisemmin. Suloista. Ja kenties jopa edistystä? Kaikki harmi, mitä nuori perijä oli tuntenut ystävyyden eleensä torjumisesta katosivat tuhkana tuuleen. Hän vastasi kohteliaasti hymyyn ja tällä kertaa se oli oikeasti ystävällinen, ei vain pakosti naamalle loihdittu ele.

Sitten nuoren ilme vakavoitui ja hän katsahti mietteliäänä metsän rajaan otsan rypistyessä hienoisesti. "Ithleif..." Aidan toisti sanan maistellen sitä suussaan ja katsahti tällä kertaa pelloille päin. Nuori puraisi nopeasti huultaan ja pyörähti hitaasti ympäri yrittäen saada selkoa ilmansuunnista. "Olen itsekin Jurleifista kotoisin..." Aidan selvensi puoliksi itsekseen ja katseli edelleen eri suuntiin silmien haravoidessa lähimaastoa. Sitten kaikki uurteet siloittuivat nuorukaisen siroilta kasvoilta, hymy korvasi huolirypyt, ja hän suuntasi sinihehkuisen katseensa takaisin toiseen. "Se taitaa olla tästä päin pohjoiseen. Tuonne." Aidan lisäsi osoittaen kädellään harvan metsän reunaa. "Mutta pahoin pelkään, että et pääse sinne kävellen. Matka on pitkä ja vaarallinen, joutuisit kävelemään hyvin läheltä Mustametsää, demonien asuinpaikkaa." Aidan katsoi vakavana toista. "En suosittele, että lähdet sinne... ainakaan yksin." Katse tarkkaili vieraan kasvoja, näkyisikö niistä torjuntaa, hyväksyntää, epäröintiä, minkäänlaisia tunteita. "Minulla on tietysti tuo lohikäärme..." Nuorukainen sanoi hivenen hiljempaa, melkein kainosti, vielä olisi puuttunut, että tuo olisi laskenut katseensa kengänkärkiinsä ja pyöritellyt maassa pikkukiviä toisen tapaan.

Loppujen lopuksi Velvollisuudentunto vain kallisti hieman päätään katsellessaan toista. Vapaa valinta. Helpottaakseen kuitenkin omalta puoleltaan hieman jännittyneeksi käynyttä ilmapiiriä, hän lisäsi;
"Niin tosiaan, olen Aidan." ...Missä loput nimet, Tyrskylinnan perijän tittelin esitteleminen, aateliseksi julistautuminen, ylempiarvoiseksi esittäytyminen? Hiljaisuus. Niitä ei kuulunut. Pääkoppa kyllä pähkäili yhä kahden vaiheilla, pitäisikö uudelle tuttavuudelle kertoa, olisiko valehtelua jättää sanomatta jotain niinkin tärkeää? Jokin kehoitti olemaan tälle epätavalliselle vieraalle ensisijaisen avoin, yllätykset tulevaisuudessa eivät ehkä muotoilisi hänestä itsestään kovin mielekästä kuvaa.
Tukahdutettu huokaus ja Aidan kiemurteli hetken paikallaan. Hän ei olisi millään halunnut rikkoa mielikuvaa aivan tavallisesta kyläpojasta - vaikka tosin lohikäärme jo muuta kertoikin, sellaisillahan ajelivat vain varakkaammat. Parasta siis paljastaa, muuten tarina äityisi liian sekavaksi.
"Tuota... ja asun Tyrskylinnassa. Tiedät ehkä rakennuksen, suurehko linnake Jurleifin laitamilla, meren äärellä." Sanat tulivat ulos karheina, äänensävy oli liian kireä, jotta poika olisi voinut peittää vastahakoisuutensa kertoessaan tämän. No, nyt se oli sanottu. Aidan pyöräytti itsekseen silmiään ja huokaisi hitaasti. Väsymys alkoi paistaa nuorukaisen kasvoilta ja äkkiä hän näytti taas vuosia vanhemmalta kuin mitä todellisuudessa oli. Voisiko olla, että pelkkä Tyrskylinnan muistelu sai pojan oikeasti voimaan näin huonosti? Siltä ainakin valitettavasti vaikutti.

//mhahh, kun ei tässä töitäkään ole, niin päädyin taas vastaamaan melkein heti perään~~ Ja kun inspiskin on. Minulla taitaa olla liikaa luppoaikaa ._.//

Najadipojan alkaessa täristä Aidanin kertoessa demoneista poikanen ehti jo hiukkasen katua sanojaan. Olisiko asia sittenkin pitänyt esittää jotenkin hienotunteisemmin? Nopeasti vieraan kasvot muuttuivat kuitenkin toivekkaammiksi ja Aidan nielaisi lohduttelevat sanansa, jotka olivat jo kutitelleet kielen päällä. Vihjasiko hän, että voisi lähteä saattamaan toista? Vihjasi, ei..?
"... Kyllä minä taidan vihjata. Tai... Jos kieltäydyt, niin en, jos otat tarjouksen vastaan, niin kyllä." Nuorukainen lohkaisi tyytyväisenä kekseliäisyydelleen ja nyökäytti päätään kuin vahvistaakseen sanansa. Samalla hetkellä toinen uskaltautui lähemmäksi. Se sai Aidanin melkein pidättämään henkeään, jotta ei olisi millään tavalla säikäyttänyt olentoa pois. Katse nauliutui toiseen, se siveli ruumiin jokaista kohtaa tarkasti, ei kärkkäästi, vaan lempeän uteliaasti. Ei Aidan, oman sukulinnansa vanki, ollut montaa kertaa tätä ennen najadia nähnyt, vaikka tiesikin minkälaisesta olennosta oli kyse. Itseasiassa vain kerran tätä ennen ja senkin pikaisesti käydessään asioimalla kaupungissa. Ja tämän lisäksi uudessa tuttavuudessa oli jotakin erikoista. Velvollisuudentunto ei oikein tiennyt, oliko toisessa jotakin erikoista kaikille, vai vain hänelle, pysähtyivätkö muutkin katsomaan kaksi kertaa tämän najadipojan jälkeen, tunsivatko muutkin niin suurta kiinnostusta tätä kohtaan? Vai johtuiko tyydyttymätön uteliaisuus vain siitä, että nuorukainen ei tosiaan ollut ulkomaailmaa paljon nähnyt, jotta olisi tottunut tämän kaltaisiin ilmestyksiin osana jokapäiväistä elämää? Ehkäpä. Vai halusiko nuori perijä vain löytää jonkun kaltaisensa, yhtä erilaisen? Sekin oli hyvin todennäköistä. Aidan irrotti vastahakoisesti katseensa toisesta ja pudisti hieman päätään ajatustulvasta pökertyneenä. Hän ei tiennyt.

Samassa vieras esitteli itsensä. Kuin eleestä yllättyneenä Aidan katsahti ensin toisen tärisevää kättä, sen jälkeen tuon kasvoja. Aivan kuin nuorukainen ei olisi ymmärtänyt, että nyt oli tarkoitus kätellä. Viimein kellot alkoivat soida ja Velvollisuudentunto tarttui käteen hymyillen.
"Hei Kuurna." Hymykuopat meinasivat jo syttyä nuorukaisen virheettömille poskille, kun tämä uusi tuttavuus kysyi hänen vointiaan.
Ainiin. Muistelmat Tyrskylinnasta kohosivat tuoreina Aidanin mieleen. Se sai nuorukaisen kasvot taas synkkenemään ja poika laski katseensa.
"Olen ihan kunnossa, kiitos kysymästä." Viesti oli selvä. Aiheeseesta ei enää puhuttaisi. Silti sanat eivät olleet olleet kovia ja kun Kuurna alkoi siinä hänen edessään taas nöyristelemään aivan kuin Aidan olisi voinut ruveta rähjäämään hänelle tuosta viattomasta kysymyksestä, Aidan tunsi hieman hätääntyvänsä.
"Ei, ei, ei se haittaa!" Nuorukainen kiirehti sanomaan ja oli jo kumartunut eteenpäin koskettaakseen toisen olkapäätä, mutta muisti nopeasti, miten Kuurna oli viime kerralla kavahtanut hänen ojennettua kättään, joten vetäisi kätensä nopeasti pois. Nuori puraisi huultaan ja yritti keksiä sanoja, joista voisi olla apua tilanteeseen. "Tuota... mh... - hätääntynyt silmäys Kazarraan - Ei ole ollenkaan tyhmää kysyä toisen vointia, jos toinen näyttää sairaalta." Aidan yritti reippaasti ja kallisti hieman päätään yrittäen saada kiinni Kuurnan katseesta. "Se oli ihan oikein tehty, minä... minä olen hyvilläni siitä, että kysyit." Nuorukainen jatkoi ja mietti samalla mielessään miten ihmeessä oli joutunut tähän tilanteeseen. Hän seisoi metsän keskellä lohduttelemassa enemmän tai vähemmän, tällä hetkellä enemmän, tuntematonta najadipoikaa siitä, että tämä oli sattunut kysymään hänen vointiaan. Aidan pudisti itsekseen päätään, tämä oli järjetöntä.

