Parantaja sokkelokaupungista

//Sovittu peli, joten Severiä Roquksen kera tänne odotelen//


Viimeinkin Routa oli löytänyt edes yhden lupaavalta vaikuttavan parantajan kyseltyään ympäriinsä. Eikä asiaa ei todellakaan ollut ainakaan auttanut se, että hän oli joutunut mukaan kummalliseen eläintenetsintäpartioon suojellessaan paria naista demonilta. Mutta lopulta hän oli päässyt etsimään parantajaa toden teolla ja käynyt nopeasti tapaamassa erästä vanhaa jättiläisnaista, jota useampikin oli hänelle suositellut. Routa ei paljoa parantamisesta tiennyt, mutta ainakin tuo nainen oli vaikuttanut taitavalta.

Nyt pitäisi vielä saada Roqus tuon naisen käsittelyyn.

Routa asteli pitkin laituria kohden Tyrskytanssijaa, yhä hieman huojuvin askelin vietettyään niin pitkän aikaa merellä. Kulunut puu tuntui tutulta paljaiden jalkojen alla, melkein samanlaiselta kuin laivan kansi.
”Hoi Kerian!” Routa huudahti ylös Tyrskytanssijan parrasta kohden. Pian laidan yli pilkisti laivalle vahdiksi jätetyn Kerianin hahmo ja mies heitti köysitikkaat alas Roudalle, joka kapusi tottuneesti niitä ylös.

”Veljesi on yhä kannen alla”, Kerian vastasi jo ennen kuin Routa ehti kysyä ja nyökäytti päätään oikean oven suuntaan. Routa nyökkäsi, hän oli kehottanut Roqusta olemaan varovainen selkänsä kanssa sen vihoiteltua hieman tavallista ärhäkämmin ja näköjään veikka oli jopa ottanut neuvosta vaarin. Eipähän Roquksella toisaalta tainnut olla samanlaista hinkua kaupunkiin kuin useimmilla muilla merenkulkijoilla.

”Veikka, löysin erään parantajan jolle sinulle varmaan kannattaisi näyttää selkääsi. Puhuivat, että hän olisi kenties kaupungin paras selkävaivojen hoitaja, ja kun nyt puhutaan Jurleifista, juttu näyttää melkoisen lupaavalta”, Routa selitti heti avattuaan oven. Pian hän puikkelehti riippumattojen lomitse kohti Roqusta. ”Kuinka on vointisi, pystytkö liikkumaan?” Taivaanlintu samassa kysyi huolestuneena.

Sitähän Routa ei tullut ajatelleeksi, halusiko Roqus liikkua. Velihän ei ollut varsinaisesti ollut innostunut ajatuksesta lähteä kiertämään maita ja mantuja parantajia etsimässä, ja lopulta Routa oli vedonnut aivan muihin syihin saadakseen veikan laivalle. Roudalle itselleen kyse oli kuitenkin ollut koko ajan vain veljen hyvinvoinnin parantamisesta, vaikkei Roqus itse tuohon mahdollisuuteen uskonutkaan.


//*krhm* Eikä mulla sitten ees kestäny alottaa tätä peliä xD Ja otsikko on aika random (ikään kuin sillä nyt suuri merkitys olisi) xD//

[Ja täältä tulen~]

Mutinaa, mutinaa, murinaa..

Roqus istui kannen alla eräässä nurkkauksessa ja puhisi itsekseen. Hän oli lähtenyt Tyrskytanssijan mukaan sen lähdettyä Danleifistä, koska Routa oli saanut ylipuhuttua hänet - mutta mitkä sitten olivatkaan olleet motiivit? Nyt veli kuitenkin etsi hänelle mokomaa parantajaa, mikä ei kuitenkaan osaisi parantaa hänessä olevaa sairautta - ei ollut kukaan muukaan osannut. Selkä ei ollut nyt kuitenkaan vihoitellut pitkään aikaan vaikka Routa olikin hänen selkänsä takia höösännyt ja käskenyt olla liikuttamatta sitä turhaan - ja Roqus joka oli tottunut elämään yksin, oman onnensa herrana, sekä myös liikkumaan, ei oikein pitänyt tästä. Niinpä hän oli tyytynyt pitämään jonkinasteista mykkäkoulua veljellen, kunnes tämä tajuaisi lopettaa parantajien etsimisen, joskaan tämä mykkäkoulu ei aina toisinaan toiminut kovin hyvin.

Nyt Routa oli taas kadonnut jonnekkin, mitä ilmeisimmin maihin. Usvamieli oli jäänyt laivaan ja autellut henkilöstöä muutamissa pienissä tehtävissä kun veli ei sattunut olemaan paikalla käskyttämässä häntä pitämään selkänsä kunnossa. Vihreäsilmäinen tuijotti vastapäistä nurkkaa kunnes huomasi Taivaanlinnun astelevan häntä kohti. Roqus loi häneen tympeän, jäisen katseen kääntäen sen kuitenkin pian toisaalle. Hän ei vaivautunut nousemaan ylös, ei sitten millään ilveellä.
"... pystyn liikkumaan, en ole pikkulapsi enkä VIELÄ liikuntavammainenkaan", vastaus Usvamielen tapaan, ehkä hivenen liioitellusti tokaistu ja vielä kun tämä sai kasvoilleen erittäin ivaavan hymyn niin sehän oli kuin kirsikka kauniin kermakakun päällä.
Sekin hymy tosin valui nopeasti pois kuin hiekka tiimalasista.
"Ja enkö ole jo moneen kertaan sanonut että sinun on turha etsiä mitään parantajia, kun ne eivät kuitenkaan mitään osaa", vihreäsilmä tuhisi, katsahtamatta sivusilmälläkään veljeensä.
"Pahimmassa tapauksessa vääntävät selkäni nurin", pieni tyytymätön, ivallinen naurahdus pääsi toisen huulilta.

