Nuori etsivä ja Tyrskylinnan arvoitus

//*Heittää Aidanin lavalle*//

Ylemmissä kerroksissa vaalea silmäpari silmäili levottomasti tyrskyävää merta melkein katosta lattiaan yltävän ristikkoikkunan läpi. Poskea vasten tuettu käsi nojasi tummaa tammipöytää vasten ja koko nuoren perijän kirjoituspöydän edessä olevaan tuoliin asetettu olemus huokui jännittynyttä odotusta, vaikka sitä yritettiinkin peitellä kaikin mahdollisin tavoin. Kenties ulospäin nuorukainen näyttikin täydellisen tyyneltä, mutta sisimmässään hän tunsi samaistuvansa enemmänkin edessään pauhaavaan mereen, joka niin tarmokkaasti viskoi suolaisia pisaroitaan ikkunaan alhaalta kallioilta.
Huokaisu. Aika tuntui matelevan tahallaan. Aidan vilkaisi edessään odottavia papereita, jotka hänen isänsä oli jättänyt hänen huolehdittavakseen sillä aikaa, kun oli itse lähtenyt asioilleen muutaman päivän ajaksi. Äiti taas oli lähtenyt vierailulle hoviin, sillä aikansa oli käynyt syksyn edetessä kolkossa linnassa hieman pitkäveteiseksi. Ei äitiä siis voinut moittia siitä, että oli kadonnut seurapiireihin. Oikeastaan Aidan oli mielissään siitä, että hänen vanhempansa olivat poissa - saipahan ainakin hetken rauhan kaikenlaisilta... velvollisuuksilta.

Kop, kop, kop. Ääni sai Aidanin pään kääntymään nopeasti oven suuntaan.
"Niin?"
Sisään astui hovimestari pienen kumarruksen kera. "Aidan -herra, teille on ...vieras.", tuo sanoi hieman erikoinen vivahde äänessään, vaikka kasvot pysyivätkin tyyninä.
"Niinkö? Kiitoksia, voitte poistua, otan hänet itse vastaan."
Hovimestarinkin oli täytynyt nähdä Velvollisuudentunnon kasvojen kirkastuminen ja hymy, joka sytytti väkisinkin hymykuopat pojan molemmille poskille. Niinpä vanha mies vain nyökkäsi kuuliaisesti ja poistui jättäen kuitenkin huoneen oven auki.
Siinä samassa kun hovimestari oli kadonnut näkyvistä, Aidan ponkaisi seisomaan ja lähti juoksuaskelin kohti portaikkoa, josta alkoi melkein kompuroiden laskeutumaan kerroksia alemmas. Ennen eteishallia tuo kuitenkin pysähtyi, veti syvää henkeä ja suoristi pyrähdyksessä rypistyneet vaatteensa (jotka olivat aivan liian hienoja hänen makuunsa, mutta mahdollisten isän tuttavien vierailujen takia hänen oli oltava edustavana jatkuvasti). Nuorukainen lähti astelemaan hallia kohden iloinen hymy kasvoillaan, mutta joutui samantien pysähtymään kasvojen ilmeen vaihdellessa jossakin tyrmistyneisyyden, huvittuneisuuden ja ällistyksen välimaastossa.

Kuurna oli siis todellakin saapunut - ...mutta että suoristelemassa Tyrskylinnan eteishallin mattoja kontallaan maassa? Irvistys käväisi Aidanin kasvoilla ja tuo kiiruhti eteenpäin kajauttaen hallin toisesta päästä vieraansa nimen.
"Kuurna? Mitä ihmettä sinä touhuat?"
Pieni huvittuneisuuden vivahde karkasi äänensävyn sekaan, vaikka se kokonaisuudessaan olikin enemmän hämmentynyt.
Nopeasti Aidan oli päässyt Kuurnan luo ja laskeutui lähistöllä uteliaasti pyörivien palvelijoiden kauhistuneista silmäyksistä huolimatta kyykkysilleen tuon viereen. Katseensa yritti saada kiinni toisen silmiä saadakseen vastauksen tähän erikoiseen päähänpistoon.
"Olen kyllä iloinen että tulit, et uskokaan kuinka iloinen, mutta en kutsunut sinua tänne suoristelemaan eteisen mattoja."
Nyt Aidanin oli jo hiukan pidäteltävä nauruaan, vaikka silmät tuikkivatkin siihen malliin, että hän ei pystyisi siihen enää kauan. Silti kasvoilta näkyi myös harmistus, sillä Aidan ei missään nimessä halunnut, että Kuurna tuntisi itsensä vähäpätöiseksi, päin vastoin, hän olisi halunnut, että Kuurna olisi vain astunut mattojen ryppyjen yli ja antanut palvelijoiden hoitaa suoristamisen.
"Meillä on tätä varten palvelijoita talossamme, ymmärräthän, he pahastuvat, jos eivät saa tehdä töitään, jotka heille on tarkoitettu. Se saa heidät tuntemaan, että he ovat tärkeitä, niin kuin he ovatkin. Hyvin tärkeitä, mutta sinulla on täällä nyt toinen tarkoitus." Aidan laski kätensä ystävänsä olkapäälle ja nousi ylös hymyillen. "Sinä olet täällä minun kauan odotettuna vieraanani."
Lopuksi Velvollisuudentunto loi vielä pikaisen, mutta sitäkin kertovamman silmäyksen ympärillään askareissaan olevaan palvelusväkeen. "Ja tiedän, että sinua myös kohdellaan sellaisena."

//Ja otsikkohan on kerrassaan mainio x)//

Velvollisuudentunto kohautti olkapäitään hieman hymyillen. Hän ei myöntänyt eikä kieltänyt Kuurnan sanoja, jotka kehoittivat kohtelemaan häntä vain Kuurnana.
"Kohtelen sinua ystävänäni.", nuorukainen lausahti lopulta. Asia oli loppuun käsitelty, ainakin Aidanin puolelta.
Heti sanojensa jälkeen iloinen hymy kohosi Aidanin kasvoille, kun najadi kertoi olevansa ilahtunut nähdessään tämän. Kas vain, ehkä Kuurnakin oli kaivannut häntä, edes hieman. Vai elättelikö hän kenties turhia toiveita, ehkä toinen sanoi sanansa vain kohteli-- uhm!
Yllättynyt ynähdys karkasi Aidanin vaaleilta huulilta, kun Kuurna kietoi kätensä hänen ympärilleen. Hetken aikaa Velvollisuudentunto vain seisoi halvaantuneena paikoillaan, kunnes jotenkuten tajusi sulkea myös vastapuolen halaukseen. Ei sillä, että tapahtuma olisi ollut nuorukaiselle epämiellyttävä tapahtuma, mutta hän ei ollut tottunut vastaavaan läheisyyteen kenenkään puolelta. Aidan ei edes tiennyt milloin häntä oli viimeksi halattu noin vilpittömästi. Kenties lapsena vuosia sitten? Ei, Aidan ei tiennyt. Eikä hän kuullut korvissaan palvelusväen kauhistuneita huokaisuja ja kohahduksia, joita tapahtuma aiheutti ja vaikka olisikin kuullut, ei poika luultavasti olisi välittänyt.

Lopulta Aidanin ajatukset keskeytti kuitenkin Kuurnan kysymys Kazarrasta.
"Oh, se on kaiketi jossakin ulkona. Kuka tietää." Velvollisuudentunto heilautti kättään välinpitämättömästi eteishallin kattoa vasten ja antoi näin ymmärtää, että ylpeää lohikäärmenaarasta ei todellakaan pidetty lemmikkilintuna häkissään. Se sai elää melko vapaata elämää, Aidanin ja sen suhde oli vapaaehtoista, molemminpuolista hyötymistä. Kaz sai Tyrskylinnasta yösijan ja ylläpidon, Aidan oivan ratsun. Vaikka kyllä jokainen, joka näki kaksikon yhdessä, saattoi todeta, että kyseessä oli muutakin kuin hyötymistä - kaksikon välillä vallitsi luottamus ja rakkaus. Niinpä melkein huomaamaton, hellä hymy nousi nuorukaisen suupieliin, kun tuo soi ajatuksen uskolliselle, vaikka toisinaan hyvin arvaamattomalle ratsulleen.

