Aika aikaansa kutakin

KUURNA

Toiset meistä vain eivät koskaan opi. Jurleif, tämä suuren suuri kaupunki, jossa sikisi vaikka millaista porukkaa, osasi olla aina yhtä sokkeloinen, hämmentävä sekä kaiken puolin suuntavaistottomalle epäonniselle oikea pähkinä purtavaksi. Eihän eksymisestä sopinut puhua, ehei - ennemmin koristelähdettä ennen olevilla portailla istuva poika oli hieman väärässä paikassa väärään aikaan. Hänen nähkääs kuuluisi olla Jurleifin eteläosassa, ei itä, jossa tämä silmät siristellen tihrusti ylhäällä möllöttävää aurinkoa kuin koittaen lukea siitä, kuinka kauan odotusaikaa oli jo kulunut. Heh, mutta ketä nuori najadi muka odotti, kun hän itse oleskeli aivan vastakkaisessa osassa kaupunkia kuin oltiin sovittu ja kaiken lisäksi vielä tiedosti sen, eikä tehnyt asian hyväksi mitään. Mikäs tässä, mitäs tässä - kesäistä päivää oli mukava paistatella yksinkin, kun samalla pystyi kuikistelemaan kiviportaitten alapuolella aukenevan kauppakujan tapahtumia. Veikeä virne kipusi suupieliä nostattamaan - tuolla jokin häntäkin nuorempi napero sai äitinsä kälätyksestä liiakseen ja luikki vähin äänin karkuteille mielenkiintoisemman kojun tuntumaan.
Vieno tuuli hyväili ja viilensi harmaansinertävää hipiää, heittäen sakean tummia suortuvia sekaisemmin entisestään. Aamulla nulikka ei ollut pahemmin jaksanut panostaa siihen miltä näytti, kunhan vetänyt rvaatteet niskaansa ja ilmoittanut poistuvansa kaupunkiin. Najadi oli vakuuttanut palaavansa ennen iltaa, ehdottomasti lähtemättä isänsä käskystä enää tuntemattomille mannuille, kuten aiemmin tässä lähimenneisyydessä oli sattunut käymään.

Kuurna sulki kristallin sinisen katseensa luomien taakse - painaen pään nojaamaan kämmeniään vasten. Oli varsin ikävystyttävää, että isännällä oli viime aikoina tuntunut olevan kovasti kiireitä, eikä aranpuoleinen palvelija ollut tohtinut kyselemään Ganoan politiikasta tai muista varsin mieltä janottavista asioista liittyen ylempien ihmisten piiriin. Se olikin suorastaan ihme, että tällaista porton pentua kiinnosti niin paljon tuollaiset aikuisten jutut - eihän hän nimittäin edes osannut kirjoittaa, saati sitten lukea. Mokoma ei huolehtinut edes omasta taloudestaan, joten mitä hän siis teki tiedoilla ? Kuurna ei kyennyt hillitsemään pientä haaveilevaa tirskahdusta, joka kumpusi kurkunkärjeltä suusta ulos. Aaw, komea, hurmaava Garmea-herra - sääli, että nulikan oli vain todettava olevansa eri tasolla tunteiden suhteen kyseisen miehen kanssa, vaikka mieluusti hän kuvitteli vallan muuta. Pelkkä ystävällinen hymy sulkahatuiselta ihmiseltä tuntui pelastavan najadin päivän, peräti se sai mahassa muljahtamaan mukavan lämpimän tunteen, jonka ansiosta tämä olisi voinut pyörähtää pari piruetti onnesta soikeana. Siksi hän halusi tietää, siksi että hän tunsi pääsevänsä lähemmäs toista. Tosin entäpä sitten toistaiseksi uusin tuttavuutensa feeniksi nimeltään Uurme. Siinä oli myöskin oikein ystävällinen persoona vailla vertaansa, auttanutkin liki pyyteettömästi rahaongelmissa olevaa pölkkypäätämme..
Mutta mitä nyt - takaa kuulunut veden loiskahdus ja pärskintä poksauttivat pojan pilvilinnat riekaleiksi. Avattuaan silmänsä, hän sihtasi katseensa olkansa yli vain nähdäkseen parin matkalaisen tulleen juottamaan hevosiaan - ei mitään sen kummempaa siis. Kuurna maiskutti kuivasti suutaan, oikeastaan kohta hänenkin pitäisi varmaan tankata mukaansa raahaamasta vesileilistä hörpyt, näin iltapäivällä kun ei sattunut olemaan ainakaan turhan viileää.