"Joten älä ole pahoillasi." Aidan sanoi lopuksi ja huokaisi itsekseen. Hän halusi istumaan, kaikki tämä alkoi viedä nuorukaiselta voimia. Niin poikanen vilkaisi ympärilleen etsien katseellaan paikkaa, jossa levähtää. Hyvän matkan päässä Kazarrasta, mutta ei kuitenkaan liian kaukana, oli pieni, sammaleinen kiviröykkiö, jota varjosti muutama lehtipuu. Lähistöllä virtasi purokin. Velvollisuudentunnon kasvot kirkastuivat - ah, vettä ja levähdyspaikka, mainiota. Hän katsahti Kuurnaan hymyillen. "Tule." Poikanen nyökkäsi kiviä kohti ja otti askeleen sen suuntaan. Sitten hän ei enää ollutkaan niin varma, että Kuurna seuraisi. Mitä, jos toinen päättäisikin lähteä taapertamaan muualle, kohdaten onnettoman lopun jossakin metsän syövereissä. Nuorukainen epäröi hetken. Sitten hitaasti ja varoen hän tarttui poikaa kädestä tarkoituksenaan johdattaa heidät kivien luo hengähtämään.

//Anteeksi pienoinen hitti, voin muokata tarvittaessa u_u//

//Ah, no hyvä ettei ole ongelmaaa~~ C: //

Aidan ei tietenkään ollut mitenkään tietoinen selkänsä takana käytävästä katseenvaihdosta ja omantunnon tuskista, kun hän johdatti heidät molemmat puron luokse. Viattomastihan hän oli tarttunut toisen käteen aikeissaan vain saada Kuurna pysymään mukanaan, jotta tuo ei heittäisi henkeään yksin jossakin syrjäisessä kuusikossa. Juuri, kun nuorukainen oli kääntymässä vastaamaan jotakin nokkelaa Kuurnan havaintoon vedestä, asianomainen läimäytti kätensä - ja samalla myös hänen kätensä - otsaansa. Najadinpojan tajuttua itsekin erheensä ja irrotettuaan otteensa huvittunut naurunhersy kutitteli Velvollisuudentunnon kurkkua ja Aidanilla oli täysi työ pitää itsensä vakavana - eipä se mitään. Nuorukainen tyytyi vain luomaan huvittuneen silmäyksen Kuurnan suuntaan ja käveli sen jälkeen purolle toisen jäädessä istumaan.

Aidan kumartui kyykkysilleen veden ylle, teki kämmenestään kupin ja kauhaisi sen vettä täyteen. Sammutettuaan janonsa nuorukainen otti vielä vähän vettä kämmenelleen ja hieroi sen niskaansa viilentämään. Samaisella hetkellä Kuurna rupesi kyselemään jotakin korvauksesta. Velvollisuudentunto käänsi hieman päätään nähdäkseen pojan takanaan istumassa ja katsoi tuota kummeksuen. Kulmat kurtistuivat ihmeissään sinisten silmien ylle, kun poikanen yritti avata toisen sanoissa piilevää arvoitusta. Mikä korvaus, mistä? Pelleilikö toinen? Vähitellen nuorukaiselle kuitenkin selvisi, mitä Kuurna tarkoitti. Hän kysyi korvausta tästä avusta, minkä Aidan oli luvannut. "Ah!" Nuori perijä naurahti, kääntyi veden ylle ja ravisteli käsiään saaden ylimääräiset pisarat hyppäämään takaisin puroon. Sitten hän nousi, pyyhki käsiään housuihinsa ja käveli takaisin Kuurnan luokse.
"Kuulehan Kuurna." Nuorukainen aloitti, nosti katseensa toiseen ja istahti tuon tasolle, mutta kuitenkin melko etäälle, viereiselle kivelle. "Ei sinun tarvitse maksaa yhtään mitään. Et ole mitään velkaa. Ymmärrätkö minua? Autan sinua ihan vapaasta tahdostani." Hymy pilkehti Aidanin silmissä, vaikka ei vielä saavuttanutkaan huulia. "En halua korvausta. En tänään, en huomenna, enkä koskaan." Poika katseli najadia kysyvästi, yrittäen saada selville ymmärsikö toinen mitä hän puhui. Lopulta hän laski katseensa käteensä, joka nyppi hiljalleen sammalta kiveltä.

Sitten, aivan yhtäkkiä, kuin salama olisi iskenyt, Aidan tunsi hätääntyvänsä. Hän ei arvannut tuntemuksen syytä ennen kuin kääntyi vaistonvaraisesti Kazarran puoleen - joka teki parhaillaan lähtöä. Naaras iski laiskasti siipiään saaden ilman pyörimään ympärillään niin rajusti, että Aidanin oli pakko nostaa käsivartensa silmiensä suojaksi roskilta vastaan, jotka lentelivät kiville asti. Kauhuntuntemukset nousivat puristamaan poikasen rintaa, kun tuo loikkasi ketterästi kivensä päälle seisomaan ja silmät sirrillään tiirasi lohikäärmenaaraansa suuntaan.
"Kazarra?!" Epäuskoinen huudahdus kirahti nuorukaisen kurkusta, mutta auttamatta liian myöhään - lumenvalkea oli jo ilmassa.Aidan hyppäsi salamana kiveltä alas unohtaen Kuurnan jälkeensä ja juoksi lohikäärmeen perään jääden seisomaan surkeana sen alapuolelle. Hän varjosti kädellään kasvojaan katsellessaan ratsunsa perään.
"Kazarra! Sinä et jätä minua tänne! Etkä Kuurnaa. Tule alas! Nyt!" Oli kuin kirppu olisi vinkunut koiran korvanjuuressa - hyvä kun Kazarra korvaansa lotkautti. Aidan käveli kiivaasti lohikäärmeen alapuolella sen luomassa varjossa ja huuteli solvauksiaan yläilmoihin. Sitten hän koitti anelua, viimein uhkailua. Lopulta nuoren miehen pinna petti.
"Alas sieltä, alas Kazarra!" Aidan karjui keuhkojensa täydeltä saamatta kuitenkaan minkäänlaista vastakaikua huudoilleen. Äänestä kuulsi raivon lisäksi pelko ja hätäännys. Miten hän pääsisi takaisin kotiin? Miten hän saisi Kuurnan kotiin? Kirotut. Loppujen lopuksi hän ja Kuurna saivat kuitenkin todistaa rubiinikatseen laiskaa etenemistä horisonttia kohti, kunnes se katosi näkyvistä.