Kuurnan kommentille tuon ikävöinnistä Aidan tyytyi nostamaan kulmaansa hymyn muuttuessa hellästä enemmänkin vinoksi. Kätensä nuorukainen risti rinnalleen ja suuntasi katseensa vastapuoleen.
"Niinkö? Sinä siis kaipasit Kazarraa? En tiedä sitten, että mistä nämä muistikuvani minusta raahaamassa sinua lähestulkoon väkisin Kazin selkään, ovat syntyneet?"
Hetken aikaa Aidan vain katseli Kuurna kysyvästi yrittäen pidätellä nauruaan, kunnes ei enää pystynyt siihen. Naurunhersy karkasi kaikumaan eteishalliin, kunnes se hiipui ja Aidan laski kätensä puuskasta ja viittasi Kuurnaa seuraamaan hymyillen.
"Tule, niin näytän sinulle missä minä asun. Näytän sinulle huoneeni."
Näine sanoineen Velvollisuudentunto alkoi kävellä Kuurnan rinnalla portaikkoa kohti kivutakseen linnan ylimpiin kerroksiin, jossa hänen huoneensa sijaitsi.

Askel askeleen perään nuorukainen nosteli kuuliaisesti jalkojaan portaalta portaalle. Oikeastaan Aidanilla ei ollut mitään halua esitellä asuinkartanoksi luokiteltua vankilaansa ystävälleen, mutta kohteliaisuudesta hän oli päättänyt tehdä sen. Näyttäisi muutaman huoneen ja sitten he voisivat lähteä muualle, sillä Velvollisuudentunto ei missään tapauksessa halunnut viettää aikaa Tyrskylinnassa enemmän kuin oli pakko. Äkkiä Kuurnan sanat kolahtivat tuon tajuntaan ja Aidan käänsi katseensa tuohon olkiaan kohauttaen.
"Kaipa minulla sitten on... Hyvä kunto." Nopea virnistys Kuurnan puoleen ja matka jatkui, kunnes kaksikko pääsi ylätasanteelle asti.

Juuri ennen kuin Aidan oli avaamassa suutaan ja kääntymässä huoneensa oven puoleen, hän tunsi Kuurnan hipaisevan kättään ja huudahtavan jotakin. Sininen katse käväisi nopeasti Kuurnan sormenpäissä, jotka koskettivat hänen käsivarttaan ja seurasivat sitten najadin hypähtämistä kauemmas hölmistyneinä. Hippa? Aidanilla ei ollut aavistustakaan mistä toinen puhui ja miksi toverinsa hyppelehti kummallisesti tasanteella. Olikohan toisella jokin hätänä? Velvollisuudentunnon otsa rypistyi huolestuneeseen ilmeeseen ja hän otti askeleen Kuurnaa kohti tarkoituksenaan kysyä toisen vointia, mutta vastapuolen sanat keskeyttivät hänet. Leikkiä hippaa?
"Eehm...hippaa?" Aidan toisti hitaasti ja rypisti kulmiaan ihmetellen.
Ei, ei hän osannut leikkiä hippaa. Vai...osasiko? Lapsuuden muistot, jotka oli haudattu syvälle sielun syövereihin, nostivat päätään ja saivat otsan rypyt siloittumaan. Aidan muisti ruohokentän, kesän kuumimman päivän ja tilallisten lapset, jotka juoksivat kiljuen toisiaan pakoon. Hän oli seurannut tapahtumaa ikkunasta, kaivaten, mutta oppituntien vuoksi hän ei ollut saanut mennä sinä päivänä ulos. Hän ei itse koskaan ollut varsinaisesti leikkinyt hippaa, mutta kyllä hän tiesi, miten sitä leikittäisiin. Hymy kiipesi nuorukaisen huulille, mutta se katosi nopeasti säpsähdyksen kera, jonka Kuurnan, ainakin Aidanin korviin melkein mielipuolinen nauru aiheutti.

Tovin nuorukainen vain tuijotti Kuurnaa silmät pyöreinä - mikä toiseen nyt oli mennyt? Sitten, hitaasti, hymy kiipesi Velvollisuudentunnon kasvoille sytyttäen hymykuopat poskille. Se muuttui hieman ilkikuriseksi ja poika hipaisi nopeasti Kuurnan olkapäätä.
"Itse olet!" Tuo huudahti ja salamannopeasti pinkaisi juoksuun portaikkoon.
Jalkaa toisen eteen nopeammin ja nopeammin, Aidan laskeutui hyvää vauhtia kohti eteisaulaa katsomatta taakseen, olettaen Kuurnan seuraavan, ulos, ulos, ulos! Vapauteen. Tuo ei ehtinyt väistää tielleen osunutta palvelijarouvaa tarjottimineen, vaan kalliit posliiniastiat lensivät kaarena ilmaan ja osuivat sitten kivilattiaan räsähtäen tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi kuin hienompikin ilotulitus konsanaan. Palvelija päästi kauhistuneen kiljahduksen, mutta Aidanin suusta kuului vain nopeasti huudettu anteeksipyyntö, kun tuo pyrähti jälleen juoksuun.
Nuorukainen kiirehti oville ja työnsi ne vaivalloisesti auki ennen kuin hovimestari ehti edes nostaa kättään avatakseen oven nuorelle herralle. Ja ennen kuin hovimestari ehti päästää järkyttyneen tuhahduksen Velvollisuudentunnon skandaalimaisesta käytöksestä, oli tuo jo kaukana ulkona juoksemassa pitkin ruohokenttää, repien liian hienoja päällysvaatteita päältään ja jättäen ylleen vain yksinkertaisen puuvillapaidan. Sitten poika kierähti makuulleen ruoholle ja jäi tuijottamaan ylös taivaalle rintakehänsä kohoillessa tiuhaan tahtiin hengityksen mukana. Kasvoillaan paistatteli hienoinen hymy - hän ei palaisi Tyrskylinnaan tänään. Nopeasti Aidan kohottui istuma-asentoon ja alkoi pälyillä ympärilleen odottaen näkevänsä Kuurnan lähettyvillä.

Haa - tuolta Kuurna jo loikkikin Aidanin luokse istahtaen hänen viereensä vielä kostealle nurmelle. Velvollisuudentunto päätyi kohauttamaan olkiaan toisen kysymykselle - ei hän nyt oikeastaan koskaan ketään pakoon juossut, mutta pakko se oli myöntää, että hän oli nopea kintuistaan. Asia voisi nimittäin olla toisinkin, kun ajattelee, että niin sanottuna päivätyönään vaaleahiuksinen puursi linnoituksen uumenissa paperikasa nenänsä edessä.
"En minä ketään pakoon juokse... Mutta aamujumppa portaikossa pitää vetreänä", nuorukainen virnisti ja tunsi samassa, kun Kuurnan sormet hipaisivat hänen sormiaan - hippa ja lukko? Aidan käänsi hieman hämmästyneen katseensa vastapuolen omaan ja sai vastaansa käsiensä takana voitonriemuisesti hihittelevän Kuurnan. Hitaasti hymy kohosi Velvollisuudentunnon huulille.
"Voitit", Aidan myönsi ja loi vielä yhden hymyilevän katseen Kuurnan suuntaan ennen kuin kampesi itsensä ylös nurmikolta.
Tuo pyyhki hätäisesti housujaan puhtaaksi ruohonkorsista ja suuntasi sitten katseensa ensin taivaalla möllöttävään aurinkoon ja sitten Kuurnaan.
"Tänään tulee hieno päivä enkä minä haluaisi viettää sitä täällä..." Epämääräinen ilme käväisi Aidanin kasvoilla, mutta hävisi nopeasti, kun tuo jatkoi, "Mennään keskemmälle kaupunkiin, löydämme sieltä varmasti enemmän tekemistä kuin täältä rapistuvasta linnanpahaisesta." Virne käväisi taas nuorukaisen vaaleilla kasvoilla, kun tuo kehotti Kuurnaa mukaansa.

Nopeasti kaksikko oli jo astelemassa ulos rautaportaikosta. Aidan oli päätellyt, että he eivät tarvitsisi Kazarraa viemään heitä, sillä matka Tyrskylinnasta Jurleifin keskustaan ei ollut lainkaan pitkä (ja joka tapauksessa Kuurna ei luultavasti edes olisi suostunut nousemaan lohikäärmeen selkään).
Nopeasti Aidan saavuttikin näköpiiriinsä Jurleifin katujen tutut kulmat ja tyytyväinen hymy saavutti nuorukaisen kasvot. Noniin, he olivat siis perillä, minne nyt? Heidän siinä kävellessään kristallinsininen katse kalusi huolettomasti läpi lähistöllä kohoavia rakannuksia, eikä pahaksi onneksi ehtinyt huomaamaan kättä, joka takertui raudanlujaan otteeseen Aidanin käsivarren ympärille. Kauhistuneena nuorukainen ojensi oman kätensä tarratakseen vaistomaisesti Kuurnan kädestä, kun tuo tajusi katsahtaa tarraajan kasvoihin.
Edessään seisoi keksikokoinen, tanakkavartaloinen kapakanomistaja, joka hymyili kaksikolle maireasti kapakkansa edustalla. Talosta hänen takanaan kuului iloinen puheensorina ja taisipa muutama veisata jotakin lauluakin häpeilemättä hieman nuotin vierestä, vaikka oli vasta iltapäivä. Aidanin silmät siirtyivät ovelle, joka juuri sillä hetkellä avautui ja ulos potkaistiin enemmän tai vähemmän (painottaisin sanaa enemmän) juovuksissa oleva ukonretale, joka ulos potkimisen jälkeen jäi tyytyväisenä uinumaaan pölyiselle kadulle.
Silmät pyöreinä Aidan suuntasi katseensa takaisin isäntään, joka virnisti hänelle takaisin.
"Niin, että mitäs nuorelle parille saisi olla? Tulkaahan sisälle kostuttamaan kurkkunne, tänään on näet melkoisen kuuma päivä."
... Nuorelle parille, ihan kuin ukko puhuisi heille? Vaistomaisesti Velvollisuudentunto pälyili vaivihkaa taakseen nähdäkseen tämän kyseisen parin, josta mies näytti höpöttävän. Vastassaan oli tietysti pelkkää ilmaa. Oivallus iski Aidanin päähän samaan aikaan, kun posket alkoivat heloittaa punaisina.
"... Ei, ei, tässä on nyt tapahtunut jokin valtaisa erehdys!" Tuo änkytti, mutta samaan aikaan isäntä oli kiertänyt kaksikon taaksen ja alkoi yksinkertaisesti työntämään heitä majatalon ovista sisään.

