Väärä aika väärä polku

Sää oli loistava pienellä polulla missä nuorikko nainen asteli reippaan tuntuisesti. Pieni polku meni hitusen verran kunnon tiestä mikä johti muille maillekkin ja varmastikkin toiseen kaupunkiin. Tukevan oloinen polku houkutteli naista kävelemään siinä. Hiljalleen polku vei naista pois pää tiestä ja johditteli häntä syvemmälle metsää, joka sai naisen ihastuksiin. Vaaraa nainen ei vaistonnut mitenkään, kun oli keskittynyt pollussa astelimeseen. Monet muutkin ovat kävelleet oletti nainen, kun polku oli tiiviistetty tallattu, että yksi henkilö ei voisi tehdä sellaista jälkeä. Auringon säteet alkoivat hävitellä, jonkun verran. Mitä syvemmälle meni metsää sitä vähemmän aurinko pääsi metsän siimeksiin. Hiljalleen nainen katsoi ympärilleen ja alkoi ihmetellä, että mitä oikein hän tekee täälä. Lopulta hän tajusi, että luonto sokaissut hänet. Hän ei nähnyt taakse mitään pää tietä mikä vei kaupunkiin minne hänen piti käväistä. Juuri hän oli saanut työ paikan nyt se oli varmastikkin menetetty juttu.

Haikeina mielenä hän huokaisi syvään. Hänen oli mieli huutaa, että oliko joku paikalla, mutta pelko piti naisen suun kiinni. Itse ei oikein tiennyt oli hyvä asia ettei huutaisi apua. Parasta oli kävellä polkua takaisin päin. Astelessaan takaisin päin hän huomasi matka takaisin päin kesti todella kaun. Se sai pienesti naisen hermostuttamaan hieman. Hattu päässä hän katsoi ympärilleen toinen käsi ruoskassa. Hän ei olisi varma mitä kaikkea tässä metsässä asusti oikein. Sen vai tiesi, että kannatti nopeasti häipyä metsässä muuten voisi olla jonkun ateria. Mikä ei oikeastaa Ruwa halunnut tällä hetkellä. Hän ei ollut mitenkään masentunut, että voisi viedä henkensä pois ja kuolla. Kuolemaan hän ei ollut valmitenkään. Hän oli niin nuori siihen asiaan, että pitäisi mennä tästä mailmasta pois. Sellaisella päättävyydellä hän päätti jatkaa polkua pitkin minne hän oikein tuli polulle.


//Hieman lyhyt alku ja epäselkoinen, köh, köh! Vapaasti saa tulla mukaan//

//ja täältähän mie tulen ^^//


Jarem astui alas vaunuista ja auttoi äitinsä Siudranin maan kamaralle. Siudran oli halunnut Girleifiin tapaamaan sukulaisiaan, eikä Jarem ollut voinut päästää vanhahkoa äitiään yksin niin pitkälle matkalle. Mies venytteli pitkästä ajomatkasta puutuneita jäseniään ja huomasi heidän pysähtyneen aivan metsän viereen.
”Käväisen pienellä kävelyllä”, Jarem sanoi Siudranille ja heilutteli kävelykeppiään ilmassa.
”Varokin, ettet eksy”, nainen muistutti poikaansa. Jarem huokasi, hän oli ollut aikuinen jo vuosia ja osasi huolehtia itsestään. Siudran ei kuitenkaan tuntunut tajuavan sitä.
”En eksy, äiti kulta”, Jarem vastasi puoliksi turhautuneesti, puoliksi huvittuneena, ja katosi nopeasti metsään.

Mies ei ehtinyt kävellä kovinkaan pitkälle, kun hän jo katui päätöstään. Palosydän joutui kaivamaan nenäliinansa esiin, kevät oli täällä jo niin pitkällä, että hänen heinänuhansa alkoi oireilla. Nenäänsä vähän väliä pyyhkien Jarem jatkoi kuitenkin kävelyään vielä hetken, oireilustaan huolimatta hän nautti tällaisesta pienestä hetkestä luonnossa. Hän ei edes osannut ajatella demoneja, vaikka tiesikin tämän metsän kuuluvan heille. Tuskinpa demonit välittäisivät, vaikka hän täällä pienen hetken kävelisi.