Aidan seisoi paikallaan jähmettyneenä ja tuijotti Kazarran jälkeen.
Viimein: "Hah." Epäuskoinen naurahdus karkasi nuoren huulilta. Sitten kasvot vääntyivät anelevaan ilmeeseen ja poika putosi polvilleen.
"Tule takaisin..." Kuiskaus karkasi nuorukaisen huulilta. "Tule takaisin!" Se muuttui lohduttomaksi huudoksi, joka ei kuitenkaan - tietenkään - tuonut naarasta takaisin. Aidan lysähti istumaan kostealle ruoholle. Pitkän aikaa hän tuijotti horisonttiin sokeana. Petetty. Taas kerran. Sitten nuorukainen nousi ylös housunpunttejaan hätäisesti pyyhkien.
"Eipä tässä sitten mitään." Hän esitti reippaasti, vaikka olemuksensa oli kaikkea muuta kuin reipas. Pari horjahtavaa askelta aukealla, silmäys horisonttiin ja sitten, silmänsä sulkien, Aidan huokaisi niin raskaasti, että sen olisi voinut kuvitella olevan hänen viimeinen hengenvetonsa. Itseasiassa, paljon ei puuttunut, että poikanen sitä olisi tällä hetkellä toivonutkin.
Mutta kuinka ollakaan, vaikka Aidanille ja Kuurnalle asian oikea laita ei vielä ollut selvinnytkään, Kazarralla oli kuin olikin todellinen syy lähteä. Naaras oli tajunnut jo aikoja sitten, että täältä ei päästäisi tänään mitenkään kauppias Intomielen luokse, mikä ei totisesti olisi Aras Rautanyrkin mieleen. Niinpä se viisaana olentona oli päättänyt käydä näyttäytymässä kaupungissa, jotta Rautanyrkki saisi pikkulinnuiltaan, tarkemmin ajateltuna haukoiltaan, tiedon, että Kazarra - ja oletettavasti Aidan - olivat käyneet kuin käyneetkin kaupungissa. Näin isäntä säästyisi kurinpalautukselta. Aikomuksenaan Kazarralla oli palata mitä pikemmiten - tietenkin.

Sillä aikaa Aidan oli kuin maansa myynyt. Kauhistuneet ajatukset olivat keskittyneet täydellisesti siihen, mitä seuraisi, kun hän palaisi kotiin jossakin vaiheessa, kävellen, likaisena, epäonnistuneena. Käsi päätyi koskettamaan vaaleita kasvoja, joilla vielä kuukausi sitten olivat loistaneet kipeät sinelmät yhden Araksen "kurinpalautuksen" johdosta. Niin, mikäli se tuli uutena tietona kenellekään, Aidan sai henkisen pahoinvoinnin lisäksi kärsiä myös silloin tällöin fyysisestä. Nyt kenelläkään ei liene syytä miettiä, miksi Rautanyrkin nimi oli juuri Rautanyrkki. Sydänjuuria myöten järkyttyneenä Aidan seisoi aukealla, kunnes vihdoin katsahti Kuurnaan. "Meidän... pitäisi varmaan lähteä sen perään? Kyllä se kohta laskeutuu... Tai odottaa täällä, se palaa kyllä. Se varmaan verryttelee vain siipiään, kyllä se kohta palaa." Sanat olivat onttoja, itseään lohduttelevia, mutta parempaakaan ei ollut tarjolla. "Minä... Olen todella, todella pahoillani tästä. En arvannut, että se lähtisi tuolla tavalla. ...Se ei ole ikinä tehnyt mitään tuollaista." Ääni särkyi viimeisten sanojen kohdalla, mutta aivan nyyhkäykseksi se ei sentään muuttunut. Niin helppoa kuin nuorukaista olikin haavoittaa, sen Kazarra oli juuri tehnyt. Kuurna sai todistaa taas yhden palan lohkeamista pojan olemuksesta.

//Erm tarkoitus ei ollut suinkaan kirjoittaa romaania, muttaah... @_@//

//Heehe, siinä ovat pojat pulassa toistensa seurassa :'D Aw, voi noita. //

Siinä tapahtumasta pökertyneenä seistessään Aidan tunsi käsien kiertyvän hänen olkapäilleen ja jonkun ravistelevan häntä hiljaa. Säpsähtäen nuorukainen käänsi katseensa Kuurnaan päin ja tuijotti tuota hetken. Kuka viimeksi oli koskettanut häntä vain lohduttaakseen, saadakseen puhdin palaamaan onttoon kehoon, kuka viimeksi oli koskettanut häntä oikeasti lempeästi? Aidan tuijotti edelleen toista sinisellä katseellaan ja yritti kovasti muistaa. Hän ei muistanut. Katse laskeutui hetkeksi maahan, sitten se palasi kiitollisena takaisin Kuurnan tasolle kuullakseen toisen sanat.
Kuurna oli oikeassa, nyt piti rauhoittua. Mutta miten se onnistuisi, Kazarra oli lähtenyt! Ahdistus tuntui vyöryvän takaisin Velvollisuudentunnon kehoon ja nuorukainen veti värähtäen henkeä taistellen niiskaisua vastaan. Ei, hänen olisi oltava vahva. Jo Kuurnankin vuoksi saatikka itsensä. Jonkun piti saada heidät täältä pois, eikä Aidan jostain syystä voinut aivan luottaa siihen, että se joku olisi Kuurna. Niinpä poikanen, kuten monet kerrat aikaisemminkin, työnsi tämän raastavan tunteen syrjään, unohti Kazarran täydellisesti ja päätti keskittyä vain selviytymiseen.

Parahiksi hän kuuli Kuurnan sanat, niin, kyllähän heillä ainakin oli vettä. Aidan nyökkäsi hitaasti. Hän oli jo astumassa pois päin aukiolta, kun huomasi Kuurnan edelleen pitävän hänestä kiinni. Mh? Katse kävi epävarmana sivussa - jos hän nyt sanoisi jotakin, nolostuisiko ja pelästyisikö toinen niin paljon, että alkaisi taas nöyristelemään ja punastelemaan.
"Ee... Kuurna?" Poikanen yritti ja samassa najadi taisi itsekin tajuta tekemisensä, kun vetäisi kätensä nopeasti selkänsä taakse ja katseensa yläilmoihin. Väsynyt, mutta huvittunut hymy kiipesi nuorukaisen kasvoille, mutta ennen kuin hän ehti virkkoa mitään, Kuurna jo pahoittelikin häntä lohikäärmeensä puolesta. Kulmat rypistyivät luoden varjoa taivaan sinisten silmien ylle.
"Niin minäkin olen, kun saan Kazarran kiinni. Sille ei enää paikkaa Tyrskylinnassa ole." Nuorukainen murahti niin synkästi, että sävyllä olisi voinut pimentää auringonkin. Kas, taas uusi piirre pojassamme - tuo kun kohteli hyvin karsaasti pettureita, heille pojan sydämessä ei enää ollut paikkaa.

Mutta tosiaan, eihän tämä ollut hänen vikansa. Vai oliko? Valitettavasti Aidan kyllä piti tapahtunutta omana ansionaan, hänhän se oli luottanut tuohon käärmemieliseen naaraaseen. Nuorukaisen ajatukset olivat katkeransuloisia, mutta nopeasti hän tajusi taas työntää ne sivuun ja loi kasvoilleen rauhoittuneen ilmeen.
"Älä pelkää Kuurna, emme me tänne kuole." Poika sanoi ääneen molempia mietityttäneen asian. "Kyllä isäni pistää Tyrskylinnan vahtikaartin liikkeelle, hän ei suostu missään nimessä luovuttamaan otettaan linnan ainoasta perijästä." Aidan tuhahti lähes sarkastisesti, mutta loi sitten kasvoilleen hymyn, jonka suuntasi vain Kuurnalle. Ja siinä se lipsahti, paljastus. Ja hitusen liian myöhään Aidan tajusi sen itsekin. Viimeksi, kun hän oli esittäytynyt, hän oli esittäytynyt vain 'Aidaniksi', antaen Kuurnan olettaa asiasta mitä halusi - olkoot nuorukainen Tyrskylinnan kyökkipoika, lähetti taikka palvelija. Nyt tarina oli tullut polkunsa päähän ja hetken poika tuijotti Kuurnaan epäröiden, säikähtäneenä siitä, että toinen pelästyisi ja lähtisi tiehensä. No, itsehän hän oli soppansa keittänyt, kun ei ollut puhunut suoraan ensimmäisellä kerralla. Hiljainen huokaus karkasi huulten välistä.