Huokaus. Roqus sai kiskottua itsensä kuitenkin viimein ylös. Selkä ei vihoitellut nytkään.
Tyynen rauhallisesti Usvamieli käveli Roudan ohi ja kiipesi kannelle. Hän asteli hitain askelin laivan kannen reunan luokse ja katsoi Jurleifia. Siitä oli pitkä aika kun hän oli viimeksi nähnyt muita kaupunkeja kuin Danleifin. Tuuli heilutteli nuoren miehen hiuksia, ne olivat eloisat ja hyvin hoidetut mutta silmät olivat kiillottomat, elottoman näköiset kuten aina. Pessimistinä hän ei osannut ajatella maailmaa ja elämää hyvänä paikkana - eihän se ollutkaan, sillä muuten hän ei välttämättä sairastaisi tätä selkävikaa.

Toinen käsi siirtyi vaistomaisesti selälle. Ei, se ei ollut kosketusarka, ei ollut koskaan ollutkaan jos nyt ei alkanut tahallaan lyömään tai painamaan kovaa. Samalla toinen ajatteli, olikohan hän ollut turhan tyly Roudalle, joka kuitenkin ajatteli hänen parastaan?
Usvamieli katsoi taakseen ja etsi katseellaan veljeään. Ehkä yö kääntyisi päiväksi vielä Usvamielen kohdallakin.

Routa oli ollut iloisen toiveikas palatessaan laivalle. Löydettyään Roquksen hän oli hetkeksi huolestunut, mutta se oli ollut vain ohut huntu positiivisen mielialan yllä. Usvamielen ivalliset kommentit vaikuttivat kuitenkin kuin kylmä pohjatuuli, joka puhalsi iloisen lämmön pois ja peitti maan masentavaan kylmyyteen. Roudan olisi pitänyt osata odottaa tätä, ja kenties hän olikin, mutta se ei auttanut vähääkään.

Mutta Routa ei olisi ollut Routa, jos hän ei olisi ainakin yrittänyt piilottaa loukkaantumistaan ja pitää tyynen reipasta ilmettä yllä.
”Et sinä tiedä heidän taidoistaan ennen kuin olet tavannut heidät”, Routa sanoi Roqukselle tyyneyttä tavoittelevalla äänellä, joka hämäsi yleensä useimpia. Routahan oli vahva ja tukeva kuin kallio, eiväthän pienet raapaisut häntä vahingoittaneet! Ikävää vain, että Taivaanlintu oli pikemminkin rapu kovan kuorensa sisässä, satuttavat sanat löysivät terävien piikkien tavoin tiensä hänen pehmeään lihaansa vaikka ulkokuori ei aina edes värähtänyt.

Routa nousi kannelle Roquksen perässä, tosin hän piti pientä etäisyyttä veljeensä. Veikan olisi parasta antaa märehtiä ärtymyksensä pois ennen kuin tuolle yrittäisi puhua järkeä. Taivaanlintu vaihtoi muutaman sanan Kerianin kanssa, naurahtikin, mutta oli koko ajan tietoinen Roquksen torjuvasta olemuksesta. Pikkuveli näytti katselevan kaupungin suuntaan, ja Routa saattoi nähdä hänen luultavasti ärtyneen ilmeensä mielessään.

Hetken kuluttua Routa kuitenkin lähestyi jälleen Roqusta ja kohtasi tuon etsivän katseen. Hän seisahtui hetkeksi veljensä viereen, kädet nojaillen reelinkiä vasten, ennen kuin puhui.
”On kovin turhaa kieltäytyä mahdollisuudesta ennen kuin edes tietää, mikä voisi olla lopputulos. Pahemmaksi asiat eivät ainakaan voi muuttua jos menet tapaamaan häntä, eikö siis kannattaisi yrittää parantaa niitä?” Routa yritti taivutella veljeään. Hän oli kääntänyt ylävartalonsa veljeään kohden ja nojasi reelinkiin enää toisella kyynärpäällään.

”Sinä tiedät, että haluan vain sinun parastasi”, Taivaanlintu vielä jatkoi ja yritti nyt lukita siniset silmänsä Roquksen vihreisiin. Hän tiesi vallan hyvin, että sille päälle sattuessaan Roqus oli varsinainen jääräpää, mutta kun Routa halusi auttaa jotakuta ei hänen tahtonsa jäänyt paljoa jälkeen. Kunhan vain Roqus antaisi auttaa itseään!

Roqus mulkaisi vielä kerran Routaa ennen kuin astui kannelle. Niin, heidän taitonsa! Kukaan ei olisi niin taitava parantamaan sitä, mikä sai Roquksen välillä haukkomaan henkeään ja lyhistymään kasaan - sitä sairautta jonka kohtalo oli juuri hänelle määrännyt. Roqus antoi hiustensa heilua tuulessa, antoi kasvojensa tuntea sen lempeän kosketuksen. Hän oli toisinaan jääräpäinen, ärsyttäväkin mutta Usvamieli ei halunnut toivoa turhaan parantuvansa - kun se ei ollut kerta mahdollista. Mitä sitten toivomaan? Siitä koituisi vain lisää karvaita pettymyksen tunteita. Piti elää päivä kerrallaan, tosin ei ehkä niin pessimistisesti kuin Roqus.

Reunaan nojaillessaan Roqus antoi katseensa samalla kiertää kaupungissa. Hänellä ei ollut sinne mitään asiaa, kun tuo kerrankin oli päässyt pois maista niin miksi siis nousta pois laivasta.
Huokaisu. Keho käännettiin toiseen suuntaan ja tuo näki Roudan, joka lähestyi häntä ja oli pian vierellään. Vihreäsilmä kääntyi jälleen toisinpäin, nojaamaan reunalaitaan.

Veljen seura oli ihaninta pitkiin aikoihin. Kuinka Roqus joskus toivoi, että hänetkin olisi luotu purjehtimaan ja niin hän voisi viettää aikaansa Roudan seurassa. Usvamieli oli kyllä tervetullut Tyrskytanssijalle, mutta ei viitsinyt kuitenkaan ihan turhaan asustella siellä, kun ei sinänsä miehistöön kuulunut. Hienoa se olisi ollut, mutta pelkästään vihreäsilmän luonne käski laskea jalat tukevan maan kamaralle eikä haahuilla koko elämäänsä merillä.

