Haa, asiastahan selvittiin varsin helposti, toisin kuin Aidan oli olettanut - Kuurna lähti kuin lähtikin tepastelemaan hänen jäljessään kohti Kazarraa. Tyytyväinen hymy kiipesi nuorukaisen kasvoille. Ainakin melkein. Sillä äkkiä Kuurnan matka tyssäsikin kuin seinään ja tuo hyvin selvästi ilmoitti kieltäytyvänsä jatkamasta matkaa. Aidan rypisti hieman otsaansa toisen puheille ja kääntyi tuota kohti huokaisten sisäisesti.
"Ei, et sinä voi jatkaa matkaa kävellen Kuurna." Sanat olivat järkähtämättömiä ja äänensävystä kuului läpi, että Velvollisuudentunnolla ei ollut pienintäkään aikomusta päästää Kuurnaa tepastelemaan ominpäin kotiinsa. Kuolemahan siitä seuraisi ja huonolla onnella vieläpä hyvin hidas sellainen. "Tiedät itsekin miten vaarallista on lähteä kävelemään yksin. Joutuisit menemään suoraan Mustametsän halki ja jotenkin luulen, että ensimmäinen aikomuksesi ei ole mennä tervehtimään demoneja. Siispä älä edes kuvittele, että lähtisit täältä ominpäin." Sanojen jyrkkyydestä huolimatta Aidanin kasvoille nousi rohkaiseva, tosin ehkä hitusen verran huvittunut hymy ja poikanen nyökkäsi Kazin suuntaan. "Tulehan nyt."
Ennen kuin nuorukainen ehti kuitenkaan ottaa askeltakaan suuntaan tai toiseen, hänen yllätyksekseen Kuurna poimi hänen kätensä omaansa. Hieman ällistyneenä Aidan katsahti najadia kohti ja sai vastaansa niin erikoisen hymyn, että se hämmensi pojan kauttaaltaan hetkeksi. Kuurnan sanojen myötä äkillinen haikeus valtasi nuorukaisen mielen uudestaan. Velvollisuudentunto laski katseensa alas, hänen ja Kuurnan limittäin aseteltuihin sormiin, ja mumisi vastaukseksi jotakin epäselvää, joka saattoi olla "Niin, tottakai." tai "Tietysti" tai jotakin sinnepäin.
Kuullessaan Kuurnan taas puhuvan poikanen nosti kirkkaan sinisen katseensa takaisin toiseen ja iloinen hymy nousi tuon kasvoille. "Äh, tietysti se jaksaa kantaa meidät molemmat. Älä siitä murehdi." Näine sanoineen poika loi vielä nopean, merkitsevän silmäyksen Kuurnaan, asetteli sormensa huulilleen ja vihelti pitkän, kimeän äänen aamupäivään. Sillä sekunnilla, kun ääni saavutti Kazarran korvat, lohikäärmenaaras alkoi nousta ruohomatolta jaloilleen sille tyypillisen äänitehosteitten saattelemana, jotka kattoivat kaiken karjahtelusta kotkamaisiin, korkeisiin kirahduksiin. Oi kyllä, se halusi kotiin ja mieluiten nyt heti. Se oli saanut seikkailuista enemmän kuin tarpeeksi ja lennättäisi kyllä nuo molemmat rääpäleet koteihinsa vaikka tällä siiveniskulla, kunhan ne ensin nyt vain tulisivat selkään. Se oikoi siipiään ja leyhytteli niitä muutaman kerran, kunnes lopulta käänsi jättimäisen päänsä kohti Aidania ja Kuurnaa ja jäi tuijottamaan tuiman punaisella katseellaan kaksikkoa.
Innostunut hymy välkehti Velvollisuudentunnon huulilla, kun tuo puoliksi raahasi ja puoliksi maanitteli Kuurnan Kazarran selkään. Ja hop, silmänräpäyksessä he olivat taivaalla. Ei kestäisi enää kauaakaan, kun he molemmat pääsisivät koteihinsa - Kuurna isäntänsä luokse ja Aidan takaisin Tyrskylinnaan. Ja kyllä, Aidan toivoi, että tapaisi tämän uuden, erikoisen ystävänsä vielä uudestaankin.
//Peli päättyy sovitusti tähän, kiitosta vain. //