"Olen siis Aidan Velvollisuudentunto, Aras Rautanyrkin ja Ketri Tekevän esikoinen. Tyrskylinna perijä... tuleva linnanherra... ylemmän luokan aatelinen..." Sanat hiipuivat voimattomina loppua kohden. "Vietän päiväni Tyrskylinnassa tehtävieni parissa tai sitten hovissa, miten ikinä minulta halutaankaan." Aidan loi väsyneenä katseensa Kuurnaan odottaen kiukunpuuskaa tai huutoa, kenties jopa hyvästien jättämistä. Äkkiä nuorukainen oli täydellisen varma, että Kuurna jättäisi hänet, petturin, tähän. Hänhän oli loukannut toista, ehkä jopa pelästyttänyt tuon äkkisellä julistuksellaan.
"Olen pahoillani, että en kertonut tätä heti." Aidan kiirehti siis sanomaan ja mutristi hieman huuliaan. Nyt viimein tuo sai nielaistua ylpeytensä najadipojan edessä ja antoi sanojen tulla. "Mutta... ole kiltti, Kuurna, älä lähde. ...Minulla ei ole ketään." Lohduttomat sanat tulivat vilpittöminä pojan suusta, kun hän katsoi Kuurnaa. Aidan kävi mielessään jo vaihtoehtoja, mitä hän tekisi jos - kun - Kuurna näkisi paremmaksi jättää hänen seuransa. Voisiko hän antaa vain toisen kävellä pois - selviäisikö Kuurna yksin? Ja mitä hän itse tekisi, oliko hänellä enää voimia kestää uutta hylkäystä. Oli, pakko oli olla. Hän ei murtuisi. Ei nyt, eikä koskaan. Näin Velvollsuudentunto ainakin itselleen kovasti vakuutteli.

//Khehe, jep//

Juuri tätä Aidan oli niin kovasti pelännytkin. Kuurnan teitittely särähti kovin pahasti nuorukaisen korvaan ja tuo mutristeli huuliaan harmissaan.
"Lopeta Kuurna. Juuri tuon takia en kertonut aluksi koko totuutta. Haluan, että kohtelet minua kuin... kuin ihmistä, vertaistasi. Eikä kuin jotakin ylimystä. Minä olen niin kyllästynyt sellaiseen! Ja usko pois, minä olen myös kaukana sellaisesta." Poika puuskahti ja kiinnitti sitten katseensa Kuurnan ojennettuihin käsiin. "Ei." Aidan sanoi jyrkästi ja tarttui lempeästi najadipojan käsiin vieden ne tuon eteen samalle tasolle. "Me olemme tässä. Sinulle ja minulle ei ole olemassa mitään asteikkoja, ymmärrätkö? Minä olen sinulle vain Aidan ja sinä olet minulle vain Kuurna. Ei enempää, ei vähempää. Vain Aidan ja Kuurna." Sinihehkuinen katse haki toisen silmiä ja yritti nähdä, oliko toinen ymmärtänyt.

Sillä hetkellä suloiset sanat löysivät Velvollisuudentunnon tajunnan - Kuurnako ei jättäisikään häntä? Ihmetys kohosi nuorukaisen kasvoille, kun tuo tuijotti toista ehkä jopa hieman epäuskoisena. "Jäät siis?" Sanat putosivat viimein nuorukaisen suusta. "Sinä jäät? Sinä jäät." Sanat olivat tarkoitettu lähinnä Aidanille itselleen hänen hokiessaan epäuskoisena itselleen sanomaa, jonka merkitys paljastuisi Kuurnalle vasta paljon myöhemmin, jos koskaan. Joku oli jäänyt Aidanin rinnalle kaikesta huolimatta, joku oli jäänyt hänen puolelleen, eikä kääntänyt selkäänsä ja kävellyt pois. Ja Aidan kun oli jo valmistautunut hylätyksi tulemiseen nostaen muurinsa niin korkealle kuin suinkin pystyi, jotta hänen haparoitunut sydämensä ei olisi särkynyt viimeistä kertaa. Mutta että joku jäi. Tietenkin kyse voisi olla vain siitä, että Kuurna tarvitsi häntä selviytyäkseen täältä ehjin nahoin, mutta Aidan työnsi ajatuksen syrjään, sillä ei halunnut minkään pilaavan tätä tunnetta sisimmässään. Oliko se.. voisiko se olla? Toivoa? Pääkoppa epäröi. Se ei enää oikein muistanut miten käsitellä tätä tunnetta. Toivoa, johon oli sekoittunut puhdasta iloa. Ja kaikki tämä parista mitättömästä sanasta. Vaan ne eivät olleet mitättömiä Aidanille, ne piirtyivät hänen sisäänsä ja poika saisi kantaa niitä mukanaan elämänsä loppuun saakka.

"Kiitos." Aidanin ei tarvinnut selittää mitä tämä hänelle merkitsi, se näkyi hänen olemuksestaan. Hänellä oli joku. Vaikka vain pieni muisto tästä kohtaamisesta aukealla, mutta vielä vanhanakin hän muistelisi tätä tunnetta, sitä riemua, kun eräs najadipoika oli jäänyt hänen rinnalleen, jotta he yhdessä selviytyisivät metsän keskeltä. Hymy kirkasti nuorukaisen kasvot saaden hymykuopat taas hyppäämään esille.
"No, nyt sinulla on minut." Lupaus, jota ei voisi pyörtää. Sitten Aidan kohotti hieman kulmiaan Kuurnan kysymykselle.
"No tuota..." Pää pähkäili miten asia selitettäisiin kaikista yksinkertaisemmin ja sen enempää onnettomia muisteloita ajattelematta. "Ei, emme saa itse päättää mitä teemme. Tai minä ainakaan. Joskus minusta tuntuu, että palvelijoillammekin on enemmän vapautta kuin minulla. Minulta halutaan... halutaan... - niin mitä Aidanilta oikeastaan haluttiin? - ... he haluavat minut. Itselleen, velvollisuuksilleen. Siksi nimeni on mitä on." Nuorukainen sanoi hieman katkerana. "Velvollisuudentunto, tiedäthän..." Tuo vielä selvensi. "Minun halutaan täyttävän velvollisuuteni. Kuten varmasti tiedät, näin korkeahko asema luo erilaisia odotuksia ihmisille. Ja he odottavat, että toimin heidän odotustensa mukaan. Se on kuin peli, jossa minä en ole pelaaja vaan pelinappula." Nuorukainen vilkaisi Kuurnaan kuin tarkastaen, että tuo vielä seurasi mukana. "Jos esimerkiksi haluan harjoitella miekkailua, minulta kielletään se koska se ei ole sopivaa. Sen sijaan minun täytyy mennä opiskelemaan kuinka toimitaan vastaanottotilaisuudessa, jossa vastapuoli on korkeammassa asemassa kuin minä. Jos minä haluan ratsastaa, se kielletään, sillä minun pitäisi sillä hetkellä olla seurustelemassa hovissa aatelisten kanssa, jotta en menettäisi paikkaani heidän silmissään. Jos haluan keskustella ...alempiarvoisen kanssa, niin se kielletään armotta, sillä tapana on olla keskustelematta palvelusväen kanssa muuta kuin pakkotilanteessa. Se kuuluu etikettiin, jota minulla on velvollisuus noudattaa." Velvollisuudentunto huokaisi väsyneesti. "Että ei, minä en todellakaan saa päättää itse mitä teen. Ja jos päätänkin itse jotakin, kuten nyt sen, etten mennytkään suoraan sinne minne minun piti, vaan tulin tänne, sillä on... seurauksia." Katse käväisi jo hieman oranssiksi muuttuneessa horisontissa. Oliko päivä jo kääntymässä iltaan?
"Mutta se siitä. Nyt meidän täytyy oikeasti miettiä sitä, mitä teemme tälle tilanteellemme. Hyviä ehdotuksia? Huonotkin kelpaavat." Aidan katsahti kysyvänä Kuurnaan.