Heidät istutettiin hämärän huoneen nurkkapöytään ja pian tarjoilijaneiti kantoikin pöytään isot kolpakot.
"Se tekee sitten muutaman kuparisen", tyttö sanoi kuivasti ja silmäili oudosti kaksikkoa. Aidan vain tuijotti silmät ymmyrkäisinä takaisin mikä sai tarjoilijan huokaisemaan tuskaisesti ja ojentamaan kätensä vaativasti nuorukaisen nenän eteen.
"Eeh, aivan", Velvollisuudentunto sai viimein sanottua ja kaivoi massistaan muutaman kolikon ja kääntyi sitten tarjoilijan mentyä Kuurnan puoleen. Pitäisikö tässä itkeä vai nauraa? Aidan tuijotti ystäväänsä hetken hakien tukea tuon kasvoilta ja puraisi sitten huultaan.
"Juodaan nämä ja lähdetään sitten", nuorukainen ehdotti lopulta.
Viereisen pöydän ikäloppu, köyryselkäinen mies puhkesi kähisevään nauruun, joka loppui lopulta yskänpuuskaan ennen kuin papparainen kumartui kaksikon puoleen (mikä puolestaan sai Aidanin vetäytymään kauemmas Kuurnaan kiinni).
"Niinpä niin, niinhän ne kaikki sanovat", mies hekotteli ja heristi sitten sormeaan kaksikolle. Äkkiä miehen silmiin syttyi utuinen kiilto ja tuo silmäili kapakan kattoa haaveilevan näköisenä. "Mutta tässä paikassa on sellaista ihmeellistä vetovoimaa... Taikavoimaa, sanon minä!" Äkillinen huudahdus sai Aidanin räpäyttämään silmiään ja vilkaisemaan Kuurnaa. Sitten hän veti kolpakon huulilleen ja joi pitkän kulauksen peittääkseen kasvoillaan häilyvän ilmeen, joka käsitti kaiken huvittuneisuudesta järkyttymiseen saakka. Paikkahan oli kuin parempikin hourula.

Kolpakkonsa oli vielä huulillaan, kun Kuurnan käsi ojentui nykimään Aidanin takinhihasta niin voimakkaasti, että kolpakko heilahti nuorukaisen käsissä ja sen sisältöä läiskyi epämiellyttävästä Aidanin päälle. Tyytymätön huudahduksentapainen pääsi pojan vaaleilta huulilta ja tuo hyppäsi paikaltaan ylös puistellen paitaansa - miksi, oi miksi, hän oli pidellyt kolpakkoa niin löyhäkätisesti.
No, ei auttanut enää itkeä, kun maito oli jo kaatunut. Tai tässä tapauksessa kolpakon sisältö.
Samanaikaisesti Kuurna sai juomastaan ihmeellisen yskänpuuskan, joka taittoi ystävänsä kaksinkerroin kakomaan. Säikähtäneenä Aidan kumartui seisaaltaan Kuurnan puoleen ja laski kätensä tuon selän päälle.
"Kuurna, oletko kunnossa? Mikä sinulle tuli?" Velvollisuudentunto kysyi huolestuneena ja siirteli katsettaan Kuurnan ja kolpakon välillä yrittäen etsiä yhteyttä tälle tapahtumalle.
Huvittuneita naurunpyrskähdyksiä alkoi kuulumaan pöydästä jos toisesta ja uteliaita katseita kääntyi katselemaan kaksikon sirkusesitystä muistuttavaa episodia, jossa toinen hypehteli juomat paidallaan ja toinen yski keuhkojaan lattialle. Kerrassaan mainiota...

Loppujen lopuksi Aidan päätyi istumaan takaisin ystävänsä viereen ja suuntasi katseensa edellä mainittuun.
"Ei, en tietenkään loukkaannu, jos et juo sitä", tuo naurahti hieman kuivakkaasti, sillä jos alkoholi sai Kuurnan yskimään ja kakomaan läheskään yhtä kauheasti kuin hetki sitten, Aidan oikeastaan toivoi, että ystävänsä ei joisi sitä ollenkaan. Ja juuri, kun tuo oli jatkamassa puhettaan, sanansa keskeytti pitkä vihellys, joka mitä ilmeisemmin oli lähtöisin viereisen pöydän nuoresta pojanklopista, ainakin siihen malliin kyseinen tyyppi pöytään vilkuili. Ennen kuin Aidan oikeastaan ehti edes tajuta, mille juippi oli vihellellyt, oli kyseinen mieshenkilö jo ryhmittäytynyt nojailemaan heidän pöytäänsä vasten ja hyvin anteliaasti vuodatti sydämensä saloja Kuurnalle. Kerrataanpa... Kuurnalle?
Hitaasti Aidan käänsi katseensa ensin kännisestä nuorukaisesta Kuurnaan ja sitten takaisin. Tunsiko hän jopa pienen mustasukkaisuuden piston tuikkaamassa itseään? Sitä enempää miettimättä hän siirsi katseensa taas takaisin Kuurnaan. Ja parahiksi hän ehti huomata, miten nuoren pojanklopin sanat olivat ystäväänsä vaikuttaneet, sillä äsken niin vastahakoisesti juomaansa suhtautunut Kuurna oli nyt nostanut tuoppinsa huulilleen kuin parenpikin juomari. Velvollisuudentunto katsahti hyvin kysyvästi toveriaan kohden ennenkuin kääntyi otsaansa rypistäen pojannulikan suuntaan. Aidan ei pitänyt kaverista yhtään.

"Pyysikö joku sinut tähän puputtamaan? Ole hyvä ja poistu, emme kumpikaan kaipaa seuraasi."
Sanojensa päätteeksi Velvollisuudentunto sulki suunsa viivaksi ja silmäili toista tiukasti. Kesti ilmeisesti hetken ennenkuin mies sisäisti sanoman, sillä hetken aikaa hän vain tuijotteli kaksikkoa uneksiva ilme kasvoillaan. Sitten tuo terästäytyi ja nousi heilahtaen ylös.
"Äläsh kuule nyt sinhä suutu siinä! Riittäh, kun vaan sanot, että hää onkii sinun naisesh. Luulin katosh, että oottehen sisaruksii, kun ootte niin saman näköshii justiinsha. On kyllä näppärän näkönen tytteli shiinä, mistäsh oot löytäny?"
Mies tunki lähemmäs mikä sai änkyttävän ja punastelevan Aidanin nojaamaan reilusti taaksepäin silmät pyöreinä. Ehtipä tuo nopeasti vilkaista Kuurnaakin kohden kasvoillaan jokin ilme, josta ei oikein saanut selvää. Sitten hän käänsi kasvonsa takaisin miestä kohden, joka nyt vinkkasi takaisin ja jatkoi salakavalaa nöyryytystä.
"Varmaaki näppärä iltashinki, kun---"
Mies ei ehtinyt sanoa sanojaan loppuun, kun Aidan livahti ylös paikaltaan;
"Lopeta!", tuo melkein parkaisi ja veti nopeasti henkeä.
"Ei hän ole... mitään tuota. ...Tule kuurna, lähdetään", Aidan totesi tukahtuneella äänellä, kääntyi hitaasti ja lähti harppomaan ovelle päin. Mutta kapakan väki ei jättänyt siihen, valitettavasti.
"Ei mithään tuota? Mikäsh sitten, makshullinen huorako?"
Naurunräkätys täytti kapakan täyteen ahdetun tilan ja laseja kilisteltiin "hyvin" lausutun puheenvuoron johdosta. Velvollisuudentunto pysähtyi hetkiseksi paikoilleen ja silmäili katonrajaa hampaitaan kiristellen.
Niinpä, joillekin tämä oli vain mainio vitsi, Aidanille täydellinen nöyryytys. Ei hän sillä, mitä muut ajattelivat, mutta entä Kuurna..?