[[ Sovittu peli Sassan ja Jonaylan kanssa, mutta en ainakaan pistä pahakseni, jos joku haluaa vielä mukaan lisäksi~ ]]

Vierailija

Kiva pikku lämmin päivähän se oli. Semmoinen päivä että oli kiva kantaa paria pientä laatikkoa kiviä mukanaan. Ei ihan millaisia kiviä tahansa, korukiviä nimittäin. Tai vielähän ne olivat pelkkiä lohkareita, arvottoman näköisiäkin. Thome nuorukainen kuitenkin takoisi niistä pajassaan kuin uusia, hienoja luomuksia. Sehän oli suorastaan taidetta jota tämä nuori poika rakasti. Tai ei, ei hän rakastanut, oli vain ainoita asioita joista hän nautti. Käsillään tekeminen kun kuitenkin oli aina ollut jotenkin lähellä sydäntä. Laatikoiden kantamisesta hän ei kuitenkaan nauttinut yhtään, mokomat painoivat syntisen lailla eikä herrasta ollut oikein luotu tekemään ruumiillista työtä. Onneksi tätä ei kovinkaan usein, mutta tämä kivi satsi oli vain sattunut saapumaan Jurleifiin, mistä pojan oli pitänyt lähetyksensä käydä hakemassa. Joskus tuo itse kävi etsimässä kivensä, mutta näin ne sai mukavasti matkaansa ja säästi vaivanpalkkaa.

Kuumahan tässä kuitenkin alkoi tulla ja selässä oleva viikate oli jotenkin huonosti. Terä kohta painaisi mukavan jäljen selkään jonnekin ja sitähän Thome ei missään nimessä halunnut! Sitä paitsi hän voisi levähtää muutenkin hetken. Tällaisen ihmismassan seassa oli vaikeaa ja inhottavaa ylipäätään liikkua. Kukaan ei tuntunut katsovan eteensä, eikä käsinkantamuksien kanssa ollut lainkaan mukavaa liikuskella. Kohtahan ne kivet olisivat pitkin katuja ja siitäkös Thome riemuun ratkeaisi. Ei ikinä kyllä! Nyt pitäisi löytää joku kiva paikka johon laskea laatikot ja itse istuisi. Poika yritti katsella laatikoiden takaa ympärilleen, varoen samalla itseään isompia ihmisiä, joku voisi edes kysyä haluaisiko Thome apua! Mielellään hän laittaisi tavarat kärryyn ja lähtisi takaisin kotiin, mutta ei! Kaikilla joku ihmeen kiire jonnekin. Poika huokaisi raskaasti, voi kuinka kaikki olisi helpompaa jos olisi joku jota pompottaa ja käskeä kantamaan nämä tavarat, tai edes joku joka voisi auttaa. No jaa ihan hyvin Thome pärjäisi yksinkin, aina pärjännyt.