Velvollisuudentunto vei hämmentyneen katseensa Kuurnaan. 'Vähän niinkuin kavereita?' Sitähän poika syvällä sisimmässään toivoi, mutta ei ollut tohtinut sanoa ääneen, sillä oli arvellut toisen kieltäytyvän - tietenkin. Lisäksi ajatus siitä, että hänellä oikeasti olisi... ystävä tuntui ylitsepääsemättömältä. Että hänellä olisi joku ikäisensä, joku jonka kanssa jutella ihan vaikka niitä näitä? Mahdotonta, kerrassaan mahdotonta. Tällaista toivetta Aidan oli vaalinut sydämensä sopukoissa niin kauan kuin jaksoi muistaa, mutta villeimmissä kuvitelmissaan hän ei olisi uskonut sen käyvän toteen. Hitaasti, mutta varmasti hymy nousi nuorukaisen valkeille kasvoille.
"Niinkuin kavereita." Hän vastasi Kuurnalle hieman kokeillen, sillä ei oikein vielä itsekään uskonut sanoihinsa, ei vielä uskaltanut toivoa. Aika saisi näyttää.

Sitten pojan mielenkiinto keskittyi punastuvaan Kuurnaan. Eep, oliko hän sanonut jotakin outoa? Tietämättä itsekään miksi, nuori perijä tunsi himmeän punan kohoavan omillekin poskipäilleen, mutta sai huokaista salaa helpotuksesta najadipojan vakavoituessa ja vaihtaessa aihetta. Hieman surumielinen, lohdullinen hymy kohosi nuorukaisen huulille tuon kuunnellessa vastapuolen kertomusta - näemmä elämä oli muillakin hankalaa. Vaikka se varmasti kuulostikin itsekkäältä, Velvollisuudentunto sai siitä voimaa. Hän tunsi, että enää hän ei ollut niin yksin ahdingossaan. Näiden tuntemusten lomasta mielenkiinto heräsi paria Kuurnan sanaa kohtaan.
"Miksi sinut piti pelastaa majatalosta? Eikö isäsi taannut sinulle riittävää toimeentuloa?" Nuorukainen veteli omia johtopäätöksiään pihistä isäpapasta ja katsoi kysyvänä toista. "Ja jos saan kysyä, kuka onkaan tämä herra, isäntäsi, joka sinut niin ritarillisesti pelasti?" Sanoista ei kuulunut ivaa, vaan ne olivat oikeasti uteliaita saamaan vastauksen. Nuorukaisen pääkoppa kehitteli jo hyvää vauhtia mielikuvaa tästä pelastajasta, jostakin ikivanhasta, parrakkaasta hyväntekijästä, joka oli hyvää hyvyyttään tullut pelastamaan Kuurnan majatalosta, koska tuo muistutti häntä hänen kauan sitten kuolleesta omasta pojastaan. Tai kuka sanoi, että isäntä oli mies? Voisi se yhtä hyvin olla nainenkin. Kuva muuttui lihavaksi, lempeäkasvoiseksi naishenkilöksi, joka syötti kartnossaan Kuurnalle leivoksia yksi toisensa perään. Tai kenties pelastaja olikin rikas, nuori tyttö, joka oli rakastunut suloiseen najadipoikaan ja siksi pelastanut tuon majatalon syövereistä. Mielikuvat saivat Aidanin melkein hymähtelemään itsekseen. Poks! Ajatusketju puhkesi kuin kupla Kuurnan sanojen edessä ja Aidan käänsi kasvonsa toista kohti.

"Osaanko tehdä tulta?" Velvollisuudentunto toisti typeränä. "Sellaista taitoa ei kyllä hovissa opeteta, mutta koska saan tehdä matkaa - pieni tauko paljasti pojan haluuttomuuden sanoa seuraavan nimen - ...Kazarran kanssa vain öisin, niin se taito on tullut väkisinkin opeteltua. Olen opetellut sen ihan itse." Nuorukainen sanoi ylpeänä ja soi Kuurnalle hymynsä. "Meidän pitää kerätä polttopuita. Niitä löytyy varmasti tuosta metsänrajasta, tule." Aidan otti tilanteen ohjat käsiinsä ja Kuurnaa mukaan viitaten alkoi kävelemään metsän synkkenevää reunaa kohti. "Älä kadota minua, ettet eksy ja joudu parempiin suihin." Aidan vielä virnisti puoliksi leikillään Kuurnalle, mutta loihti ääneensä pelottelevan sävyn kuin olisi puhunut lapselle, joka piti saada leikin varjolla pysymään näkyvissä. Sitten tuo marssi metsänreunaan, tunkeutui vähän syvemmälle ja alkoi noukkia syliinsä puita. "Ota vain kuivia oksia, märät eivät syty... tietenkään." Tuo lisäsi mumisten ja katsahti siinä kumarrellessaan aina välillä Kuurnaa, jotta toinen ei todellakin eksyisi ja katoaisi.

Saadessaan tarpeeksi puita kerättyä, nuori suuntasi takaisin aukealle, hieman syrjempään kivien luokse, jossa he olivat viimeksikin levähtäneet. Hän kokosi puut haluamaansa järjestykseen ja teki tulen melkein vaivattomasti saaden liekit nuolemaan ahnaasti puita nuotion räiskeessä. Nyt vasta Aidan tajusi miten pimeää heidän ympärillään oli. Vaistonvaraisesti tuo katsahti taivaalle nähden siellä jo ensimmäiset iltatähdet pilkehtimässä - yö oli tulossa reipasta vauhtia. Mietteliäs ilme rypisti nuoren otsaa. Missä he voisivat nukkua? Voisivatko he edes nukkua? Aidan vilkaisi kivien luomaa varjoa ja päätti, että he olisivat suhteellisen näkymättömissä ja turvassa siinä. Ruoho oli kuivaa, siinä kyllä kai kelpasi pistää makuulle. "Voimme varmasti viettää yön tässä, mutta en ehkä kuitenkaan ummistaisi silmiäni, sillä olemme niin lähellä metsää ja sieltähän voi tulla vaikka minkälaisia olentoja, joilla on ruokahalua vaik--" Sanat hiipuivat nopeasti ja Velvollisuudentunto vilkaisi kiireesti Kuurnaa - toivottavasti hän ei ollut taas puhunut sivu suunsa ja saanut toista pelon valtaan. Vaikka tottahan hän vain oli puhunutkin. "Eeh... joilla on ruokahalua lähteä metsästämään toisia metsäneläimiä, jäniksiä ja sen sellaisia, tiedäthän...emmm..." Lause, jolla oli kiireesti yritetty korjata äskeistä kömmähdystä muuttui epämääräiseksi mutinaksi, kun Aidan tajusi itsekin kuulostavansa typerykseltä - ainakaan itseään hän ei tuolla ontuvalla selityksellä huijaisi.

"No niin... Pidetään nyt kuitenkin toisiamme hereillä, ihan varmuuden vuoksi." Helpommin sanottu kuin tehty. Aidan nousi nuotion luota ja siirtyi hieman kauemmaksi käyden nojaamaan kiveen. Hän veti toisen jalkansa lähelleen ja antoi pään levätä polven päällä samalla Kuurnaa silmäkulmastaan vilkaisten. "Tiedätkös Kuurna,.. minä oikeasti pidän sinusta." Hymy kiipesi nopeasti sytyttämään poikasen hymykuopat, mutta hiipui sitten hiljaiseksi naamioksi tuon kasvoille. Aidan käänsi päänsä kohti tulta sulkien hetkiseksi silmänsä. Liekkien loimu loi lumenvalkeille kasvoille lempeän oranssin hehkun ja se sai hiuksetkin välkehtimään kultaisen eri sävyissä. Hiljalleen väsymys alkoi hiipiä nuorukaisen ruumiiseen saaden tuon huokaisemaan hiljaa.