Kyllähän Aidan huomasi toverinsa lilansinertävän punoituksen tuon poskilla, mutta ymmärrettävästi nuorukainen luuli sen johtuvan jostakin aivan muusta syystä kuin se oikeasti johtui. Hän arvatenkin ajatteli, että Kuurna oli vain yhtä häpeissään tuon humaltuneen pojanklpin puheista kuin hän itsekin. Ettäkö hän ja Kuurna... yhdessä. Sehän olisi kerrassaan luonnotonta, niin paljon kuin hän ystävästään pitkikin. Luultavasti parin vuoden sisällä hänet naitettaisiin jollekin hovin neitoselle päämääränä liuta lapsia ja Tyrskylinnalle suvun jatkaja ja perijä. Toisaalta ajatus puistatti Velvollisuudentuntoa - hän ei toivonut kenellekään samanlaista kohtaloa kuin itselleen.
Mutta se siitä - ajatusketjun keskeytti hänen selkämykseensä tormäävä Kuurna ja ne muutamat ilkeät naurunpyrskähdykset, mitä tapahtuma aiheutti. Nuorukainen kääntyi parhaaksi kuullessaan ystävänsä anovat sanat ja Aidan nyökkäsikin myöntävästi Kuurnalle. He eivät enää jäisi tänne. Ajatuksensa kääntyivät kuitenkin toisaalle, kun hän katsahti tarkemmin kuurnan kasvoja - eihän toinen nyt sentään melkein itkenyt?
"Voi Kuurna... Olen niin pahoillani", Velvollisuudentunto sanoi hiljaa ja hipaisi tuskin tuntuvasti toisen poskipäätä sormenpäillään. Kasvoillaan lepäsi melkoisen surkea ilme, mutta äkkiä huomionsa keskeytti sen saman rääväsuisen nulikan huutelut. Kristallinsinisten silmien päälle kurtistuvat kulmat saivat katseen tummumaan, kun se kiinnittyi tähän nimenomaiseen mieheen. Irrottamatta katsettaan huuteliasta Aidan työnsi Kuurnaa selästä oven suuntaan.
"Mene sinä jo edellä, minä tulen ihan kohta. Odota minua siinä ulkona..." Aidan mumisi ja lähti harppomaan juipin suuntaan.

Mies oli selvästikin niin päissään, että ei tajunnut oikeastaan yhtään mitään, kun Velvollisuudentunto tarttui tuota hartioista ja potkaisi polvellaan kerran napakasti palleaan. Henkeään haukkoen nulikka tippui polvilleen, josta Aidanin oli lähes säälitävän helppoa tarttua tuota niskasta ja iskeä vastapuolen pää puiseen pöytään - tillintallin ja taju oli poissa.
Hetken aikaa kapakassa oli hyvin hiljaista ja Aidan ehti jo ajatella tehneensä sittenkin virheen, jos koko sakki hyppäisi hänen kimppuunsa. Siinä olisi hengenlähtö lähellä. Nuorukainen nielaisi hiljaa, kunnes tunsi syvää helpotuksen tunnetta, kun koko kapakka räjähti nauramaan ja taas kilisteltiin. Tuttu melu laskeutui väen ylle ja henkeä vetäisten Aidan vilkaisi vielä kerran ympärilleen ennen kuin lähti kävelemään oville.
Ei, hän ei ollut ylpeä siitä mitä oli tehny - piessyt puolustuskyvyttömän humalaisen. Yleensä hän vältti kaikenlaisia käsirysyjä, sillä sai niistä tarpeekseen kotonaan ottaessaan yhteen isänsä kanssa. Mutta Velvollisuudentunto oli vahvasti sitä mieltä, että se aasi oli saanut mitä ansaitsikin, eikä katunut tekoaan yhtään sen enempää kuin olisi sillä ylpeillytkään.

Saavuttaessaan taas Kuurnan seuran Aidan loi tuolle pikaisen hymyn, vaikka tosiasiassa enemmänkin vaivihkaa tarkasteli toisen kasvoja etsien niiltä jotain, mikä kertoisi tuon tämänhetkisestä mielentilasta.
"... Oli virhe mennä tuonne", Aidan lausahti lopulta irrottamatta katsettaan toisen omasta.
"Olen todella pahoillani Kuurna... Mutta miksi et sanonut mitään, olisit voinut kieltää kaiken?"
Vilpittömän kysyvä, ei lainkaan syyttävä, ilme kasvoillaan Velvollisuudentunto katseli toista ja puraisi huultaan. Aidan ei voinut ymmärtää miksi Kuurna ei ollut sanonut mitään siihen, kun toisen olivat syytäneet niinkin ilkeitä oletuksia kuin, että Kuurna olisi... no, huora.
"Olethan ihan kunnossa?"
Lohduttava hymy kasvoillaan Aidan nosti kätensä Kuurnan leuan alle nostaakseen tuon päätä hieman pystyyn. Ei tässä nyt maansa myyneitä oltu... kai?

Aidanin katse kääntyi hänen takkiinsa Kuurnan huomautuksen mukana. Hän katseli tahraa hetken aikaa ja päätteli mielessään, että Tyrskylinnan oma pyykkääjä kyllä varmasti saisi tahran irtoamaan helposti. Miksi Kuurna siis henkäisi noin surkeana?
Juuri, kun hän oli lausumassa ajatustaan ääneen, tuntui Kuurnan ote hänen ranteessaan.
"Kodissasi? Asutte siis jossakin tässä lähellä?"
Monikolla nuorukainen tarkoitti tietysti Kuurnaa ja Kuurnan isäntää, josta tuo oli joskus maininnut. Kysyvänä Aidanin katse yritti hakeutua toisen omaan, mutta tuntiessaan tuon vaativan nykäyksen ranteensa tienoilta, ei Velvollisuudentunto voinut tehdä muuta kuin seurata - vaikkapa mitä muutakaan hän olisi halunnut tällä hetkellä tehdä.

Ensimmäiset, pienet epäilyksen aallot iskivät nuorukaiseen kaksikon siirtyessä päätieltä sivukujille. Tässä ei nyt taidettu olla matkalla minnekään isännän kartanoon, vai? Hieman ihmeissään Aidan kulki Kuurnan perässä pitkin kapeita kujia, mutta ei kuitenkaan lausunut mitään. Katse viivähti toisen selässä, josta se sitten liukui maahan - satunnaisten kuralätäkköjen väisteleminen osoittautui kapeahkolla tiellä melko haastavaksi.
Viimein he olivat ilmeisesti perillä - ainakin Kuurna oli pysähtynyt ja tuo, ilmeisesti tuttu, naiskolmikko tervehti häntä hyvinkin lämpimästi. Hämmentyneenä, mutta silti hieman huvittuneena hymyillen Velvollisuudentunto jäi seisoskelemaan kauemmas. Sininen katse kävi uteliaana tutkimassa naiskolmikon kasvoja ja käsi hakeutui näpertämään korvakorua nuorukaisen pähkäillessä, mistä ihmeestä Kuurna tunsi nämä naiset. Hän päätti kysyä asiaa heti ensimmäisen sopivan hetken tullen. Mutta hetkinen - äitimuoreja? Eikös niitä ollut yleensä vain yksi kappale?
Aidan oli jo avaamassa suutaan esittääkseen mieltään askarruttavan kysymyksen, mutta ilmeisesti sille ei ollut nyt aikaa, sillä Kuurna viittoi häntä jo eteenpäin. Niinpä Velvollisuudentunto tyytyi vain luomaan hyvin ihmettelevän katseen ystävänsä suuntaan, mutta käänsi sitten katseensa eteen, kun häntä alettiin sysätä yläkerran suuntaan.
"O-onko meillä kiire?", nuorukainen ehti heittää katseen Kuurnan suuntaan ennen kuin hänet oli tyrkätty huoneeseen ja ovi läimäytetty kiinni. Velvollisuudentunto jäi seisomaan keskelle huonetta kasvoillaan hämmentynyt ilme, kun hän seurasi katseellaan Kuurnan kiiruhtamista vesitynnyrin luokse.