Usvamieli ei kääntänyt katsettaan veljeensä. Ivaa täynnä oleva, närkästyneeksikin nimitettävä, ääni totesi hiljaa:
"Kun minä tiedän lopputuloksen. Mikään ei voi auttaa selkääni. En tahdo elätellä turhia haaveita, kun mitään toivoa ei ole!"
Mustahiuksinen kääntyi Routaa kohden ja näki sinisten silmien lukittautuvan katseen. Roqus vastasi siihen kovalla ja uhmakkaalla katseella.
"Niin, tiedän sen", Roqus hymähti kertaalleen, käänsi jälleen selkänsä Taivaanlinnulle ja otti muutamia askelia eteenpäin.

Miksi turhaan ajatella hänen parastaan? Ajattelisi omaa elämäänsä. Tuuli heilutteli yhä hiuksiaan. Vihreäsilmä oli järkähtämätön. Ehkä hän oli aina ollut kovaluontoisempi kuin taas sosiaalisemman luonteen omaava Routa. Toisaalta veljekset olivat kuin yö ja päivä, talvi ja kesä. Vastakohdat toisilleen, mutta silti he olivat hyvin läheisiä keskenään. Routa oli ainoa johon Roqus pystyi kunnolla luottamaan - ja niin hän toivoi samaa Roudastakin. Kyllä hän halusi olla isoveljelleen tuki, jos tämä sitä tarvitsi.

"Mutta sinun ei tarvitsisi huolehtia minusta, kun kykenen siihen itsekin, montako kertaa se pitää toistaa", vihreät, kovan katseen omaavat silmät käännettiin jälleen veljeä kohti ja turhan äkkinäinen liike sai pienen irvistyksen nousemaan Usvamielen kasvoille ja tämä nappasi toisella kädellään reunasta tukea kun toinen käsi kosketti selkäänsä - onneksi se oli vain pieni, nopeasti ohi menevä vihlaisu, mutta Routa voisi silti hätääntyä.

Miksi juuri nyt sen piti vihloa?

Vaikka Routa kuinka toivoikin, että veli nyt suostuisi edes yrittämään avun etsimistä, ei Roqus näyttänyt taipuvan hiukkaakaan Taivaanlinnun toivomuksiin. Joku toinen olisi luultavasti leimahtanut ivallisen äänensävyn ja loukkaavan asenteen vuoksi, eikä se ollut kaukana Roudallakaan, mutta hän sai kuitenkin hillittyä itsensä.

Kädet puristuivat tiukkaan nyrkkiin ja Taivaanlintu käänsi katseensa takaisin kaupunkiin. Tuskin itse sitä tajuten hän pani merkille muutaman räkälän, pahimmanlaatuisen juottolan, jossa juoma kyllä oli halpaa mutta sillä ei myöskään ollut juuri mitään tekemistä alkoholin kanssa. Routa yritti löytää oikeita sanoja, yritti työntää pistelevän katkeruuden – mistä sekin oli tullut – syrjään. Roquksen kivunilmaisu ei jäänyt Roudalta huomaamatta, mutta hän ei kuitenkaan reagoinut siihen näkyvästi.

”Et sinä huolehdi itsestäsi, sinä vain annat periksi. Enkä minä kestä katsoa sitä tekemättä mitään”, Routa sanoi lopulta. Sinä et ole ainut, jota kipusi satuttavat, Taivaanlintu lisäsi mielessään, mutta mitään sellaista hän ei voinut sanoa edes veljelleen.
”Typerys”, perämies mutisi puoliääneen ja pudisti päätään. Kenties hän puhui itselleen, kenties Roqukselle, kenties heille molemmille. Taivaanlintu kääntyi, kosketti kukkaroaan ja kuuli kolikoiden kilinän. Hän lausui yhdentekevät hyvästit Kerianille ja jätti laivan.


Parin tunnin kuluttua Routa oli päissään kuin käki. Hän horjahteli ulos remuisesta kapakasta, hän etsi syliä johon hukuttaa viimeiset ajatuksensa, johon kuluttaa viimeiset rahansa. Aurinko oli laskemassa, heikko hämärä otti kaupunkia valtaansa. Taivaanlintu tapaili seinistä tukea kävellessään, vapaa käsi puristi tiukasti viimeisiä kolikoita.

”Nyt musta lippu liehumaan, hulabaloo balai!
Hulabaloo balai, balai!
Jää kauas ranta synnyinmaan!
Hulabaloo balai!

On laiva niin kuin tuulispää, hulabaloo balai!
Hulabaloo balai, balai!
Ja kauppalaivat kiinni jää!
Hulabaloo balai!”

Routa hoilotti laulua täyteen ääneen, mutta niin epäselvästi että sanoista oli vaikea saada mitään tolkkua. Kenties se oli miehen onni, joku olisi saattanut pian epäillä häntä merirosvoksi ja kutsua lainvalvojat hänen peräänsä.

Routa naureskeli itsekseen kuvitellessaan itsensä sapeli kädessä, suuren merirosvoaluksen kapteenina. Hän otti veitsensä käteen ja husi sitä edessään kuin todellinen miekkasankari, kunnes hän tajusi että hetki sitten kuulunut kilinä oli varmaankin lähtenyt hänen omista kolikoistaan, jotka olivat pudonneet veitseen tarttuneesta kädestä. Itsekseen kiroten Routa kumartui noukkimaan rahojaan ja pyllähti istualleen, kun tasapaino ei toiminutkaan kuten yleensä. Noh, ainakin kolikot oli helpompi kerätä kun oli itsekin maan kamaralla.

Sinä annat vain periksi. Ehkä niinkin, mutta selkähän oli Roquksen, ei Roudan ja tuo oli päättänyt ettei tarvitsisi apua - koska apua ei ollut annettavissa.
"No et sitten olisi houkutellut minua mukaasi merille, niin olisit säästynyt katsomiselta", Usvamieli tiuskaisi luoden hyvin jäätävän katseen sinisilmää kohtaan.
"Minä olisin ainakin saanut olla Danleifissa rauhassa paapomiseltasi", tuo vielä lisäsi hiljaa, kääntäen katseensa pois veljestään tuskin kuullen Roudan seuraavaa lausahdusta typeryksestä. Eipä Roqus liioin siitä välittänytkään, antoi vain mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Usvamieli ei välittänyt siitäkään, vaikka Taivaanlintu jätti laivan.