Katse kohdistui vihdoin koristelähde, jonka reunalle voisi ihan hyvin mennä hetkeksi istumaan. Suunta kohti siis lähdettä! Näinhän Thome teki ja ei ilmeisesti ollut ainoa, joka päätti lähteelle istua, noh eihän siinä mitään. Varovaisesti mustahiuksinen nuorukainen laski kantamuksensa maahan. Poika irroitti myös viikatteensa ja iski sen viereensä, nyt hän venytteli ja naksautti niskansa, kylläpä teki hyvää välillä tehdä noin, tuntui heti paljon paremmalta.
Katse kääntyi pian suihkulähteellä istuskelevaan...neitiinkö. Toinen ainakin näytti hyvin hennolta ja neitimäiseltä, sekä vielä nuorelta. Thome tuijotti hyvin kauan tuota, koska tuokin tuijotti häntä. Ilme oli hyvin mitäänsanomaton, hän ei pitänyt toisen tuijotuksesta, ei etenkään siksi koska toisella oli suu niin amottavasti auki. Se näytti typerältä, eikä hän halunnut olla typerästi tuijotettava.
"Ah!"
Thome huudahti ja osoitti sitten Kuurnaa.
"Neidin suuhun lensi kärpänen!"

//Haah, pääsinhän viimein tänne xD//

Ah, mikä ihana päivä tämä olikaan! Jarem ei ollut aikoihin ollut aidosti näin tyytyväinen oloonsa. Koukkupäinen keppi pyörähteli vinhasti ympyrää miehen käsissä, ja ihmiset väistivätkin liukkaasti hänen tieltään. Satunnaista hyräilyä ja viheltelyä kantautui huolitellusti kaartuvien viiksien alta, jos joku tunnisti kappaleen hän ihmetteli varmasti, miksi tuollainen varakkaan näköinen mies tapaili laulua, jota paimenpojat yleensä lauloivat lampailleen.

”Tuku tuku lampaitani, kili, kili, kiliäni”, Jarem hymisi ja suoristi vapaalla kädellään silinteriään, joka oli heilahtanut hieman vinoon hänen kävellessään. Mies sai kyllä muutamia oudoksuvia katseita osakseen, mutta Palosydän olisi yhtä hyvin voinut olla aivan yksin kadulla, niin vähän ne häneen vaikuttivat.

Jaremin käyttämä katu avautui pian pienehkölle aukiolle, jota koristi kaunis suihkulähde. Palosydämellä ei ollut kiire yhtään mihinkään, joten hän päätti istahtaa hetkeksi lähteen reunalle nauttimaan kauniista, kesäisestä päivästä, jota häntä keväisin vaivaava heinänuhakaan ei voisi enää pilata. Kuinka iloinen hän olikaan, että oli jälleen päässyt siitä yhdeksi vuodeksi. Mies pyyhkäisi valitsemaansa istumapaikkaa nenäliinallaan ja asettui sitten istumaan jalka toisen päälle heitettynä, keppi nojallaan lähteen reunaa vasten hänen vieressään. Lempeän harmaat silmät tarttuivat heti ohikulkevaan väkeen, jos jossain päin Ganoaa voisi toivoa tekevänsä löytöjä, niin väkirikkaassa Jurleifissa.

”Neidin suuhun lensi kärpänen!” joku huudahti melkein Jaremin vieressä ja kiinnitti heti Palosydämen huomion. Tosiaan, tuossahan istui joku tavallisen oloinen miekkonen joidenkin laatikoiden kanssa ja hieman kauempana Jaremista oli lisäksi nuorehko najadi, jolle mustahiuksinen nuorimies oli puhunut. Palosydän nojautui hieman eteenpäin keppinsä varassa, jotta saattoi nähdä najadin nuorukaisen ohitse.
”Kuulkaahan neiti, vaikka näkemänne olisi kuinka miellyttävää tai hämmästyttävää, kannattaa silti muistaa loksauttaa leuat joskus kiinnikin”, Jarem sanoi hyväntuulisesti.
”Mutta kannattaa nyt varmaan pitää suutanne auki kunnes se pikkuinen ehtii lentää uloskin, ellette sitten ole aikeissa syödä sitä”, mies ehdotti ja töytäisi jälleen hieman silinteriään, joka uhkasi valua vinoon etukenoisen asennon vuoksi.