"Kuurna.., en haluaisi udella, mutta voisitko selventää--"
Sanat keskeytti huudahdus oven ulkopuolelta juuri ennen kuin niiden lausuja pamahtaa pöllähti paikalle - kieltämättä hyvin luonnonmukaisessa asussa. Asussa, joka totta tosiaan lävähti päin Aidanin näkökenttää, ja jota hän ei ollut turhan usein, jos koskaan nähnyt, jotta olisi tottunut siihen ja osaisi suhtautua siihen neutraalisti. Hänen omissa piireissään tämähän täytti kaikki pahimman luokan skandaalin tuntomerkit ja hän kuuli melkein korvissaan hovomestarinsa järkyttyneen parahduksen.
Niinpä nuorukaisen leuka loksahti auki ja kauhistuneen yllättynyt äännähdys tukahdutettiin kädellä. Kasvot alkoivat lähennellä tomaatin punaista hehkua ja auki revähtänyt katse oli kiinnittynyt, mihinkäs muuhun, kuin naisen rintavarustukseen.
Aidanista tuntui, että hän oli tuijottanut naista puoli ikuisuutta, vaikka todellisuudessa kesti vain hetken ennen kuin käsi valui pois suun edestä ja nuorukainen repäisi katseensa irti. Edelleen punastellen hän siirsi katseensa sivulle yläviistoon, kuten herrasmiehen nyt kuuluikin. Sitten Aidan hivuttautui aavistuksen verran lähemmäs ystäväänsä, siirtämättä kuitenkaan katsettaan.
"... Kuurna..?"
Kuului vaivihkaa mumistu lausahdus, joka haki selvennystä tilanteelle. Lopulta, Kuurnan kutsuttua naista "äidiksi", katseensakin sinkoutui toverinsa puoleen. Äiti? Oliko tämä Kuurnan äiti? Ymmyrkäiset silmät palasivat takaisin naiseen - eiei, ei sinne - takaisin Kuurnaan ja lopulta lattiaan, koska oikeastaan tällä hetkellä lattialankut olivat ainoa asia, mitä Aidan uskalsi katsoa.
... Niin, että mitä tässä pitäisi nyt tehdä? Jos uskaltaisi kohottaa katseensa, voisi vaikka ojentaa takkinsa naiselle, jotta tämä voisi peittää itsensä. Olisiko se loukkaavaa? Pitäisikö esitellä itsensä? Mutta silloin pitäisi katsoa ylös. Hrr... Ehkä oli vain parasta tuijotella näitä lankkuja, kunnes joku tekisi jotain...

Kuurnan ja tämän äidin sananvaihdon aikana Aidanin katse pysyi visusti naulittuna maahan. Toisella korvalla hän kuunteli keskustelua ja melkein rukoili samalla, että nainen myöntyisi Kuurnan pyyntöön verhota itsensä johonkin.
Äkkiä huoneen ilmatilan täytti aivan uusi ääni, joka jostakin syystä sai Aidanin hiukset nousemaan pystyyn, näin kuvainnollisesti siis, ja katseensa kohoamaan tulijaan, joka ainakin Aidanin makuun teki melko suuri-eleisen sisääntulon. Ensimmäiseksi katseensa kiinnittyi niihin kahteen naiseen, jotka olivat liimautuneina tuon miehen käsivarsiin. Ällistyneenä sinihehkuinen katse kiipesi nopeasti miehen kasvoille ja jäi kuin liimautuneena tuijottamaan niitä - aina siihen saakka, kun jonkun käsi peitti näkökentän.
"... Hei!" Harmistunut äännähdus karkasi Aidanin vaaleilta huulilta ja tuo katsahti automaattisesti Kuurnaan. Samaan aikaan nuorukainen oli tarttunut ystävänsä ranteesta kiinni siirtääkseen käden sivuun, mutta hetkellä, jolla huoneeseen pöllähtänyt mies sanoi sanat "uusi" ja "isäntä", antoi Aidan mieluusti käden jäädä hetkeksi paikoilleen peittääkseen uudelleen punastuvat kasvonsa. Sormi sormelta kätensä irrottautui vastapuolen ranteesta ja lopulta laskeutui sivulle. Samaan aikaan myös Kuurnan käsi laskeutui alas ja tarrasi tällä kertaa takin hihasta.

Velvollisuudentunnon katse pysähtyi hetkeksi Kuurnan omaan, kun tuo esitti kysymyksensä heidän välillään vallitsevasta ystävyydestä. Hetken aikaa Aidan katsoi Kuurnaa kunnes nyökkäsi ja käänsi silmänsä mieheen, jolle vastaus ilmeisesti haluttiin antaa.
"Tietenkin olemme. Mitä muutakaan..?", nuorukainen naurahti hätäisesti, sillä tilanne oli jotenkin tuskastuttavan piinallinen.
Aidan ei oikein tiennyt mistä se johtui, mulla pinnan alla piili jotain, mistä hän ei selvästikään ollut perillä. Ihan kuin nuo kaksi vanhempaa yrittäisivät koko ajan vihjailla jotain ja---
Ajatusketju katkesi hyvin jyrkästi Aidanin sisäistäessä Kuurnan äidin lausumat sanat. Pääkoppa kertasi nopeasti lauseen. "Millaisia ystäviä?" "Paljonko saat kerrasta?" "Isäntä ei varmasti katso hyvällä pettämistä?" ... Anteeksi mitä?
Mieli ei halunnut uskoa sanomaa, joka kävi lauseesta ehkä turhankin selväksi. Hetken aikaa Aidan vain seisoi paikoillaan lamaantuneena. Hän oli nyt varmasti ymmärtänyt jotakin väärin? Missä kohtaa hän oli pudonnut kelkasta?
... Sillä eihän hän voinut uskoa Kuurnasta sellaista. Kuurnahan oli niin pieni ja viaton ja ... isäntänsä ilolintu?
Velvollisuudentunnon katse kääntyi nyt hyyyvin hitaasti Kuurnaa kohti. Koko muu huone pieneni näkymättömiin eikä Aidan voinut muuta kuin vain tuijottaa tuijottamistaan niin, että silmiä alkoi särkeä. Pari kertaa tuo räpäyttikin silmiään ja aukaisi sitten suunsa sanoakseen jotain, kysyäkseen jotakin, mutta äkkiä hänellä ei ollut mitään sanottavaa, ällistys ja suoranainen järkytys olivat vieneet sanat.
Kaikki alkoi nopeasti valjeta. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Velvollisuudentunto siirsi katseensa Kuurnan äitiin ja äkkiä naisen ilkosillaan heiluminen tuntui saavan järkeä. Katse siirtyi hitaasti Kuurnan isään ja noihin naisiin tuon käsipuolissa. Nuorukainen nielaisi ja vilkaisi ympärilleen oivaltaen nyt, missä oikeastaan oli. Mieleensä tuli myös se naiskolmikko, jonka luota kourallinen miehiä oli kaikonnut hänen ja Kuurnan sattuessa paikalle.

Oikeastaan vasta silloin Aidan tajusi, ettei enää hengittänyt. Nopeasti nuorukainen haukkasi happea ja tunsi kuinka polvet notkahtivat ikävästi. Hän otti muutaman kompuroivan askeleen taaksepäin ja sen jälkeen kaikki tapahtuikin kuin hidastettuna. Velvollisuudentunto osui voimalla takanaan olevaan pöytään, joka lähti kaatumaan lattialle vieden myös nuorukaisen mukanaan. Aidan ehti tarttua vain pöydällä olevaan pöytäliinan kulmaan ja pahaksi onnekseen repäisikin koko liinan ja sen päällä olevan astiaston alas. Kilin kolin, tumps, tumps ja pian lattialla, kaatuneen pöydän, pöytäliinan ja rikki menneiden astioiden keskellä istui Aidan täydellisen halvaantunut ilme kasvoillaan. Hän katsahti kauhistuneena ympärilleen ja mutisi jotakin anteeksiannosta. Sitten, pystymättä enää katsomaan Kuurnaan, nuorukainen kampesi itsensä ylös, kahmaisi rikkoutuneet astian palaset syliinsä ja tunki ne Kuurnan käsiin.
"... Minun täytyy... haukkaamassa happea. Anteeksi nyt...", Velvollisuudentunto mumisi epäselvästi ja lähti kompuroimaan portaikkoon. Jalat tuntuivat vellipuurolta ja pian tuo huomasikin olevansa eksyksissä. (Tai oikeammin oli vain niin pyörällä päästään, että ei tajunnut kävellä ulko-ovesta ulos.)
"Mistä hitosta täältä pääsee ulos...", Aidan mutisi itsekseen ja paniikki alkoi kipristelemään vatsanpohjassa. Hän vei kätensä kaulukselleen ja repäisi sen auki, sillä tunsi tukehtuvansa vaatteisiinsa. Ohi kulkeva nuori nainen sai kiinnitettyä Aidanin huomion ja tuo tarttui naisen käteen. Säikähtynyt äännähdys pääsi naisen suusta, mutta nuorukainen ei ehtinyt välittää siitä.
"Anteeksi... haluan ulos?"
Siniset silmät tuijottivat vaativasti toista. Hetken aikaa nainen tuijotti nuorukaista kuin suurempaakin vajaamielistä, mutta osoitti sitten suoraan edessä olevaa ulko-ovea. Velvollisuudentunnolle ei jäänyt aikaa kiitoksiin, kun tuo helpottuneena kiiruhti ulos raikkaaseen ulko-ilmaan. Kuin tapahtumia mukaillen auringon eteen oli kasaantunut sadepilviä ja ensimmäiset pisarat jo ripottelivatkin maahan.
Aidan päätyi nojailemaan käsillään seinään ja roikotti päätään olkapäidensä välissä kuin mikäkin räsynukke.
Tämän täytyi olla unta. Tai pikemminkin painajaista. Niin sen täytyi olla, kyllä hän kohta heräisi.