//Min vähän ajatteli, että jos tuon Kazarran kohtapuoliin takaisin, niin sitten aamusella kolmikko pääsisi lähtemään takaisin sinne, minne nyt haluavatkin? ~~c://

Sinihehkuinen katse seurasi Kuurnan pyöriviä peukaloita. Kulmat kurtistuivat hetkeksi sielunpeilien ylle, kun poikanen mietti, mitä väärää oli kysynyt, että oli saanut ystävänsä niin hämmennyksiin. Kuurna ei selvästikään ollut halukas puhumaan isästään ja tämän majatalosta enempää ja Aidan tyytyi siihen. Hän nyökkäsi ystävällisesti, mutta salaa loi vielä yhden huolestuneen mietteliään katseen najadipojan suuntaan - tämän puheessa ja olemuksessa oli ollut jotakin outoa, hämärää. Mutta se ei kuulunut hänelle, Velvollisuudentunto päätti henkeä vetäen. Jos Kuurna joskus palaisi aiheeseen, hän saisi tehdä sen omasta halustaan eikä painostuksen alaisena.

Nuotio oli siis tosiaan saatu tekeille ja kaksikko istuskeli hiljaisina sen ääressä. Aidan harmistui aavistuksen, kun huomasi Kuurnan hätääntyneen katseen seuraavan hänen puheistaan. "Eivät ne meistä piittaa, ole huoleti. Tämä nuotio pitää ne loitolla." Lempeä hymy löysi Aidanin kasvot tuon katsoessa Kuurnaa kohti, vaikka oikeastaan poikanen ei ollut lainkaan varma, uskoiko sanoihinsa itsekään. Yksi kapinen nuotio ei nälkäistä kontiota pidättelisi. Tämän tiedon nuorukainen sentään tajusi pitää itsellään ja ja soi toiselle vain rohkaisevan hymyn.
Sitten Velvollisuudentunto näki Kuurnan värähtävän kauttaaltaan - taas hänen sanojensa seurauksena. Lause, joka oli lipunut Aidanin suusta kuin itsestään, varmana, sai Kuurnan katsahtamaan häntä epäuskoisena. Jaa Kuurnako ei ollut tiennyt? Velvollisuudentunto katsoi suoraan Kuurnaan. Hymy ja kulmien kurtistus taistelivat asemastaan nuorukaisen kasvoilla ja tuo suuntasi katseensa mustalle taivaalle. Tietenkään Kuurna ei tiennyt, miten tuo olisikaan voinut tietää. Ja vielä sen jälkeen, minkälaisen ensivaikutelman Aidan oli tehnyt - äyskinyt ja rähjännyt vastapuolelle päin naamaa. Tuskin kukaan, joka olisi joutunut sellaisen tiuskinnan kohteeksi olisi osannut olettaa, että lopulta tämä tiuskija tunnustaisikin pitävänsä toisesta. Aidan pudisti harmissaan itsekseen päätään - mahtaisiko Kuurna ikinä unohtaa sitä?

Samassa hän tunsi jonkin painautuvan kylkeään vasten. Yllättyneenä Velvollisuudentunto käänsi katseensa vieressään istuvaan Kuurnaan. Sitten hymy suli nuorukaisen kasvoille ja hän katsoi toista lempeästi.
"Tietenkin sinä saat istua siinä. Ei sinun edes tarvitse kysyä sellaista." Sanat olivat väsymyksen pehmentämiä - tosiaan nuotion lämpö ja yön pimeys saivat virkeimmänkin matkaajan silmäluomet muuttumaan lyijyn raskaiksi. Näine ajatuksineen Aidan venytteli puutuneita jäseniään ja veti sitten jalkansa kiinni rintaansa. Hän kiersi kätensä niiden ympärille ja laski leukansa nojaamaan polviin. Hetken aikaa he vain istuivat siinä hiljaa eikä Aidan ollut koskaan kokenut sellaista toveruutta - tietenkään - ja se sai hänen olonsa tuntumaan paremmalta kuin aikoihin. Vaikka väsymys painoi, nuorukainen osasi arvostaa tätä ainutlaatuista hetkeä niin, ettei edes osannut kaivata unta sillä hetkellä. Eihän Aidan mitenkään ollut varma, että he tapaisivat Kuurnan kanssa vielä uudestaan, joten tämä saattoi olla hänen ainut mahdollisuutensa tuntea näin, tuntea, että hänellä oli joku, siinä ihan vieressä istumassa. Pieni hymynkare jäi hehkumaan tuon suupieliin.

Sillä aikaa Kuurnan mielikuvitus teki temppujaan minkä kerkesi - vai tekikö? Yhtäkkiä Aidan jäykistyi ja otsa rypistyi. Hänkin kuuli tuon äänen, kimakan huudon, hieman kotkan kiljahdusta muistuttavan, mutta silti paljon rosoisemman. Siinä missä Kuurna varmaan kuvitteli jonkun painajasmaisen hirviön tulleen hakemaan heitä, Velvollisuudentunto ei voinut erehtyä äänestä - Kazarra!
Poika ponkaisi ylös paikaltaan ja tiiraili ylös tummalle yötaivaalle silmät sirillään. Ja siellä, kirkkaana kontrastina taivasta vasten, kiisi lumenvalkea lohikäärme siivet levällään ja valmiina laskeutumaan aukealle. Sekasortoiset tunteet valtasivat Aidanin mielen. Toisaalta hän tunsi suunnatonta iloa, sellaista, josta hän olisi voinut revetä itkemään ilosta siihen paikkaan. Toisaalta taas päällimmäisenä oli kiukku, melkein puhdas viha sitä tekoa kohtaan mitä Kazarra oli tehnyt - naarashan oli jättänyt heidät. Mitä hänen pitäisi ajatella tai tehdä? Hyppiä riemusta vai kirota Kaz alimpaan manalaan?

Aidan käänsi hitaasti, vaistonvaraisesti katseensa Kuurnaan. Ilmeestä pystyi lukemaan nuorukaisen ajatukset: 'Mitä minun pitäisi tehdä, miten reagoida? Auta minua.' Yläilmoissa Kazarra kirahti harmissaan siitä, että isäntänsä haki tukea jostakusta muusta kuin siitä itsestään. Se sukelsi hurjaa vauhtia alas, kuten oli tehnyt ensimmäiselläkin kerralla, kun se ja Aidan olivat saapuneet aukealle, ja laskeutui kiireissään kömpelösti alas. Nopeasti se alkoi ryömiä liskomaisesti kohti Aidania ja Kuurnaa päästellen samalla kimeitä huudahduksia - se oli selvästi harmissaan ja hädissään. Oliko joku toinen uskaltanut viedä sen paikan? Valtavaa päätään viskellen se myllersi maan auki kynsillään ja kiemurteli kiviröykkiön luokse jääden oman vartalonsa mitan päähän Aidanista ja Kuurnasta. Lopulta se avasi järkyttävän suuren kitansa ja päästi lohikäärmemäisen kirahduksen muodossa ilmoille kaiken turhautuneisuutensa siitä, että isäntä oli luottanut johonkin muuhun kuin siihen. Se suuntasi silmänsä hohtavina Kuurnaan ja työnsi suomuista päätään eteenpäin kuin saadakseen hajun muukalaisesta. Aidan seisoi lohikäärmeen edessä suu viivana ja leukaperät jännittyneinä. Kädet olivat puristuneet nyrkkiin ja pyöreiksi rävähtäneet silmät tuijottivat tiiviisti Kazarran jokaista liikettä.

Silmien ylle kurtistuneet kulmat hypähtivät äkkiarvaamatta ylemmäs otsalle. Aidan hätkähti paikoillaan ja käänsi nopeasti katseensa alaviistoon - roikkuiko joku hänen polvitaipeessaan kiinni? Hämmästynyt ynähdys karkasi nuorukaisen huulilta, kun tuon silmät tuijottivat Kuurnan omiin. Vastapuolen päästämä rääkäisy oli saanut pojan mielenkiinnon hetkiseksi kokonaan puoleensa, eikä edes Kazarran mielenosoitukselliset huudahdukset ja pään viskelyt saaneet tuon päätä kääntymään puoleensa.