”Paitsi tietysti, jos aiotte tehdä itsemurhan tukehtumalla kärpäseen, se on aivan oma asianne, mutta en soisi noin suloisen olennon kokevan moista kohtaloa”, Jarem jatkoi, nousi ylös ja käveli rennosti najadin eteen. Sitten mies kumartui, jälleen keppinsä tukemana, ja yritti nähdä, oliko kärpänen vielä najadin suussa.

Se syy, miksi Kuurnan suu oli loksahtanut auki, oli muukalaisen mukana retuuttama viikate, joka yksinomaan kammottavuudellaan kahlitsi lautasen kokoiset silmät itseensä. Millainen tappoase keskellä kirkasta päivää! Tuskin najadin sekaisin menneitä pasmoja paransi se, että töllötyksen kohde vielä huomasi varsin typerän ilmeensä ja kommentoi sitä väittämällä pojan suuhun lentäneen kärpäsen - vähemmästäkin portonpenikka jähmettyi ikään kuin kivipatsaaksi. Kärpänen! Likainen kärpänenkö oli lentänyt hänen suuhunsa!? YÖK!
Herkkäuskoisuudesta ei voinut tosin syyttää ainoastaan Kuurnaa, sillä kolmanneksi pyöräksi iskeytynyt silinterihattuinen mies vasta se myrkyn lykkäsi. Hätääntyneenä pojan katse palloili edestakaisin kahden olennon väliä, kunnes kädet läimähtivät suunsa eteen - voisiko kärpäsen nielaisemiseen oikeasti kupsahtaa ? Snif, najadilla piti olla vielä monta vuotta edessä, eikä.. hetkinen. Olivatko nuo kaksi vielä neiditelleet häntä vai kuvitteliko Kuurna vain omiaan taas ? Lisäksi suloiseksi kutsuminen sai nulikan korvat kuumottamaan, siinä missä hänen poskensa lähtivät helakasti muuttumaan punaisiksi.
"Mi-minä olen kylläkin poika.."
Najadi mutisi kämmeniensä takaa ja nojautui taaksepäin huomattavasti oudon viiksimiekkosen alkaessa tutkimaan hänen kasvojaan. Voihan ahdistuskohtaus! Luultiinko häntä muka oikeasti tytöksi ? Ehkä se oli vain huono vitsi..

Mutta silti - hajurakoa, hyvä mies, anna kunnon turvaväli! Hävettävässä osassa oleva poika lepäsi nyt jo puoliksi selällään rappusia vasten, koska hänhän ei halunnut joutua liian lähelle jotakuta ventovierasta hyypiötä, jolla oli koukkunuppinen keppi käden jatkeena. Tuollaisillako niitä pieniä poikia narrattiin kadulta yläkerran huoneisiin ? Koukku vain kiinni paitaan ja napakka veto ylös - saalis kalastettu. Omia muille näkemättömiä örkkejä elätellen, laski Kuurna toisen kätensä rappuselle, siirtyäkseen sen ja jalkojensa ponnistuksien turvin pari askelmaa kauemmas kumpaisestakin. Pelottavia..
"Vo-voiko kärpäsiin o-oikeasti kuolla, herra ?"
Najadi sai sönkötettyä ja heitti pelokkaan vilkaisun vielä hyöteisen ilmiantajaan, (Thomee). Huh, hyvä, että Kuurna ei lirauttanut alleen, kun heidän kahden katseet hetkeksi kohtasivat. Nimittäin punaiset silmät toivat mieleen äidin tarinat möröistä, jotka piilottelivat varjoissa sekä popsivat varomattomien pilttien peukalot poskeensa. Tuo viikatemies oli varmasti sellainen valepuvussa!
"E-en haluisi kuolla vi-vielä! Veljenikin o-odottaa minua jossain!"
Kohta joku alkaisi pillittämään keskellä kaikkea - varokaan vain sanojanne tästä lähin siis. Olkapäät jo lähtivätkin nytkähtelemään uhkaavasti, kun äsken alhaalla ollut käsi hieraisi kokeilevasti silmänurkkaansa. Kyyneliä ? Ei ihan vielä.