Vihreäsilmä kääntyi hetken päästä, ja meni takaisin ruumaan, istuutuen siihen samaiseen nurkkaan josta oli jokin aika sitten lähtenyt. Tältäkin olisi säästytty jos hän vain olisi jäänyt maihin. Eivät veljekset yleensä riidelleet keskenään ja nyt Roquksen oli pakko myöntää, että hänessä itsessäänkin lepäsi se syyllinen tähän - mutta myöntäisikö hän sen Roudalle?



Ei. Routaa ei vieläkään kuulunut takaisin laivalle. Roqus nousi takaisin kannelle, tuuli oli yltynyt ja se nappasi heti miehen hiuksista kiinni.
"Kerian, onko Roudasta kuulunut mitään?", Usvamieli kysyi mieheltä, joka vain pudisti päätään. Hittolainen, minne toinen oikein oli karannut? Juomaan päänsä täyteen, niin se oli todennäköisin mahdollisuus.
Siispä Routa jahtiin! Roqus huokaisi itsekseen ja jätti hänkin laivan, sukeltaen Jurleifin iltaan. Mistä toista kannattaisi etsiä? Jostakin kapakasta kenties. Niinpä Roqus suuntasi tiensä lähimpään kapakkaan, ja asteli ovesta sisään. Ilmassa leijui tunkkainen savu ja se sai Roquksen nyrpistämään hieman nenäänsä. Mitä hienoa näissäkin paikoissa oli?
Usvamieli käveli baaritiskin luokse ja kysyi oliko Routaa näkynyt. Hänelle kuitenkin vain naurettiin, jolloin Roqus nosti kasvoilleen kolean hymynsä.
Miekka vedettiin huotrasta ja pian sen terä osoittikin itse kapakan pitäjää. Hälinä ympärillään laskeutui.
"Minua ei surettaisi yhtään jos sinä kaatuisit kuolleena maahan - se ei tuottaisi minulle ongelmia", Roqus lausui kylmästi, jolloin hän saikin tietoonsa, että Routa oli lähtenyt kapakasta hetki sitten.

Niinpä suunnaksi otettiin kapakasta poistuminen. Noniin, mihin sitten?
Roqus lähti onnekseen oikeille jäljille ja pian katseeseen osui tumma hahmo, joka... ryömi maassa.
"Routa", Roqus lausui veljensä nimen tosin ollen vielä niin kaukana ettei häntä kuultu. Usvamieli juoksi muutaman metrin hidastaen tahtinsa kävelyyn ja pysähtyi Roudan luokse. Vihreäsilmä kyyristyi veljensä puoleen.
"Mitä ihmettä sinä oikein teet ja olet kännissä kuin ankka", Roqus totesi huokaisten. Hän nappasi käsiinsä viimeiset kolikot jotka ilmeisesti olivat veljeltä tippuneet ja tarttui sitten Routaa kädestä, se kyllä tunnahti pistelynä selässä mutta hän ei aikoisi jättää Routaa tuohon.
"Noniin, ja nyt lähdetään - mukisematta", Usvamieli lausahti hiljaa sai kuin saikin veljensä pystyyn, "ota minusta tukea."

Ja sitten suunnaksi laiva. Tästä tulisi varmasti pitkä ja raskas - ehkä kivuliaskin matka, mutta veljeä ei hylätty!

[Ja toivottavasti roolissa esiintyvät hittaukset eivät haittane n___n]

"Mitä ihmettä sinä oikein teet ja olet kännissä kuin ankka." Hetkonen, puhuiko joku? Puhuiko joku hänelle? Routa nosti katseensa maasta ja havaitsi Roquksen, joka oli kyykistynyt hänen viereensä.
”Kash, thervehdys veikkasheni. Thulitko shinäkin ethshimään – hik – ethshimään vähän viihdykettäh?” Routa mökelsi ja otti puolihuolimattomasti vastaan veljen tarjoamat kolikot.

Ai, olivatko he lähdössä jonnekin? Routa antoi vastustelematta kiskoa itsensä jaloilleen ja pian hän ottikin kunnolla tukea Roquksesta. Kummallisesti olivat nämä katukivensä asettaneet kun niillä ei meinannut edes pystyssä pysyä. Siinä huojuessaan Routa tajusi sentään sen verran, että työnsi rahansa takaisin kukkaroonsa.

Kukkaron sulkeminen olikin sitten toinen juttu, mutta jos hän vain pysyisi pystyssä koko matkan, eivät rahatkaan olisi vaarassa. Mikä Roudan tämänhetkisellä kunnolla tarkoitti sitä, että laivalle päästessään hänellä olisi hyvällä tuurilla muutama pahainen kuparipenni kukkaronsa pohjalla.

”Kuulehan, velisheni, mennäänpäsh hörppäämään yhdeshä kolpakollishet!” Routa ehdotti ja viittasi kädellään lähintä kapakkaa kohti. Ainahan sitä vielä yhden saattoi ottaa! Taivaanlintu käänsi määrätietoisesti kurssinsa ovea kohden, tai niin määrätietoisesti kuin nyt saattoi kun nojasi vahvasti johonkuhun pysyäkseen edes pystyssä.

Muutaman miehen joukko astui juuri ulos kapakasta ja he pysähtyivät ivallisesti virnistellen nähdessään veljeskaksikon.
”No niin pikkuiset, kipittäkäähän kotiin äidin luo ja väistykää aikuisten tieltä”, yksi heistä sanoi ja astui lähemmäksi. Kädellään hän viittoili Routaa ja Roqusta siirtymään syrjään.

Tavallisessa mielentilassaan Routa olisi heittänyt jotain vastaukseksi, jotain huvittuneen purevaa, eikä olisi ollut juuri moksiskaan moisesta kommentista. Mutta nyt Routa ei ollutkaan tavallisessa mielentilassaan.
”Pishtä vain shinä Ruat.. Rash... Ruatchin penikka shuushi shuppuun!” Routa uhitteli ja horjahteli kädet nyrkissä miehiä kohden. Jalat tukevasti levällään hän onnistui jopa seisomaan pystyssä ja oli valmiina aloittamaan kunnon nyrkkitappelun.