Mutta mitä Velvollisuudentunnon olisi pitänyt sanoa? Vakuutella, että ei, tietenkään Kaz ei ollut yhtään vihainen, kun se selvästikin sitä oli. Hetken aikaa siinä kuin lamaantuneena Kuurnaa tuijottaessaan Aidan rupesi tajuamaan kuinka peloissaan toinen oikeastaan oli. Nuorukainen itse oli vielä hetki sitten ollut niin vihansa pauloissa, ettei hänelle tullut mieleenkään, että jotain toista tuollainen Kazille tyypillinen, lapsellinen uhittelu voisi oikeasti pelottaakin. Ja lopulta Kuurnan sanat toivat vahvistukset poikasen epäilyille, najadipoikaa pelotti siis ihan oikeasti. Vaativa nykäys tuntui poikasen jalassa ja silmänräpäystä myöhemmin Aidanin silmät rävähtivät vielä astetta suuremmiksi - ei kai toinen ruvennut kaiken päälle vieläpä itkua vääntämään? Hieman harmistunut, mutta lempeä ilme nousi nuorukaisen kasvoille ja sen enempää miettimättä tuo kumartui Kuurnan puoleen.

Suojelevasti tuo kietoi kätensä pojan ympärille ja laski leukansa toisen olkapäätä vasten. "Älähän nyt Kuurna, ei sinulla ole mitään hätää. Ihan oikeasti." Tuo puheli rauhoittavasti toisen hiusten sekaan. Sitten hän työnsi Kuurnaa hieman kauemmas nähdäkseen najadin kasvot. "Luota minuun." Rohkaiseva hymy sytytti Velvollisuudentunnon hymykuopat ja nuorukainen kallisti hieman päätään. Äkkiä ymmärtävä ajatus kolahti tuon päähän - tajusiko Kuurna edes, että edessään riehuva olento oli Kazarra? Aah, eihän toinen varmaan näin pimeässä sitä erottanut, eikä muutenkaan varmaan olisi noin paljon säikähtänyt, jos olisi tiennyt kyseessä olevan hänen oma lemmikkiratsunsa. ...Viimeisimmästä Aidan ei kylläkään ollut täysin vakuuttunut. Siispä: "Kazarrahan se tuossa vain yrittää osoittaa mieltään, ei se meitä syö, usko pois." Sanoista kuulsi jo melkein huvittuneisuus, mutta Aidan yritti pitää sen visusti piilossa, sillä eihän hän nyt sentään halunnut vähätellä toisen pelkoa. "En anna sen koskea suomullakaan sinuun, ellet itse sitä tahdo." Aidan vielä lisäsi, katsoi Kuurnaa hetken ja nousi sitten polvensa varassa ylös.

Velvollisuudentunto katsahti Kazarraan, joka oli omaksi onnekseen jo hiukan lauhtunut. Nuorukaisen olemus muuttui täydellisesti. Äsken niin lempeä katse muuttui kovaksi ja silmät kapenivat aavistuksen. "Kazarra!" Aidan karjaisi keuhkojensa täydeltä ja harppoi jäykästi lohikäärmeensä luokse. Huvittavan pienessä hetkessä Kaz käänsi suomuisen päänsä lähestyvää isäntäänsä kohti ja urahti kuin koiranpentu, joka oli juuri saatu pahanteosta kiinni. Valtoimenaan ruohikkoa paiskineet siivet liimautuivat hiljalleen vartaloa vasten ja uhmassa pystyyn noussut niskaharjas lakeutui rauhallisesti alas. 'Vaaraton' - oli asia, jota Kaz halusi viestiä, olihan sen isäntä viimein jättänyt tuon toisen olennon ja tullut hänen luokseen. Siinä samassa naaras menettikin mielenkiintonsa Kuurnaan ja käänsi vaivalloisesti vartaloaan Aidania päin.

Mutta nuorukainen ei ollut tulossa hellittelemään ratsuaan. Velvollisuudentunto käveli Kazarraa vastaan ja vauhtiaan hidastamatta tönäisi olallaan naarasta ryntääseen haluten tuon seuraamaan itseään. Merkistä vaarin ottaneena Kazarra alkoi hitaasti löntystelemään isäntänsä perässä kauemmas kiviröykkiöstä - ja Kuurnasta. Turvallisen välimatkan päässä Aidan pysähtyi. Hän kääntyi rubiinikatsetta kohti ja veti syvään henkeä. Kulmat loivat varjoa silmien ylle ja kaikesta näki, että nuorukainen oli edelleen vihoissaan.
"Kazarra. Miten sinä saatoit?" Tuo sihahti hampaidensa välistä ja katsahti nopeasti kauemmas Kuurnaan, sillä ei halunnut pelästyttää toista enää omalla karjumisellaan. "Sinä... sinä jätit meidät! Ja nyt palaat tänne räyhäämään ja pelottelemaan viattomia sivullisia. Sinä olet.. olet... En tiedä edes mitä sinä olet! - Puuskahdus- Sinä olet säälittävä, sitä sinä ainakin olet!" Velvollisuudentunto veti henkeä. "Sinä jäät nyt tähän, ymmärrätkö, ja aamulla viet meidät takaisin. Mutta sitten, sitten minä en halua enää koskaan nähdä sinua." Näine sanoineen nuorukainen käveli pois.

Väsynyt ilme kasvoillaan tuo käveli Kuurnan luo, tarttui tuota olkapäästä ja patisti nuotion suuntaan. "Ja sinä, sinä istut nyt siihen ja rauhoitut ja käyt nukkumaan. Kyllä, nukkumaan. Minä vahdin. En jaksa enää yhtään kohtausta tälle päivälle." Aidan istuutui itsekin kiveen nojaten alas ja laski kasvonsa hetkeksi käsiinsä. Vartaloa kivistämä uupumus saavutti tuon mielen saaden orastavan päänsäryn sykkimään silmäkuoppien takana ja ohimoissa. "Tule tänne ja lepää." Velvollisuudentunto puhui käsiensä takaa lempeämmin, nosti sitten katseensa Kuurnaan ja soi vielä yhden pehmeän hymyn tuon suuntaan.

Kuurnan vastaansanomiset nukkumista kohtaan saivat Aidanin pyöräyttämään kerran hyväntahtoisesti silmiään - aivan kuin ele olisi tarkoitettu pikkulapselle, joka ei ymmärtänyt oman hyvinvointinsa päälle. "Kyllä sinä voit nukkua." Nuorukainen tyytyi toteamaan tyynesti najadipojalle ja käänsi sitten katseensa nuotioon.
Pian hän tunsikin Kuurnan nojautuvan kylkeensä ja hento hymynpoikanen käväisi Velvollisuudentunnon kasvoilla hetken verran, kunnes se laantui vain lempeäksi ilmeeksi vastapuolen sanojen myötä.
Nuorukainen nyökkäsi hiljaa. "Herätän." Ele ja sana myötäilivät Kuurnan toivomusta, vaikka sinihehkuinen katse pysyikin naulittuna nuotiossa. Ainoastaan toverinsa seuraavat sanat saivat Aidanin kääntymään najadin puoleen - hyvä vahtija? Epäuskoisen huvittunut ilme taisteli nuorukaisen kasvoilla hetken ennen kuin tämä tyyntyi ja nyökkäsi taas. Väsymys ei antanut sanojen tulla, mutta korvaukseksi siitä Aidan huokaisi ja kiersi toisen kätensä Kuurnan olkapäiden ympärille. Katse kääntyi taas punahehkuiseen nuotioon. Hetken aikaa täydellinen hiljaus ympäröi heidät. "Nuku, huomenna meillä on matka edessämme lohikäärmeen selässä. Jotenkin luulen, että tarvitset voimia sitä varten." Velvollisuudentunto sanoi ja laski päänsä nojaamaan takana olevaa kivenjärkälettä vasten. Jos hän ei saisi tilaisuutta nukkua, niin aikankin hän voisi levätä. Kazarran selässä lentäminen ei olisi hänellekään helppoa. Suu mutristui hetkeksi, mutta sitten Aidan pyyhki mielestään kaikki myllertävät ajatukset, jotka koskivat Kazia. Huomenna sitten.