Najadineitonen taisi olla melkoisen ujo, kun tuolla tavoin kauhistui ensin tuntemattoman muukalaisen ja sitten Jaremin puhuteltua itseään. Mutta ymmärsihän sen, että alempien kansankerrosten edustaja saattoi hämmentyä kohdatessaan jonkun Jaremin kaltaisen, joka selvästi kuului vähän hienompaan ja varakkaampaan väkeen. Eikä nyt toki sopinut ajatella sitä, että oltiin Jurleifissa, jossa Palosydäntä paljon arvokkaammat ylimykset olivat arkipäivää.

Najadi kuului mutisevan jotain kämmenensä takaa, samalla kun hänen kasvonsa alkoivat saada selvää, nolostumisesta kertovaa väriä. Jaremin täytyi myöntää, että najadin sinertävän ihon punastuminen – tai kenties liilaantuminen – oli oikeastaan aika erikoinen näky. Hänen pitäisi ehdottomasti saada tuon värinen feenikskaksosilleen, se pukisi heitä aivan loistavasti..

Najadin pelokkaasti änkyttämät sanat saivat kuitenkin Jaremin keskeyttämään ajatuksensa hetkeksi
”Älkää toki hätäilkö, luulenpa, että jos se inhottava mönkiäinen olisi ollut aikeissa ottaa teidät päiviltä, se olisi jo tehnyt sen, olkaa siis toki huoleti,” Jarem sanoi mahdollisimman vakuuttavasti.
”Mutta aivan asiasta toiseen, voisitteko mitenkään tulla mukanani värjärin luo, jotta voisin näyttää tuon ihastuttavan värisävyn hänelle? Se olisi täydellinen Choran ja Frain pukuun”, Palosydän ehdotti ystävällisesti lähes samaan hengenvetoon ja viittasi samalla epämääräisesti najadin kasvoja kohden. Vaikka mies kuinka arvostikin hyviä tapoja, ei hänkään aina voinut välttyä melko tahdittomilta lipsahduksilta.

Najadia katsellessaan Jarem kallisti päätään hieman sivulle ja koko päivän uhkaavasti puolelta toiselle keikahdellut silinteri totteli viimein kuluneen katukiveyksen kutsua ja putosi Palosydämen käsivartta pitkin poukkoillen alas jonkun ohikiiruhtavan naisen korin sysättyä päähineen liikkeelle.
”Kuka kurja sielu oikein saakaan huvituksensa toisten päähineiden pudottelusta, sitä minä en vain ymmärrä”, mies sanoi raskasmielisesti huokaisten ja nosti rakkaan silinterinsä maasta. Palosydän pyyhki tomun ja töryn erittäin huolellisesti nenäliinallaan ja tutkaili hattuaan hyvän tovin, ennen kuin asetti sen takaisin päähänsä hiuksiaan peittämään. Samalla mies mutisi pitkät litaniat pahatapaisista, hulttiomaisista kaupunkilaisista, jotka eivät osanneet kunnioittaa toisten kalleinta omaisuutta.

”Väellä tuntuu olevan jokin pakkomielle hattuparkojeni pahoinpitelemiseen. Voisitteko uskoa, että vasta vähän aikaa sitten eräs kuriton demonipentu varasti erään lempisilinterini? Tämä maailma on todellakin menossa turmion teille”, Jarem sanoi voivotellen, osoittaen sanansa puoliksi yhä nimettömälle najadille, puoliksi kaikille lähettyville sattuneille.