//Eihän nuo toki ^^//

Roqus katsoi veljeään, huokaisten.
"En kyllä tullut, vaan tulin hakemaan sinut takaisin", vihreäsilmäinen totesi lievä pistävyys äänessään. Miksi veljen piti olla tuollainen kännikala? Tunteet tukahdutettiin aina vettä väkeämmän seurassa.
Onneksi Roqus oli pian saanut Roudan jotenkuten tolpilleen vaikka välillä Usvamielen mielessä kävi, että mitenköhän tästä selvittäisiin takaisin laivalle kun veljen kävely nyt oli mitä oli.

Niin ja kun Taivaanlintu vielä keksi ehdottaa kolpakollisia. Roqus tuhahti ja itsepäisesti yritti pitää suunnan oikeana.
"Ehei, sinä olet ottanut tälle illalle jo ihan tarpeeksi", Usvamieli murahti ja käänsi sitten huomionsa kunnolla siihen suuntaan josta kuului tuntematon ääni. Ivallinen virne käväisi miehen kasvoilla, mutta nyt ei tosiaan olisi aikaa nyrkkitappelulle... vaikka ööh.. Routa taisikin olla erimieltä asiasta heiluessaan nyrkit pystyssä ja uhittelemalla toisille.
Ja nyt seisominenkin sentään onnistui.

Miehet näyttivät ärsyyntyneen huvittuneilta katsoessaan Routaa.
"Näytetäänkö pikkupojille ettei kannata alkaa ryppyilemään vanhemmille?" yksi miehistä sanoi ja sai muut nauramaan. Uhkaavasti nuo lähestyivätkin Routaa. Roqus pyöritteli päätään, tämäkin vielä.
Niinpä pikkuveli asteli veljensä eteen puolustaakseen tätä ja ehkä myös hillitäkseen toisen sisäistä riitapukaria kuka ties?
".. ei sitä kannata aina välillä alkaa ryppyilemään pienemmilleenkään", mustahiuksinen murahti hiljaa, vihreiden silmien katseen ollessa uhmakas ja kolkko samaan aikaan.
... miehet vain nauroivat entistä enemmän.

Roqus katsahti Routaa.
"Yritä nyt pysyä rauhallisena tai kaksinkertaistat vielä nykyiset ongelmamme", Usvamieli totesi veljelleen.
Äh, oli pakko päästä eroon näistä miehistä tavalla tai toisella. Niin ja samalla pidettävä huoli humaltuneesta veljestään. Huokaisu.
Miekka vedettiin jälleen huotrastaan, sillä hintelällä Roquksella ei kyllä olisi asiaa alkaa tappelemaan nyrkit nyrkkejä vastaan. Se olisi selvä itsemurha!
Kaksi miestä jäikin tappelemaan hänen kanssaan mutta lopuistaRoquksella ei ollut mitään tietoa.
No, Roqus oli taitava taistelija ja olikin ihan hyvissä asemissa miekkailessaan kahta vastaan mutta hetken päästä, selän pistäessä taas vastaan, niin Usvamieli lyhistyi polvilleen.

"Mennään! Täällä seura on ihan tylsää", ja niin miehet sitten lähtivät. Jättäen veljeskaksikon rauhaan. Roqus katsoi ympärilleen etsien katseellaan Roqusta ja tuo osuikin pian katseeseen. Ehkä olisi aika hivuttautua jälleen ylös ja toivoa ettei tulisi enää muita ihmisiä vastaan. Humalaisen Roudan kanssa ei ollut turvallista liikkua iltamyöhään kapakoiden lähellä.

"Näytetäänkö pikkupojille ettei kannata alkaa ryppyilemään vanhemmille?" yksi lähestyvistä miehistä sanoi ja sai muut nauramaan. Roudan vastaus tuli ulos niin nopeana ja epäselvänä, ettei hän edes itse tajunnut mitä oli sanomassa. Nyrkit olivat kuitenkin yhä uhmakkaasti pystyssä ja silmät paloivat halusta näyttää noille typeryksille. Että kehtasivatkin hänelle urppia!

Kun Roqus yhtäkkiä astui Roudan eteen Taivaanlintu murahti ärtyneesti. Mitä veikka nyt tuossa hillui, satuttaisi vielä itsensä ja esti samalla Routaa käyttämästä nyrkkejään! Hänen pitäisi puhutella Roqusta vakavasti tämän jälkeen ja antaa tuolle muutamia kokeneemman ohjeita.

Roquksen lausahtamat sanat saivat Roudan hämmentyneeksi.
”Onkosh meillä mukha -hik- on...onkelmia?” Routa ihmetteli ja tirritti Roqusta sinisillä silmillään, jotka pyrkivät vääntymään kieroon keskittymisestä.

Ooh, veikallahan oli miekkansa mukanaan! Mutta eihän se ollut niin hauskaa kuin... Enempää Routa ei ehtinyt ajatella, kun kolmas mies tuli häntä kohden kahden muun taistellessa Roquksen kanssa.
”Anna thulla vaan!” Routa yllytti ja huitaisi samassa nyrkkiään eteenpäin. Se osui kuin osuikin, lähinnä siksi että Routa oli iskiessään horjahtanut ja nyrkki oli kulkeutunut aivan eri suuntaan kuin sen alun perin oli pitänyt.

Miehen vastaus, mäjäytys Roudan vasempaan poskeen, sai Taivaanlinnun kuitenkin jälleen lähikosketukseen katukiveyksen kanssa. Joitakin kolikoita vieri ulos avonaisesta rahakukkarosta ja Routaa lyönyt mies noukki ne nopeasti parempaan talteen. Routa oli liian pökerryksissä edes huomatakseen sitä.

Miehet lähtivät ja Routa könysi kyynärpäidensä varaan. Sumea katse harhaili ympäristössä ja kohdistui sitten kadulle polvistuneeseen Roqukseen.
”Shatthuiko shinuun?” Routa kysyi huolestuneena ja konttasi veljensä luo. Tuntui paljon mukavammalta pysytellä lähellä maankamaraa.
”Shinut thäytyy shaada thakaishin laivaan,” Routa mutisi ja yritti nostaa Roqusta ylös, mutta kaatuikin itse kumolleen, jälleen kerran.
”Khirottua...” Routa mumisi hiljaa ja unohtui katsomaan ylös taivaalle katua reunustavien talojen välistä.
”Kaunishta...”