Yö lipui omaa vauhtiaan aukean yllä. Aidan taisteli väsymystä vastaan eikä antanut silmiensä laskeutua kiinni hetkeksikään vaikka kiusaus tehdä niin alkoi olla melkein vastustamaton. Onnekseen hän huomasi nuotion tarvitsevan lisää puita ja virkistääkseen itseään hän irrottautui varovasti Kuurnasta ja nousi ylös. Nuorukainen suuntasi vähän matkan päähän ja poimi muutaman puunoksan käsiinsä. Hänen katseensa hakeutui väkisin Kazarraan, joka oli vaivihkaa ryöminyt häpeissään olevan koiranpennun lailla lähemmäs kiviröykkiötä. Miten noin isoruhoinen lisko oli päässyt vaivihkaa ryömimään lähemmäs oli Aidanillekin täysi arvoitus. Velvollisuudentunto huokaisi ja hänen olkansa laskivat asteen verran. Hän kävi viemässä puut nuotioon ja palasi sitten sikeästi nukkuvan Kazin luokse. Nuorukainen kumartui liskon pään viereen, joka retkotti patsaan lailla kostealla ruoholla. Aidan kohotti kätensä koskettaakseen lumenvalkeita suomuja ja laski sormenpäänsä lohikäärmenaaraan otsalle. Kazarra avasi silmänsä, mutta ei liikkunut. Aidan puhui ratsulleen jotakin hiljaisella äänellä, nousi sitten ja käveli takaisin nuotion viereen ja laskeutui Kuurnan viereen.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua aamuauringon ensimmäiset säteet heijastuivat horisontista. Ne leikittelivät vielä varovaisina ja pieninä puiden latvoissa ja lehtien seassa, ympäristö ei valaistunut vielä mainittavan paljon niiden voimasta, mutta ne loivat silti lämpimän ja raikkaan tunnelman ympärilleen.
Velvollisuudentunto oli kävellyt purolle tarkoituksenaan sammuttaa kielenpäällä poltteleva jano. Kun hän oli näin tehnyt, nuorukaisen valtasi vastustamaton halu kastautua tuossa kirkasvetisessä lähteessä. Aidan katsahti ympärilleen kuin varmistaakseen, että kaikki nukkuivat vielä, heitti sitten vaatteensa sivuun ja pulahti veteen. Hetken siinä viileydestä nautittuaan poika kiipesi ylös, veti vaatteet ylleen ja istahti puron äärelle. Hänen märkä ihonsa sai vaatteet liimautumaan ihoon kiinni ja vettä tihkuvan, vaalean tukan valumaan niskaan, mutta se ei haitannut nuorukaista. Velvollisuudentunto sulki hetkeksi silmänsä ja nautti aamun hiljaisesta saapumisesta. Pian he pääsisivät kotiin.

//Niin tosiaan anteeksi kesto, syyn tiedätkin~~ ...Tuli vähän tönkkö vuoro u_u//

Jaaha, Kuurna oli siis herännyt. Najadipojan aukean yli kiirivä huudahdus lohikäärmeestä sai Aidanin nopeasti säpsähtämään ja räväyttämään silmänsä auki. Nuorukainen kääntyi salamana Kuurnan suuntaan ja haki katseellaan uhkaavaa vihollista tai muuta mörköä, joka oli saanut Kuurnan kiljaisemaan niin. Vasta sitten vastapuolen sanat sisäistettiin - tosiaan, lohikäärme. Kazarrastako tässä taas oli kyse? Valvotusta yöstä koituva väsymys tuntui kaksinkertaistuvan äskeisen hätääntymisen myötä ja Velvollisuudentunto huokaisi raskaasti silmänsä sulkien. Hän heilautti kättään Kuurnan suuntaan. "Ei sinulla mitään hätää ole, se on vain Kazarra."

Äkkiä Kuurnan ääni kuului lähempää, juurikin hänen yläpuoleltaan. Aidan aukaisi raukeana toisen silmänsä ja tiiraili Kuurnaa kohti. "...Ei minulle ole tietääkseni tapahtunut yhtään mitään?" Lopulta naurahdus karkasi pojan huulilta ja tuo suuntasi aukinaisen katseensa toiseen. "Ah, tarkoitatko pedolla Kazarraa? Ei, ei. Ei sentään. Kaz ei yrittänyt nielaista minua, mitä sinä oikein höpiset? Hm? Oletko ihan kunnossa, söitkö eilen jotakin sopimatonta?" Hetkellinen huolestumisen aikaansaama ilme käväisi nuorukaisen kasvoilla ennen kuin tuo tajuntaan lankesi ajatus, että Kuurna varmaankin oli pelästynyt hänen märkiä vaatteitaan. Ah, aivan niin! Mutta ennen kuin Aidan ehti vastata, Kuurna jatkoi jo puhettaan. Mitä - saiko hän nuhteita toiselta? Kyllä, kyllä, hän oli luvannut herättää, jos olisi ilmentynyt jotakin epätavallista, mutta yö oli kuin olikin sujunut varsin mallikkaasti. Mitä nyt nukkumaan hän ei ollut päässyt. Niinpä. Haukotus kumpusi ilmoille jostakin syvältä. "Niin lupasin ja olisinkin herättänyt sinut, jos olisi tarvinnut. Mutta kaikki sujui hyvin." Velvollisuudentunto nyökkäsi hymyillen Kuurnalle. "Ja Kazarra ei tosiaan meinannut nielaista minua, minä kävin aamulla uimassa ennen kuin sinä heräsit." Virnistys ja Aidan kampesi itsensä seisaalleen.

Nuorukainen katseli Kuurnaa hetken aikaa väsyneesti hymyillen. "Sinä varmaan jo tiedätkin mitä meillä on tänään ohjelmassa - lähtö kotiin." Äkillinen haikeuden tunne puski läpi Velvollisuudentunnon vartalon ja tuo laski katseensa maahan. Suu mutristui hitusen. Takaisin kotiin, Tyrskylinnaan. Takaisin arkeen ja velvollisuuksien pariin. Ei kotiin. Takaisin vankilaan. Nuorikainen huokaisi hiljaa. No jaa, kyllähän hän oli tiennyt, että tässä kävisi näin. Niinpä poikanen nosti katseensa takaisin Kuurnaan ja loihti kasvoilleen hymyn. "Sinua varmaan jo odotetaankin." Tuo viittasi ystävänsä isäntään. Vaikka kyllä Aidania itseäänkin varmasti odotettaisiin. Eikä hän takuulla saisi mitään lämpimää vastaanottoa sen jälkeen, kun Rautanyrkki saisi tietää, että hänen poikansa ei koskaan päässyt kauppias Intomielen luokse, vaan pysähtyi auttamaan jotakin vierasta matkamiestä. Aidan irvisti ja kiersi kätensä ympärilleen. Kyllä hän kestäisi, hän kestäisi aina. Koska hänen täytyi.

Velvollisuudentunto käänsi katseensa Kazarraan, joka makoili edelleen raukeana hieman kauempana. Se oli kyllä hereillä ja tarkkaili rubiinin hehkuisella katseellaan Aidania ja Kuurnaa tiukasti, ettei vain tuo pieni, oudon värinen olento pääsisi satuttamaan isäntää.
Hymy käväisi pojan huulilla, vaikka tuo tunsikin vielä ärtymystä lohikäärmenaaraan eilistä tekoa kohtaan. "Noniin Kuurna. Lähdemmekö?" Aidan viittasi Kazin suuntaan ja otti askeleen ratsunsa suuntaan. "Minne sinä haluat, että minä ja Kazarra viemme sinut?" Tekaistu hymy oli hitusen verran liian rikkinäinen, jotta sitä olisi voinut luulla aidoksi. Ei, Aidan ei halunnut viedä Kuurnaa minnekään, hän ei halunnut lähteä, ei halunnut palata. Mutta pakko mikä pakko, mitä sitä turhaa murehtimaan. ...Vaikka mieli kyllä teki.