Anteeksi kuinka ?
Vaikka Kuurna ei ollutkaan kuolemassa kärpäseen, joka oli sattumoisin juuri onnistunut lentämään hänen suuhunsa, niin ei tämä ollut myöskään aikeissa lähteä ventovieraan miehen matkaan. Varsinkin kun tuo pyysi poikarukkaa tulemaan kanssaan värjärin pakeille - kylähulluko ukko oli! Hänhän ei pisaraakaan luovuttaisi kasvojensa murrettua pigmenttiä joidenkin naisten kolttuihin, huh.
"E-ei, en taida haluta tu-tulla, herra."
Najadi sopersi ja hieroi poskiaan aivan kuin koittaen saada niiden violettia sävyä hälventymään. Voi millaiseen kiipeeliin tällainen pieni otus onnistuikaan ajautumaan pelkästään portailla istumalla. Mitä perhekin sanoisi tai herra Garmea ? Häpeäisivät varmaan joka iikka silmät päästään ja väittäisivät etteivät edes tuntisi moista portonpenikan kuvatusta.

Ja mitä siihen silinteriin tuli, niin eikös ihmismies ollut aivan itse pudottanut sen ? Oli aivan turha syyttää ohikulkijaa, joka ihan selvästi vain vahingossa antoi vauhtia päähineen lyhyelle karkuretkelle, vaikka eihän Kuurnasta ollut moista sanomaan. Sen sijaan nulikka vain tyytyi nyökyttelemään ja puistelemaan päätään vuoronperään, juujuu ja siis eiei - olette aivan oikeassa, vaikka mitä sanoisittekin.
"On se tosiaan kumma homma..."
Se päivittelevä äänensävy ei ehkä ollut yhtä fiksun ja filmaattisen kuuloinen, kun najadi valehteli ymmärtäneensä jutun punaisena hehkuvan jujun. Kuuluiko siis hänenkin pohtia, kuinka ihmisistä kiusanteko oli hauskaa vai mietiskellä nykylasten kasvatusta, joka oli täysin erilaista kuin Kuurnan lapsuusvuosina ?

Oivoi, parempi antaa vain pienen pollan levätä hetki ja tarttua yhteen toiseen ongelmakohtaan - hienon herran teitittelyyn.
"Ei teidän tarvitse teititellä minua."
Kuurna vaikutti ehkä hieman rohkaistuneen, mutta se saattoi osaksi johtua siitä, että paikalla ollut kolmas henkilö näytti kadonneen. Eipä nuorukainen silti valittanut, vaan nousi enemmin jaloilleen ja pyyhki vetistäviä silmäkulmiaan kuiviksi. Onneksi itkuparkupaniikkikohtaus oli liihotellut toistaiseksi muualle mielestä - kyllä hän ehtisi nimittäin myöhemmin päivitellä veljensä tapaamisen viivästymistä.
"E-en ole nimittäin mikään hieno herra."
Asiaan takaisin, katso nyt vaikka näitä vaatteitakin - rääsyjä. Ainakin kuin vertasi niitä muukalaisen mittatilauskuteisiin, jotka vaikuttivat kovin käyttökelvottomilta kaupunkielämään.

"E-ei, en taida haluta tu-tulla, herra", najadi sai sanotuksi pienen tankkaamisen jälkeen ja hinkkasi samalla kasvojaan.
”No, jos ette kerran voi tehdä pikkiriikkistä palvelusta vilpittömän pyynnön jälkeen...” Jarem sanoi huokaisten ja niin paljon pettymystä äänessään kuin suinkin mahdollista. Lauseen loppu jäi roikkumaan ilmaan, mutta marttyyrimaisen vaikutelman pilasi putoava silinteri ja siitä seurannut valitusvirsi, jota najadikin hieman myötäili.