Lopulta mies kuitenkin kääntyi takaisin. Hänen käyttämänsä polku oli haarautunut muutamaan kertaan, mutta Jarem uskoi muistavansa, mihin suuntaan milloinkin piti kääntyä. Palosydän hyräili hieman kävellessään ja pyöritteli kävelykeppiään. Keppi oli pelkkä turhamainen koristus, jota hän ei todella tarvinnut, mutta kuitenkin se oli aina hänen mukanaan.

Yllättäen Jarem erotti liikettä edempää metsästä. Uteliaana, mutta hieman varuillaan hän jatkoi kävelyään, polku oli viemässä häntä juuri liikkeen suuntaan. Pian puiden ja ryteikön lomasta paljastui ihmishahmo, Jaremille tuntematon nainen, joka kantoi mukanaan ruoskaa.
”Hyvää päivää, en olisi uskonut törmääväni toiseen ihmiseen täällä”, Jarem sanoi kohteliaasti ja kumarsi hieman. Hienostuneen vaikutelman pilasi kuitenkin nenäliina, jolla mies joutui pyyhkimään nenäänsä vähän väliä.

Pian Jaremin suunnalta kuului komea töräytys hänen niistäessään.
”Anteeksi, kevät aiheuttaa minulle aina tällaisen heinänuhan. Parantajatkaan eivät voi sille mitään”, mies selitteli. Mokomakin nuha, hänen pitäisi kestää sitä luultavasti ainakin seuraavan kuukauden ajan.

Monet tunnit kuluivat naisen mielestä. Takaisin päin polkua pitkin tuntui hyvin tuskalliselta. Hän ei voinnut uskoa, että hän olisi kävellyt niin paljon tai niin kauvas. Astelessaan eteen päin pää alhaalla. Silmät katsoivat melkein koko ajan polkujen mutkat. Se antoi pientä eloisuutta, että polku ei toistanut itseäänsä, ettei se voinnut olla illuusiota tai magia. Hän oli niin keskitynyt omiin hevos ajatteluun, ettei melkein huomannut miestä edessäänsä. Reaktio oli todella hidas, että parisen sentiä jäi eroa. Varmuuden ja turvallisuuden tunne hän otti pari askelta taakse päin. Ruwa meinasi pyytää jo anteeksi mieheltä, mutta mies ehti avata suunsa. Kohteliaasti hän niijasi miehelle, vaikka hänellä ei ollut hametta. Naisten tapa on niijata eikä kurmartaa, kuin mies. Niijauksen mukana kylläkin tulee pään nyökytys.
" Päivää teillekkin. Sanoppas muuta. En itsekkään uskonnut, että ihmisiä näkyisi tässä paikassa. " Ruwa sanoi ja samalla katseli ympärilleen.
Hän ei ole nähnyt aijemmin tästä paikasta, mutta tuntui siltä, että olisi kävellyt aijemmin polkua pitkin.

" Ei se mitään. "
Pienen toivon mies herätti Ruwan sydämmessään. Hän mahtaisi tulla tien viereltä mistähänkin oli tullut. Hän oli kävellyt oikeeseen suuntaan. Hän olisi kohta tiellä monen tuntijen kävelyjen metsässä. Pieni hämärän pelko oli tullut hänen mieleen myöskin. Mies voisi ihan hyvin kävellyt huomaamatta aika olisi mennyt eteen päin. Hän ja mies olisi eksynyt metsään. Se olisi mahdoton tietämätön nainen ja mies voisi eksyä. Hiljaa hänestä tuntui, että hän itse olisi tietämätön nainen ja sikisi hän olisi eksynyt tänne.
" MIten kaun olette kävelynnyt täälä? " Ruwa kysyi.
Kysymyllä hän varmistaisi miten kaun mies olisi kävellyt ja miten kauka tie oli heistä. Jos hän onnistuu mietteissään ja teoriassa se olisi ihme kylläkin. Suurimmaksi osaksi se tarvitsisi suurta onnea.