Jokin, kenties liikahdus silmäkulmassa tai jonkinlainen ääni, kiinnitti jälleen Roudan huomiota niin paljon että hän muisti hetkeksi unohtuneen veljensä.
”Pyshtyyn nyth, että pääshtään laivalle!” Routa komensi, vaikka rötköttikin itse maassa.


//Routa vaan sekoilee eikä saa mitään aikaan >___> xD//

Roqus huokaisi, kerran jos toisenkin, ja oikein syvään. Routa oli humalassa oikea maanvaiva.
"Kyllä, meillä on ongelmia. Herra on hyvä, ottaa silmän käteen ja katsoo", Roqus tiuskaisi veljelleen. Se tästä vielä puuttuisikin että Routa olisi niin hölmö, että alkaisi miettimään että miten silmän pystyisi ottamaan pois. No, ehkei sentään, mutta sellainen kuvitelma käväisi Roquksen mielessä hetken verran. Usvamieli ei kuitenkaan kerennyt pitkään keskittymään Routaan kun hän jo taisteli kahden miehen kanssa, kuitenkin lyyhistyen maahan mokoman selkänsä takia. Vihreäsilmäinen etsi katseellaan veljeään kunhan oli ensin tarkistanut että miehet todellakin lähtivät eivätkä tulleet toisiin ajatuksiin. Usvamieli etsi myös katseeseensa miekkansa joka oli lentänyt muutaman metrin päähän hänestä. No, miehet olivat sentään olleet sen verran kilttejä etteivät olleet sitä varastaneet mukaansa - tai sitten he olivat vain sokeita.

Pian mustahiuksinen kuitenkin havahtui ääneen. Se oli Routa joka könysi häntä kohti. Roqus ei oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa? Veli oli aika huvittava näky kontatessaan lähellä maankamaraa ja umpitunnelissa vieläpä.
"Hieman", Roqus mutisi kysymykseen vastauksen kunnes hetken päästä tajusi Roudan tuhontuomitun yrityksen nostaa hänet ylös. Ja pian he olivat kummatkin kumollaan maassa, koska Routa oli samalla kaatuessaan vetänyt myös vihreäsilmäisen mukanaan.
Usvamieli jäi istumaan polviensa päälle kivetykselle, tarkastellen katseellaan veljeään. Katse siirtyi automaattisesti taivaalle Roudan todetessa sen olevan kaunis.
"Pakko myöntää.." Usvamieli mutisi hiljaa, huokaisi ja hivuttautui ylös. Selkä vihloi, mutta se nyt oli vaan kestettävä, vaikka sitten hammasta purren. Samaan aikaan oli myös Routa tajunnut asian.
"Niin, hyvä huomio herra Kännikala", Roqus piikitti veljeään sanoilla. Hän hamusi miekan käteensä ja työnsi sen takaisin huotraan, minne se kuuluikin.

Sitten tulikin ongelma nimeltään Routa Sirius Taivaanlintu.
"Miten minä saan sinut ylös sieltä?" Roqus ei tiennyt puhuiko itselleen vai Roudalle, mutta samapa se oli. Ehkä veli tajuaisi sentään jotakin ja saisi päähänsä vaikka itse hieman kurottautua ylöspäin, ettei kaikki työ jäisi kokonaan Roquksen harteille.
Usvamieli tarttuikin Roudan käteen ja kiskoi tämän loppuen lopuksi ylös vaikka selkä toisinaan inttikin vastaan.
"Ja nyt pyydän, että yrittäisit pysyä hieman tolpillasi, niin matka sujuisi nopeammin ja vaivattomammin", vihreäsilmäinen sihisi hampaidensa lomasta.


Ja niin, aika kului ja kului ja kului, mutta lopulta he kuitenkin saapuivat laiturille, Roquksenkin jo hoippuessa melkein kuin kännikala. Selkää oli alkanut matkan aikana särkemään, mutta oli hän nyt saanut veljensä sentään laivan lähelle.
"Äh, pakko levätä ennen kuin raahaan sinut laivaan. Tai voisi oikeastaan käydä herättämässä joku avuksi", Roqus mutisi itsekseen ja istutti veljensä läheisen tynnyrin päälle.
"Tikkaat ovat ylhäällä, pitääkö tässä alkaa huhuilla jotakuta", Roqus tuhisi itsekseen ja käänsi katseensa Routaan. Hänen pitäisi pyytää anteeksi aiempaa.
"Ainiin, anna anteeksi. Olin vähän turhan jyrkkä päivemmällä", Roqus sitten sai kuin saikin lausuttua suustaan vaikka tiedä häntä, muistaisiko Routa mitään huomenna. No, ainakin se oli sanottu.

[No Routa on Routa xD<3. No, nyt ne pääsi ainakin lähemmäs laivaa, eli hittailin niitä vähän~ ]

Taivas oli todellakin kaunis... Niin syvän tummansininen, ja entä sitten ne muutamat tähdet, jotka sitä jo pilkuttivat? Niin pieniä, ja kuitenkin niin kirkkaita...

Niin tosiaan, Routahan ei ollut täällä yksin. Roqus pitäisi saada takaisin laivalle. Päättäväisesti Routa komensi Roqusta, vaikkei itse ollut ainakaan paremmassa lähtövalmiudessa.
”Niin, hyvä huomio herra Kännikala”, Roqus vastasi piikikkäästi ja Routa nosti päänsä maasta räpytellen silmiään hämmästyneesti. Niin miten oli? Jos Routa olisi ehtinyt, hän olisi suuttunut, mutta veljen suusta tuli uusi huomautus sen verran nopeasti, ettei Routa ehtinyt käsitellä edellistäkään.

Tosiaan, pitäisi varmaan nousta ylöskin.
”Khyllä thäshtä nyt ylösh pääshtään, elähän huoli velisheni”, Routa vakuutti ja kömmersi istualleen. Ponnistautuminen ylöspäin ei kuitenkaan meinannut onnistua, Taivaanlintu tuntui huojahtavan aivan väärään suuntaan. Onneksi Roqus sai kuitenkin kiskottua veljensä suoraksi, tai edes sinne päin.