Pisarat putoilivat kiihtyvänä ropinana takin selkämykselle ja valuivat siitä maahan kuin minimaalisena purona. Siniset silmät suljettujen luomien takana näkivät yhä toistettuna äskeiset tapahtumat, jotka olivat johtaneet siihen, että Tyrskylinnan ainoa perijä oli rynnännyt ulos - tähän missä nyt oli. Selkä kohosi kaarelle äänettömän huokaisun pakottamana ja laskeutui sitten takaisin alas samaan tahtiin, kun ilman karkasi keuhkoista.
Aidan oli edelleen sitä mieltä - hän toivoi - että tapahtunut oli pelkkää valveunta, josta hän kohta hätkähtäisi hereille ja kaikki olisi taas hyvin. Että kaikki olisi niin kuin ennenkin.
Mutta jossakin sielunsa syvimmissä sopuokoissa nuorukainen tiesi, että näin ei tulisi käymään. Ajassa ei voinut palata taaksepäin ja mikään ei enää olisi niin kuin oli hetki sitten ollut.

"A-aidan..."

Velvollisuudentunto hätkähti ja käänsi katseensa suuntaan, josta ääni oli tullut. Silmät kohtasivat Kuurnan kenties epäröivän hahmon, joka norkoili ovenraossa pyytämässä häntä takaisin sisään, jotta hän ei kastuisi. Kuin vasta nyt tajuten, että ulkona tosiaan satoi, Aidan vilkaisi nopeasti itseään edelleen seinään nojaten ja siirsi silmänsä sitten takaisin Kuurnaan. Ilmeettömiltä kasvoilta ei voinut päätellä oikeastaan mitään ja koska tuo ei avannut suutaan, sekään ei paljastanut mielessän liikkuvia asioita - jos siellä nyt ylipäätänsä tällä hetkellä mitään liikkui.
Joten. Kuurna sulki oven ja astui itsekin sateeseen vaaleahiuksisen nuorukaisen seuratessa tuota katseellaan. Vieläkään tuo ei lausunut mitään, kun ystävänsä pahoitteli tapahtunutta ja yritti selitellä kiirettä. Piinaavan hiljaisuuden jälkeen Aidan sulki hetkeksi silmänsä ja avatessaan ne hän kääntyi hitaasti oikein päin, nojaten seinään nyt selkäpuolellaan.
Vielä silmänräpäyksen ajan tuo silmäili najadia ilmeettömänä, kunnes risti kätensä puuskaan ja rypisti otsaansa.
"En ymmärrä miksi et sanonut mitään?", nuorukainen aloitti moittivasti ja silmäili Kuurnaa kuin mitäkin läksytettävää lasta.
Hän oli selvästi hyvin loukkaantunut ja lisäksi myös kiukuissaan. Jälkimmäistä ei Kuurnalle, vaan koko muulle maailmalle sen takia, mitä Kuurna joutui tekemään.
"Jos olisit vain sanonut jotakin, olisin voinut auttaa sinua. Ja ei sinun tarvitse pahoitella mitään, eihän tämä sinun valintasi ollut."
Kättä heilautettiin ärtyneesti, melkein vähättelevästi - aatelismaisesti - ja katse kääntyi yläviistoon otsan rypistyessä aavistuksen.
... Kyllä, Aidan luuli, että Kuurna teki mitä teki vasten tahtoaan. Ja kyllä, Aidan oli ensisijaisesti järkyttynyt siitä kaikkein eniten, että hänen ystävänsä pakotettiin tällaiseen. Kyllä, siksi hän oli rynnännyt niin nopeasti huoneesta ulos, koko tapauksen ajattelu sai hänet voimaan pahoin. Ja ei, hänelle ei tullut mieleenkään, että Kuurna mitenkään voisi miellyttää isäntäänsä vapaaehtoisesti.
Siksi hän oli niin loukkaantunut, melkein järkyttynyt, siksi hän oli jättänyt Kuurnan äsken ylös. Hän luuli, että Kuurna oltiin pakotettu tehtäväänsä, mutta että tämä ei ollut uskaltautunut tai halunnut tulla pyytämään Aidanilta apua.
Jep, hakoteillä oltiin ja pahasti.

Nuorukainen nojautui hieman eteenpäin vapauttaen kädet rinnaltaan. Hänen kasvoillaan oli mietteliäs, vaikkakin edelleen hieman loukkaantunut ilme, joka kyllä parhaan mukaan yritettiin kätkeä vastapuolelta.
"Voin auttaa sinua. Voit tulla asumaan minun luokseni tai voin järjestää sinulle oman asunnon, mikäli tahdot niin? Saisit täyden toimeentulon. Se ei tietenkään velvoita sinua mihinkään...", Aidan lisäsi lopuksi nopeasti, vaikka hetken kuluttua toivoi, että ei olisikaan sanonut mitään, sillä sanoman pystyi ymmärtämään viimeaikaisten tapahtumien valossa... noh, monella tapaa ja kuka tahansa voisi ottaa siitä nokkiinsa.
"Isäntäsi pistetään tietenkin vastuuseen, se lurjus saakoon ansionsa mukaan, mutta ensin sinun täytyy kertoa hänen nimensä? Ja vanhempasi... He eivät varmaankaan oikein tajua, mitä sitä oikeasti teet", nuorukainen lisäsi epävarmasti, eikä oikeastaan uskonut itsekään sanoihinsa, mutta ainahan kannatti yrittää.
"Ja sen astiaston minä tietenkin korvaan teille..."
Kasvot, jotka nyt käännettiin nolostuneina yläviistoon, alkoivat punoittaa aavistuksen verran Aidanin muistellessa viimeistä kompurointiaan.
"Niin, että haluatteko sen rahallisena vai astioina? Vai jonain muuna? Sano vain mitä haluat."
Jos tuo pieni, tapahtumien johdosta ääneen saapunut tyytymätön vivahde olisi ollut poissa, lause olisi varmasti kuulostanut vilpittömältä - niin kuin sen alunperin oli tarkoituskin. Nyt, tiedostamattaan, sanat kuulostivat lähinnä rehvastelevilta. Lisäksi, koska tapahtuma edelleen hävetti Aidania hyvin syvästi ja hän tiesi tuhonneensa jotakin, mitä maallinen omaisuus ei voinut korvata (hänen korvissaan kaikui edelleen Kuurnan kiljaisu perintöastioista...), hänen kasvojensa ilme oli hyvin pidättyväinen, minkä pystyi ymmärtää kahdeksi asiaksi - katumukseksi tai ylimielisyydeksi.

Loppujen lopuksi Aidanin ajatukset kääntyivät taas Kuurnan tilanteeseen. Huulensa mutristuivat aavistuksen ja tuo kohotti katseensa Kuurnaan. Sivulla lepäävä käsi kurottautui hipaisemaan vastapuolen hiuksia sivuun tuon silmien edestä.
'Voin auttaa sinua... Ei vaan, haluan auttaa sinua.'
Kuulostiko lause jotenkin tutulta? Jos Aidan olisi pysähtynyt hetkeksi miettimään, hän olisi ehkä muistanut lausuneensa tuon saman lauseen Kuurnalle heidän ensitapaamisellaan. Mutta Aidan ei muistanut. Ja jos vain hän olisi sanonut nuo muutamat sanat ääneen, kaikenlaisilta väärinymmärryksiltä oltaisiin kenties vältytty. Mutta hän ei tehnyt niin.
Hymyn sijasta hän tyytyi vain katsomaan toiseen hetken aikaa ilmeettömänä, kunnes rypisti hieman kulmiaan. Tyrskylinnalainen kääntyi pois päin ystävästään ja nosti katseensa taivaalle - loppuisipa sade pian.