”Älkää toki antako vanhan hupsun päähänpinttymien häiritä”, Jarem sanoi naurahtaen ja kättään heilauttaen najadille, joka oli pyytänyt häntä lopettamaan teitittelyn. Yllättävän hitaasti myös najadin viimeinen lausahdus rekisteröityi miehen aivoihin. Hetkonen nyt. Sanoiko najadi, ettei häntä tarvinnut teititellä, koska hän ei ollut hieno herra? Olihan sini-ihoinen yrittänyt selittää asiaa Palosydämelle jo aiemmin, mutta silloin sanat olivat jääneet suulle nostetun kämmenen taakse eivätkä olleet kantautuneet Jaremin korviin saakka.

Mutta Jarem ei olisi ollut Jarem, jos olisi antanut hämmentymisensä ja nolostumisensa näkyä millään tavoin. Mies jatkoi rauhassa keppiinsä nojailua, päivänpaistattelua ja najadin katselua pieni huvittunut hymynkare suupielessään. Palosydän ei tosiaankaan usein tuntenut samankaltaista ujoutta kuin tuo sini-ihoinen näytti tuntevan, ja jostain syystä najadin elkeiden seuraaminen huvitti häntä.

”Voisitko kenties opastaa minut johonkin lähettyvillä sijaitsevaan, hyvätasoiseen kahvilaan, jossa saisi istuskella päivää paistatellen”, Jarem kysäisi najadilta, jättäen nyt teitittelyn pois. Kuuma ilma oli alkanut kuivata hänen kurkkuaan ja hän kaipasi jotain viileää juotavaa, kenties myös suupalan tai kaksi, eikä hän tiennyt yhtään ruokapaikkaa mukavan kävelymatkan päässä.
”Tarjoan tietysti jotain hyvää palkaksi vaivoistasi, niin et joudu jatkamaan päivääsi tyhjin vatsoin”, Palosydän vielä lupasi.
”Ja kun nyt pääsin kyselyn makuun, satutteko kenties tuntemaan ketään todella erityislaatuista henkilöä? Tarkoitan sellaista, jonka kaltaista on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta löytää.” Tottahan toki Jaremin piti varmistaa, oliko tuolla nuorella najadilla kenties tietoa mielenkiintoisista löydöistä.

Pitäisikö Kuurnan nyt tuntea koviakin omantunnontuskia, kun hieno herra ei saanut haluamaansa ? Eihän hän voisi jok'ikisen ventovieraan mukaan lähteä ja toteuttaa näiden toiveita toisensa jälkeen. Sellaista elämänsä oli ollut ennen - ainakin osalta, koska eihän nulikka itse saanut päättää kenen kanssa oli jakanut toimintahuoneen, saati sitten jakoiko ollenkaan. Onneksi oli olemassa vielä hyvä sydämisiäkin ihmisiä, jotka pelastivat tällaisia pieni raukkoja kurjilta kohtaloilta. Hymy lähti ajatusten pääten nousemaan hiljalleen kasvoilleen, mutta kun silinterillään leikkinyt mies jatkoi puhetta, niin neutralisoi tämä äkkiä ilmeensä huulten mutrustelu -tasolle.
"Jotain hyvää...?"
Kuurna ei edes halunnut kertoa, mitä hänen päähänsä oli ensimmäisenä pälkähtänyt. Äääh, ei kai tuo mies oikeasti onkisi häntä tuolla kävelykepillään mihinkään - kai ? Siispä "syvällisen" pohtimisen jälkeen hän nyökkäsi hitaanpuoleisesti, aikeenaan jo lähteä kohti lähimmäistä kuppilaa, mutta ei.
"Tunnen."
Najadi pysähtyi niille sijoilleen, ja olemukseensa heräsi lapsenomainen sepittämisen into. Kerrankin kysyttiin jotain, johon hän todellakin osasi vastata kunnolla!
"Garmea Jääsielu, hänen kaltaistaan en ole ennen kohdannut."
Töööt! Väärin meni. Jarem-herra oli totta kai tarkoittanut erityislaatuisella henkilöllä jonkinmoista mutaatiota tai muuta muotopuolta, jota muut karttoivat ja kaihtoivat, mutta tietenkin najadi käsitti asian niin, että hän pääsisi hehkuttamaan isäntäänsä jollekulle.