”Matkaan nyt, velisheni, kohti rakashta mertha!” Routa julisti ja peitti suurimman osan Roqukse varoittavasta sihinästä oman äänensä alle. Ei sillä, että hän olisi vaivautunut kuuntelemaan loppuakaan veikan sanoista. Turhaa huolehtimista, miksi hän muka ei pysyisi tolpillaan?

Routa hoilotteli muistamiaan laulunpätkiä heidän kävellessään ja roikkui huoletta Roquksessa. Kyllä elämä oli sitten ihanaa, kun sai kulkea oman veljensä kanssa! Roudan näkökulmasta aikaa kului vain muutama hetki, kun he jo katselivat edessään kohoavaa laivan tummaa kylkeä. Taivaanlintu unohtui tuijottamaan synkkään veteen laivan vierellä, vaikkei sitä laskeutuneen yön pimeydessä kyllä oikeastaan nähnyt.

”Ainiin, anna anteeksi. Olin vähän turhan jyrkkä päivemmällä”, Roqus sanoi ja kiinnitti Roudan huomion takaisin itseensä.
”Päivemmällä? Mitäsh tuoshtha”, Routa sanoi huolettomasti kättään heilauttaen. Todellisuudessa hänellä ei ollut enää hajuakaan, mistä Roqus edes puhui. Muisteleminen oli aivan liian vaivalloista, nyt Routa eli vain juuri tässä hetkessä, vailla murheita menneistä tai tulevasta.

Katse harhaili takaisin veteen ja äkkiä virnistys kohosi Roudan kasvoille.
”Aika mennä uimaan!” hän julisti niin nopeasti, että sanoista tuskin sai selvää, ja ponnisti istumapaikaltaan kohti Roqusta tönäistäkseen tuon veteen. Ainakin Routa itse molskahti komeasti mereen ja sukelsi pitkään ennen kuin nousi pintaan. Bongatessaan Roquksen hän ui mukamas salakavalasti lähemmäs veljeään ja räiskäytti täyslaidallisen tuota kohden.
”Olethko valmish veshishotaan?” Routa kysyi virnistäen.


//Ja ihan vaan selvennyksenä, Roqus voi olla taitava ja väistää Roudan ja pysytellä tukevasti laiturilla, tai sitten vähemmän taitava :D Ja anteeksi kun tässä kesti näin kauan >_<//

Huoh ja voih! Miten niinkin lyhyt tai oikeastaan lyhyehkö matka saattoi tuntua uuvuttavan pitkältä? Selkää pisteli ja vihloi ja käsipuolessa roikkui jonkin verran kookkaampi veli -- änkyräkännissä, kuinkas muutenkaan! Roqus murisi itsekseen, mutta peitti hienoisen ärtymyksensä sisäänsä, turha sitä oli alkaa tässä tappelemaan ja kun hän oli ollut joo aikaisemmin sen verran jyrkkä vaikka Routa oli vain hyvää tarkoittanut. Usvamieli ei vain voinut ymmärtää miten joku, edes veli, jaksoi etsiä parannuskeinoa hänelle, kun siitä ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä -- ei, tässä ajassa missä he nyt elivät ei ollut toivoa. Oli vain elettävä, kestettävä päivä kerrallaan, niinkuin Roqus oli tähänkin mennessä tehnyt. Tosin joskus oli tuo miettinyt että miksi hän oikein jaksoi? Miksei vain heittänyt hanskoja tiskiin. Ei, hänellä oli Routa ja no... jonkinsortin elämäkin -- niitä ei voisi heittää hukkaan. Ei edes aina pessimistinen Roqus, jonka sisimmässä kuitenkin eli pieni positiivisuuden poikanen - ihan varmasti!

Kuitenkin he saavuttivat pian laivan. Laiturilla Roquksen oli pakko levähtää hetki ja asettaa veljensä istumaan erään tynnyrin päälle. Anteeksipyyntö - mikä oli ihan turha oikeastaan sillä nytkään Routa ei arvattavasti muistanut koko tapausta. Näin Roqus ainakin tulkitsi tuon sanat ja ilmeet. Miten huoleton veli saattoikaan olla? Usvamieli taas ei ollut koskaan oikein mieltynyt tuohon iloliemeen. Muutamia kertoja ottanut, mutta ei se maistu muuta kuin pahalle, kitkerän karvaalle. Ei, Roqus ei voinut tajuta kuinka Routa sai sellaisen litkun alas kurkustaan.

Seuraavaa Roqus ei ollut osannut arvata ja jotenkin Roudan ollessa noinkin, ömh, heikossa kunnossa niin se jotenkin ehkä tuntui mahdottomaltakin ajatukselta. Kuitenkin Routa oli ponnistanut häntä kohti ja sai kuin saikin Roquksen valahtamaan mukanaan veteen. Jestas! Usvamieli haroi itsensä pintaan ja veti litimäräksi kastuneen ylisuuren myssynsä pois silmiltä. Pörrössä olleet hiukset olivat nyt liimautuneet poskia vasten ja etuhiukset peittivät silmät - joten Roqus joutui vetämään myös hiukset pois katseen edestä. Köh köh - vettä oli kurkkuunkin joutunut ja nyt mies yritti yskiä että viimeisetkin vedet lähtisivät lätkimään.

"Voi, katso nyt mitä sinä..--" lausahduksensa kuitenkin keskeytettiin, kiitos Roudan, joka oli räiskäyttänyt vettä hänen päälle, niin että Roqus joutui vetämään myssynsä jälleen silmiltään. Vesisotaa? Nyt? Tässä? Usvamieli pudisti hiljaa päätään, ja katsoi vihreillä silmillään toisen sinisiin. Tai no, miksei? Kukaan ei ollut näkemässä. Pieni, Roqusmainen virne, valtasi nuoren miehen kasvot ja tämä läimäytti kostoksi vettä veljensä niskaan.
"Siitäs sait", Roqus tuhahti ja ui kauemmaksi. Luojan kiitos, selkä ei sentään vihlonut juuri nyt - tai sitten Roqus oli vaan kaiken hälinän keskellä unohtanut ajatella selkäänsä.