Kipeä läppäisy tuntui edelleen jomottavalta Aidanin sormenpäissä. Tuo tuijotti Kuurnaa pitkään täydellisen hämmennyksen vallassa, mutta nojautui sitten taaksepäin saaden vastaansa täydellisen sanaryöpyn siitä, miten Kuurna ei halunnut mitään, mitä hän oli hyvää hyvyyttään tarjonnut. Lopulta sanat alkoivat mennä jo ohi korvien, kun nuorukainen alkoi miettimään mitä sellaista oli sanonut, mikä oli saanut Kuurnan noin kuohuksiin. Häneen ällistynyt katseensa palasi Kuurnan omaan nähdäkseen juuri toisen poskea pitkin valuvan kyyneleen, joka ei totisesti johtunut surumielisyydestä, vaan aivan jostakin muusta. Hetken aikaa Aidan vain tuijotti toista eikä keksinyt mitään lausuttavaa vastapainoksi toisen syytöksille. Päässä pyöri tuhat asiaa samaan aikaan eikä mistään saanut mitään tolkkua.
Lopulta ahdistus alkoi kehittää pientä kiukunkipinää Velvollisuudentunnon vatsan pohjalle - mikä toinen oli siinä häntä syyttelemään, hänhän oli vain tarjonnut apuaan. Aidanilla ei ollut mitään aavistustakaan siitä, mistä toinen suuttui noin pahasti, mutta sisintään suojelevasta luonteenlaadustaan johtuen mieleen pälkähti vain yksi ajatus - hyökkäys olisi paras puolustus tässäkin tilanteessa.

"En ymmärrä lainkaan mistä sinä puhut, mutta sinä olet kyllä täydellisen väärä ihminen syyttämään minua! Minä en ole tehnyt mitään väärää, minähän yritän vain auttaa sinua!"
Sanat alkoivat pikkuhiljaa saada volyymia, vaikka aivan huudoksi niitä ei vielä voinut nimittää. Samoihin aikoihin hienoinen järkytys alkoi paistaa nuorukaisen kasvoilta, kun hän kuuli Kuurnan sanat, jotka syyttivät häntä ystävänsä halventamisesta. Hetken aikaa sanoja hakien Velvollisuudentunto tuijotti Kuurnaa, kunnes mutristi loukkaantuneena huuliaan.
"... Minulla ei ole mitään halua halventaa sinua, enkä ole tietääkseni niin edes tehnyt. En ymmärrä miksi sinä yhtäkkiä syyttelet minua asioista, joita en ole tehnyt enkä sanonut? Mikä sinuun on mennyt?"
Kiukkuinen älähdys. Kulmat olivat luoneet äkäisen varjon sinisten silmien ylle ja nuorukainen oli ottanut muutaman tilaa hakevan askeleen taaksepäin. Nyt tuo tuijotti ilme tummuneena Kuurnaa ja kuunteli, kun vastapuoli kiitteli isäntänsä hyvyyttä ja onnea tuottavaa hymyä - siis sen samaisen herran, joka oli pakottanut Kuurnan tähän? Lause meni arvattavasti täysin yli Velvollisuudentunnon ymmärryksen. Niinpä hän vain loi Kuurnaan oudoksuvan katseen ja naurahti ilottomasti.
"Ilmeisesti meillä on sitten täydellisen erilaiset käsitykset siitä, minkälainen ihminen on hyvä ihminen. Sillä minun silmissäni isäntäsi ei sitä ole."
Kädet ristittiin uhmakkaasti rinnalle ja katse siirrettiin takaisin Kuurnaan. Vasta sitten pääkoppa sisäisti seuraavan lauseen. Että Aidanko ei ollut ansainnut Kuurnan luottamusta? Hetken aikaa Velvollisuudentunto vain tuijotti Kuurnaa sanojen lamaannuttamana.

Hän oli luottanut Kuurnaan.

Silmät räpsähtivät kerran ja Aidan vetäisi nopeasti henkeä. Ei olisi lainkaa liioiteltua sanoa, että nuori Tyrskylinnalainen tunsi nyt suurempaa mielipahaa kuin oli kenties vielä koskaan tuntenut. Hänestä tuntui, että kaikki ne ystävälliset sanat ja katseet valuivat läpi hänen sormiensa ja tallaantuivat maahan arvottomina ja merkityksettöminä. Tajuntaan jysähti ajatus siitä, että Velvollisuudentunto oli yksin, oli aina ollut ja tulisi aina olemaan. Sillä luottamushan kertoi ystävyydestä ja ilman luottamusta ei ollut ystävyyttä. Oliko toinen siis pelannut vain jotain sairasta peliä, joka saisi Aidanin luottamaan toiseen ja joka sitten murskaisi lopulta kaiken?
"... Minä en tunne sinua."
Hitaasti sanat karkasivat sateenropinan sekaan vaaleilta huulilta.
"Sinä satutat minua aivan liian paljon ollaksesi se Kuurna, jonka minä tiedän", Velvollisuudentunto lausui tukahdutetulla äänellä ja sai todella taistella kyyneleitä vastaan.
Hän loi Kuurnaan pettymyksen sekaisen katseen ja tuhahti sitten nieleskellen.
"En ymmärrä mikä koskaan sai minut luottamaan sinuun. Kunpa en olisi koskaan tavannut sinua, olisimme molemmat säästyneet tältä valheelta. Vaikka sinun mielestäsi tämä on tietenkin huvittavaa, onneksi olkoon, olet nyt saanut mitä halusitkin."

Aidanin kulmat kurtistuivat uhkaavina kristallinsinisten silmien ylle. Sitten hän potkaisi kiukkuisesti edessään olevaa kivenmurikkaa kengänkärjellään niin, että se lensi muutaman metrin kauemmas.
"Mutta, kun en minä syyttele ketään! En edes ymmärrä mitä sinä puhut!"
Turhaututunut huuto purkautui nuorukaisen vaaleilta huulilta ärtyneenä ja tulta leimuava katse sinkoutui Kuurnaan. Lopulta, Kuurnan sanojen seurauksena, suuret kyynelkarpalot vierähtivät vaaleahiuksisenkin poskille, vaikka tuo pyyhkäisikin ne lähes hetimmiten äkäisesti hihallaan näkymättömiin.
"Hyvä, että olet samaa mieltä kanssani! Ei tarvitse ainakaan tuhlata aikaa selvittelyihin, vaan voimme sanoa toisillemme hyvästit heti. Hyvästi!"
Aidan tunsi kyynelten edelleen polttelevan raivokkaina poskipäillään, kun tuo oli kääntymässä ympäri harppoakseen tiehensä. Matkanteon keskeytti kuitenkin uusi ääni, joka oli lähtöisin paikalle saapuneesta lainvalvojasta.
Raivostunut katse mittaili heitä toruvaa vanhaa haahkaa aina päästä varpaisiin ja Aidan tuhahti kuuluvasti. Ihan kuin häntä nyt pystyisi joku rahvaanomainen virkavallan edustaja käskyttämään. Silti, yllätyksekseen, Aidan huomasi pian poliisin tarttuvan häntä napakasti kädestä ja yrittävän raahata mukaansa. Kiukku iski uudestaan kipinää nuorukaisen sisällä ja tuo riuhtaisi itsensä äkäisesti irti.
"Näpit irti, pappa!"
Ärähdys saavutti ilman ja Velvollisuudentunto kompuroi muutaman askeleen taaksepäin.
"Tuon voit viedä mukanasi, mutta minulla ei ole sen kanssa mitään tekemistä!"
Katse viittoili Kuurnaa kohti ja Aidan nosti aavistuksen verran leukaansa ja risti kädet rinnalleen.
Ennen kuin nuorukainen ehti tehdä mitään muuta, hän tunsi voimallisen iskun ohimonsa kohdalla niin, että näkö sumeni hetkeksi ja Aidanin oli pakko nojautua henkeään haukkoen polviinsa, jotta ei olisi kaatunut maahan. Kyllä, nuorukainen oli juuri saanut miekankahvasta päähänsä. Yllättynyt ja vihainen katse kohosi poliisimestarin omaan, ja kun vanhahko mies uudemman kerran tarttui Velvollisuudentuntoa käsivarresta viedäkseen mukaansa, ei Tyrskylinnalaisella ollut enää kovinkaan paljon vastaansanottavaa.