Kuurna loikki ne pari kauemmas mennyttä askelta takaisin ja jatkoi:
"Hän on hyvin erityislaatuinen mies - hyvä ihminen. Herra Garmea pitää hyvää huolta alaisistaan, sekä pelasti minutkin vaikka emme edes tunteneet kunnolla."
Se paikka, josta herra Garmea Kuurnan pelasti ei tulisi mainitsemisen arvoiseksi. Eihän hän tahtonut antaa omasta suvustaan huonoa kuvaa kellekkään, eikä varsinkaan sitten isännästä, joka oli ravannut bordellissa turhankin usein arvoonsa rinnastettuna. Tietenkin Kuurna oli loppujen lopuksi iloinnut hyvin paljon kyseisen miehen näkemisestä, siis kunhan ensin oli luopunut suojatyynyn käytöstä ja mieltynyt ajatukseen olla ainoastaan herra Garmean omaisuutta.
Paitsi nyt alkoi muistumaan mieleen jotain etäisesti perhettä muistellessa, hmm... IIIH! VELI!
"Voi ei, unohdin jälleen veljeni! Minun piti nähdä hänet jossain, mutta..."
... Eipä muistu mieleen, että missä. Hirheg nylkisi Kuurnan, jos tämä ei koskaan ilmestyisi tapaamispaikalle.
"Uuumh, missähän se nyt oli..."
Mieti, mieti, mieti!

Najadin nyökkäys Jaremin tiedusteltua virkistäytymismahdollisuuksista sai Palosydämen kasvoille hieman haaveellisen ilmeen. Aivan pian hän saisi hörppiä jotain viilentävää ja vain nauttia olostaan, viettää miellyttävän hetken vailla huolia ja murheita. Harmi vain, että najadi näytti samassa unohtaneen koko kuppilan pohtiessaan Jaremin seuraavaa kysymystä.

Hetkeksi Jarem jo ehti innostua najadin kertoessa tuntevansa jonkun erikoislaatuisen henkilön, mutta puheen jatkuessa tunne lytistyi nopeasti. Kenties hän oli muotoillut kysymyksensä jotenkin huonosti, sillä hänen kauppakumppanissaan Garmea Jääsielussa ei todellakaan ollut Jaremin etsimiä ominaisuuksia, mikä tietysti useimpien silmissä oli varmasti vain onni Garmean itsensä kannalta. Jaremista se sen sijaan oli kovin valitettavaa.

”Hän on varmasti kaikkea tuota, muttei kuitenkaan aivan sitä mitä etsin”, Jarem vastasi diplomaattisesti najadin hehkutukseen. Harvoin sitä kohtasi ketään, joka näin varauksetta ihailisi isäntäänsä, ja mistä sitä tiesi mitä moiset fanaatikot tekisivät, jos heidän kanssaan ei olisi samaa mieltä.

”Voi, jos teillä on sovittu tapaaminen, älkää toki antako minun pidätellä teitä vaan menkää mieluummin etsimään veljenne. Perhesiteiden ylläpitohan on luonnollisesti hyvin tärkeää”, Jarem sanoi opettavaiseen sävyyn najadin muistettua unohdetun veljensä.
”Kenties tapaamme jälleen, mutta nyt, nauttikaa tästä kauniista päivästä veljenne kanssa. Näkemisiin!” Jarem hyvästeli, lisäsipä päälle vielä pienen kumarruksenkin kevyen hatunkohotuksen kera ja puikahti keppiään pyöritellen takaisin väkijoukon imuun. Eiköhän jokin mukava kuppila tulisi vastaan ennemmin tai myöhemmin.

//Kiitokset pelistä ^^//