[Ja jälleen jumittava pelaus -- syyttänen jälleen lukiota ja sen tuottamaa väsymystä xD. Roqus nyt oli nyt vähemmän taitava ja molskahti siten veljensä perässä veteen x)]

Roqus oli kuin olikin päätynyt veteen Roudan seuraksi, ja Routa katseli virnistellen kun veikka nousi pärskien pintaan. Vastaansanomiseen ei annettu mahdollisuutta, siitä piti huolen Roudan veljeään kohden läiskäyttämä merivesi. Vesisotaapa hyvinkin, sehän oli mitä luonnollisin teko Tyrskytanssijan varjossa keskellä yötä!

Ja onnistuipa Routa saamaan veljensäkin innostumaan asiasta. Jollei Taivaanlintu olisi jo ennestään ollut litimärkä, olisi hän viimeistään Roquksen räiskäyttäessä vettä kastunut lopullisesti. Routa valmistautui vastaiskuun, kun yläpuolelta kuuluva ääni keskeytti hänet.

”Keitä siellä on?” tivasi Nerianna, joka oli kansivahtina. Partaalla seisova heliadi erottui heikosti vaaleampana hahmona tummaa taivasta vasten, kun Routa käänsi katseensa ylös laivan kylkeä pitkin.
”Me täällä vain!” Routa huudahti hieman mumeltaen.
”Olisihan se pitänyt arvata,” Nerianna sanoi hiljaisemmalla äänellä, joka kuulosti yhtä aikaa huvittuneelta ja tuskastuneelta. Köysitikkaat rullasivat alas laivan kylkeä ja loiskahtivat veteen Roudan lähelle.
”Tulkaahan ylös sieltä ennen kuin vilustutte,” Nerianna komensi, ja tottelevaisesti Routa nappasi kiinni tikkaista ja lähti kapuamaan ylöspäin. Tavallisessa kunnossaan hän olisi kyennyt kiipeämään ylös ketterästi kuin apina vaikka millaisessa säkkipimeydessä, mutta nyt Taivaanlintu joutui haparoimaan melkoisen tovin ennen kuin pääsi kannelle asti.

”Luulisi edes sinun Roqus olevan vähän viisaampi,” Nerianna mutisi, kun molemmat veljekset olivat turvallisesti kannella. Routa yritti hivuttautua kannen alle mahdollisimman huomaamattomasti, mistä sitä tiesi millaiseen saarnaan Nerianna saattaisi vielä innostua? Mieluummin hän kyllä menisi nukkumaan, häntä oli alkanut yllättäen raukaista niin kovin. Makeasti haukotellen Routa otti muutaman askeleen eteenpäin. Huolimatta reunakaiteeseen tukeutuvasta kädestä Roudan kulku oli melkoisen huojahtelevaa, mutta jotenkin hänen onnistui päästä ovelle ja siitä sisään.

Mutta kuinka päästä riippumatolle, joka roikkui keskellä huonetta? Routa arvioi välimatkaa hetken, mutta tuli sitten siihen tulokseen, ettei se ollut vaivan arvoinen. Kovaäänisesti haukotellen hän vaipui istumaan seinän viereen ja käpertyi kerälle, nukahtaen lähes heti silmänsä suljettuaan.

Roqus ei kyllä tiennyt miksi ihmeessä oli liittynyt mukaan vesisotaan. Hän oli juuri räiskäisemässä jälleen vetta Roudan päälle, kun ääni keskeytti hänen ajatuksensa. Usvamieli huokaisi hiljaa ja tarttui tikkaisiin kiiveten ylös veljensä jäljessä tosin se vei vähän aikaa.
Lopulta hän tunsi laivan kannen jalkojensa alla, nappasi myssynsä käteensä ja puristeli siitä suuremmat vedet ja sen jälkeen mustista hiuksistaan niin että kannelle syntyi lätäkkö.
"Noh, laitan syyn Roudan piikkiin", Roqus murahti Neriannalle ja katsahti sitten vihreillä silmillään Routaa joka hiipimässä kannen alle - onnistuenkin siinä. Hän itse joutui kuuntelemaan Neriannan saarnaa siitä, kuinka oli tyhmää mennä yöllä uimaan mereen. Lopulta Usvamieli kyllästyi toiseen niin paljon, että vain lähti paikalta.

Vihreät silmät hamusivat katseeseensa Roudan joka oli nukahtanut jo seinän viereen. Myssypää kuitenkin palasi hetkeksi takaisin kannelle, kunhan ensin oli tarkastanut että Nerianna ei sattunut olemaan paikalla. Usvamieli katseli tähtiä ja kuunteli tuulta, sulkien silmänsä pieneksi aikaa. Lopulta uni alkoi painaa kunnolla hänenkin silmiään ja Roqus päätti istua kannelle, kunnes lopulta nukahti siihen paikkaan, jossa yötuuli yhä hiveli hänen hiuksiaan.


Aamu sarasti ja sen ensimmäiset valonsäteet saavuttivat Roquksen silmät ja ääni herätti hänet kokonaan. Nerianna. Taas.
"Kuinka ihmeessä sinä täällä nukut?" Nerianna tiukkasi ja sai vastaukseksi vain hentoisen aivastuksen. Hänellä taisi olla pieni nuha, mutta ei se sentään vielä ollut flunssaksi yltynyt. Roqus koetti otsaansa, ei hänellä kuumettakaan ollut. Hyvä niin.
"En tiedä, nukahdin tähän", Usvamieli murahti vastaukseksi ja haukotteli venytellen käsiä samalla. Nerianna vain huokaisi ja lähti Roquksen onneksi pois. Vihreä katse etsiskeli Routaa. Olikohan toinen vielä nukkumassa? Tai sitten jossain potemassa krapulaa? Kummin vain.

Roqus nousi ylös, selän vihlaistessa ärsyttävästi jälleen. Eilinen yöuinti ei tehnyt sille hyvää, Roqus ajatteli ja huokaisi. Pitäisi varmaan lähteä etsimään Routaa jostakin, ellei toinen sitten etsinyt häntä, kuka ties. Mutta jotenkin hän epäili, että toinen kuorsasi vielä makeasti kannen alla.

[Tein nyt aikahypyn aamuun. Ja anteeksi kamalan kämäinen viesti x___x]