Loppupäivässä ei ollut juurikaan hurraamista. Kuurna ja Aidan löysivät itsensä pian kostean ja kolkon sellin lattialta, jonne illan pimetessä yksi vartioista kävi heittämässä kuivan käntyn leipää ja kaksi vesikulhoa. Aidan seurasi katseellaan, kun vartija katosi nurkan taakse ilmeisesti toisten vartijatovereidensa seuraan, sillä syvennyksestä loisti lämmin kynttilänvalo ja ilmaa väritti hiljainen puheensorina ja nauruntyrske. Ja kuinka erilainen ilmapiiri tällä ruosteisen rautaristikon taakse päätyneellä kaksikolla olikaan.
Kipu edelleen ohimolla sykkien Aidan istui suu viivana, kulmat kurtussa ja katse eteenpäin lasittuneena sellin kylmällä kivilattialla. Yhdestä pienestä, ristikolla peitetystä ikkunasta karkasi sisään kuunvaloa valaisemaan koko surkeutta. Mitään nuorukainen ei sanonut, ei luonut edes yhden ainoaa katsetta Kuurnan suuntaan, vaan istui vain paikallaan ja näytti siltä, että voisi polttaa poroksi jokaikisen elävän olennon pelkästään katseellaan. Jo raskas hengitys ja nyrkkiin tiiviisti puristetut kädet kertoivat siitä, kuinka vihainen nuorukainen oli ja miten paljon tahdonvoimaa häneltä vei, jotta hän pystyi istumaan siinä kiltisti ja hiljaa.

Aamun valjetessa Velvollisuudentunto ei ollut nukkunut silmäystäkään, vaan istui edelleen samassa asennossa, sama vihainen ilme juurtuneena kasvoilleen. Lopulta nuorukainen nousi, käveli avoimen kalteriseinän viereen ja kävi nojaamaan sitä vasten.
"Haluan pois täältä! Ilmoittakaa Tyrskylinnaan, että tulevat hakemaan minut, tulen sieltä, olen Aras Rautanyrkin poika!"
Huuto yritti jäljitellä hillittyä äänenkäyttöä, vaikka siitä kuuluikin läpi sankka vihastus. Käskyä seurasi vain huvittuneita naurunhörähdyksiä - niin niin, ihan kuin Tyrskylinnan perillinen nyt täällä notkuisi. Eihän moinen varmasti edes saisi jättää kartanoaan.
Kiukkuisasti älähtäen Aidan potkaisi kaltereita, kääntyi ja valui sitten istumaan lattialle. Sormet viskasivat naamalle valuneita hiussuortuvia taaksepäin ja Velvollisuudentunto veti syvään henkeä. Katsettakaan Kuurnan suuntaan ei luotu, sillä Aidan oli täysin sokea omalle vihalleen. Hän tunsi itsensä niin petetyksi ja katkeraksi, että tuntui, että edes aika ei parantaisi näitä haavoja. Niinpä nuorukainen vetäytyikin haavojaan nuoleskelevan koiran lailla nurkkaan ja laski päänsä kämmeniinsä. Hän odottaisi tässä niin kauan, kunnes hänet hoidettaisiin ulos. Sitten hän menisi kotiin, palaisi vanhaan arkeensa ja unohtaisi Kuurnan. Suunnitelma kuulosti ihan hyvältä, Aidan ajatteli lohdullisesti.

Juuri, kun Velvollisuudentunto oli päässyt sopivaan mielentilaan nostaakseen itsensäsäälimisen aivan uudelle tasolle, hän joutui höristämään korviaan, sillä käytävän alkupuolelta kuului ääntä. Jaahas, murahtaen hän tunnisti toisen äänen lähes hetimmiten vanhaksi Mokretin -haahkaksi, mutta miehen keskustelukumppanin purevaa äänensävyä tuo ei pystynyt tunnistamaan. Vaikka ei sillä väliksi, ei asia kuitenkaan koskenut heitä.
... Vaan hetkinen, eihän tyrmässä tällä hetkellä ollut ketään muita kuin he kaksi ja eivätkös nuo kaksi miestä juurikin puhelleet vangeista ja niiden takuusummista?
"--esittämään selkärankaista sen hetken ajan, että saan sanansaattajani pois täältä?"
Loppuosa lauseesta tunkeutui Aidanin tietoisuuteen samoihin aikoihin, kun tuo tajusi sen sisällön. Ei voinut olla? Vai voisiko? Ei kai vain... Samalla hetkellä ankaran oloiset kasvot ilmestyivät ovelle ja saivat Aidanin melkein pomppaamaan vilunväristysten kera paikallaan - Kuuran isäntä!

Hetken aikaa Aidan vain tuijotti silmät pyöreinä miestä ja käänsi katseensa sitten hitaasti Kuurnaan. Nuorukainen jäi seurailemaan täydellisen hämmennyksen vallassa kaksikon sananvaihtoa ja seurasi lopulta katseellaan, kun Kuurna loikki isäntänsä luo vapauteen. Aivot raksuttivat hetken aikaa tyhjää kaikessa rauhassa, kunnes tuon pitkänhuiskean miehen puhe kääntyi häneen itseensä. Sillä samaisella hetkellä Velvollisuudentunnon ilme muuttui taas torjuvaksi, kulmat rypistyivät ja suupielet mutristuivat alaspäin. Tuo veti jalkansa paremmin itseään vasten ja vilkuili kolmikkoa epäluuloisesti kuin kepistä saanut rakki. Ei ihmekään, että kukaan ei ollut uskonut hänen olevan Tyrskylinna perillinen, sillä hän ei myöskään totisesti käyttäytynyt sen arvon mukaisesti, vaan kyräili siinä toisia kuin pahempikin kakara.
Kuitenkin hämmästys, joka johti juurensa siitä, että Kuurnan isäntä tarjoutui maksamaan hänet vapaaksi, sai kasvojen rypyt siloittumaan hetkeksi. Hetken aikaa ällistyneenä Aidan kävi katseellaan läpi kaikkien kasvot, mutta nipisti sitten huulensa kiinni ja heilautti hieman päätään saadakseen silmillä roikkuvat hiukset asettumaan.
"Jos minulta kysytään tässä vaiheessa yhtään mitään, niin kiitos tarjouksesta, mutta ei kiitos."
Ylpeys kävi lankeemuksen edellä tässäkin tapauksessa. Edelleen paikallaan istua möllöttäen Velvollisuudentunto siirsi katseensa eteenpäin ja risti kädet rinnalleen, vilkaisten kuitenkin vaivihkaa miesten suuntaan. Hän ei ollut odottanut tällaista elettä Kuurnan isännältä, vaan tuon tarjoutuminen maksumieheksi oli saanut nuorukaisen ajatukset sekaisin. Hän oli oikeastaan odottanut kovistelua ja uhkailuja, sillä kuka tahansa olisi suuttunut jollekin tuntemattomalle, nuorelle pojalle, joka ei nähtävästi tuottanut isännän palvelijalle mitään muuta kuin hankaluuksia. Miksi mies siis oli ollut niin yllättävän hyväsydäminen... lurjukseksi?

Kuurnan seuraavat sanat iskivätkin mietteiden takia kahta kauheammin nuorukaisen takaraivoon. Vieläkin riitaa haastamassa? Aidan sinkosi vihaisen katseensa toiseen ja katseli tuota hammasta purren hetken aikaa. No jaa, jos sitä Kuurna kerran halusi, niin saamansa piti!
Äkkiä Aidan nousi ylös paikaltaan ja harppoi vimmastunein askelin Kuurnan ja tämän isännän luokse.
"Muutinkin mieleni, hyvä herra. Olen hyvin pahoillani, jos typerät ennakkoluuloni tai ajattelemattomuuteni ovat jotenkin loukanneet teitä."
Ylidramaattinen kumarrus.
"Miten saatoinkaan olla niin hölmö, että ajattelin teistä koskaan mitään pahaa. Katsokaas, minulla on sellainen inhottava taipumus olettaa ihmisisistä asioita, jotka eivät sitten käykään toteen."
Katse rävähti sekunniksi Kuurnaan, ehkä tuo ymmärsi vihjauksen, ehkä ei. Sitten sinihehkuinen katse kohosi takaisin isäntään ja ilme muuttui radikaalisti hyvin totiseksi, sellaiseksi, että seuraavia sanoja tarkoitettiin oikeasti.
"Olen pahoillani mikäli olen loukannut teitä tai Kuurnaa. Toivottavasti tapaamme vielä, jotta voin maksaa takuilleni menetetyn rahasumman takaisin. Muuten lupaan pysyä poissa elämästänne. Iloista päivänjatkoa."
Vai pitäisikö sanoa loppuelämää? Niine sanoineen Aidan nyökkäsi kerran hyvästiksi ja lähti sitten harppomaan ripein askelin pois vankilan ahtaudesta.
Päästyään ulos auringonvaloon, ilmoille karkasi tukahdutettu nyyhkäisy ja käsi kävi hankaamassa silmäkulmaa - jokainen voi itse päätellä johtuiko se kirkkaasta paisteesta vai jostakin muusta. Sitten nuorukainen ryhdistäytyi, suoristi takkinsa ja lähti talsimaan kohti Tyrskylinnaa osaten jo odottaa, minkälainen vastaanotto häntä taas kerran odottaisi.

//Kiitos mahtavasta pelistä kaikille osapuolille, älkäämme vihatko Aidania, vaikka se käyttäytyykin hyvin kakaramaisesti <') Mere kiittää ja kuittaa.//