Vastattuaan Jaremin tervehdykseen nainen katseli ympärilleen sen näköisenä, että Jarem epäili hänen eksyneen. Rehellisesti puhuen myös Palosydän itse oli eksyksissä, mutta sitä hän ei suostunut myöntämään edes itselleen. Aivan varmasti hän oli kulkenut oikeaa polkua ja valinnut oikeat suunnat risteyksissä. Kunhan hän vain jatkaisi hieman pidemmälle, hän pääsisi ulos metsästä ja takaisin vaunuihin, jatkamaan puuduttavaa matkaansa Girleifiin.

Heinänuhan vuoksi jatkuvasti vuotava nenä alkoi vähitellen ärsyttää Jaremia ja pahasti. Hän oli kärsinyt siitä melkein koko ikänsä, mutta se ei lohduttanut tippaakaan. Onneksi sentään nainen ei näyttänyt välittävän Jaremin niiskutuksesta.
"Luulisin, että joitakin kymmeniä minuutteja. En ainakaan tuntia", Jarem vastasi hieman yllättyneenä, kun nainen kysyi, kuinka kauan hän oli kävellyt täällä. Hän ei ollut kovin hyvä arvioimaan aikaa ja oli lisäksi kävellyt melkoisen ajatuksissaan. Aurinkokaan ei auttanut ajan määrityksessä, koska puiden tiheät oksat peittivät sen melko hyvin näkyvistä.

”Saanko tiedustella, mitä teette täällä?” Palosydän kysyi kohteliaasti. Harva kuitenkin astui metsään huvikseen ja vielä harvempi demoneja tavatakseen.
”Ette kai vain ole eksynyt?” mies jatkoi hieman virnistäen ja kallisti päätään sivulle. Eksyminen ainakin selittäisi naisen yllättävän kysymyksen. Jarem nojaili kävelykeppiinsä ja yritti samalla muistella, oliko hän tosiaankin kulkenut tämän paikan ohitse metsään tullessaan. Tämä ei kyllä näyttänyt tutulta, mutta ei kai hän ollut eksyäkään voinut? Ilkeä epäilys kalvoi hänen mieltään, mutta vieläkään mies ei suostunut myöntämään sitä. Jääräpää mikä jääräpää.

”Saanen esittäytyä, Jarem Tvaer Palosydän on nimeni”, harmaasilmä sanoi hetken kuluttua ja kumarsi jälleen. Kumarrus oli kenties hieman syvempi kuin mies oli tarkoittanut, ainakin se sai silinterin lähes putoamaan hänen päästään. Onnekseen Jarem ehti saada otteen päähineestään ennen sen putoamista.

Naista ei oikein haitannut miehen nenänuha. Se oli niin luonnolisen tuntuista, kun mies niisti nenäänsä. Kuitenkaan hän ei osannut lukea tai huomannut, että miestä ärsyttäisi heinänuhansa. Se oli virkistävää tosella paljon, että hän oli törmännyt toisen täälä, vaikka ei tuntenut laisinkaan toista. Jotenkin tuntui, että miehen tapamiinen oli väärään aikaa, kun hänellä oli hirveä kiirre uutta kaupunkiin minne hän ei ole nähnyt vielä elämässäänsä. Oikeastaan oli paljonkin nähtämätä. Onneksi työn avulla hän saa nähdä uusia maisemia. Hän katsoi reippaan tuntuisena ja iloisen mietsä kohtaan, kun häneen törmännyt.

Miehen vasraus, kuitenkin sellaiselta, että mies olisi kävellyt metsässä monisen tuntia, kuin minuutteja. Sama tilanne hänelle, kun hänkin omasta mielestää oli parisen minuuttia kävellyt ja tuntuisi siltä olisi kävellyt monta tuntia.
" Vasta niin lyhyen ajan. " Nainen sanoi hiljaa antoisesti.
Miehen kysyessään mitä hän oikein teki täälä niin nainen mietti hiljaa ennen kuin vastasi miehen kysymykseensä. Sainoisko miehelle rehellisesti vai ei.
" Olin vain jalottamassa jalkoja, kun väsytti kävellä kovaisella tiellä. Ajattelin kävellä hetken polulla, mutta se polku vei minut tänne. En minä muuten oikein tee mitään, että haluaisin päästä seuraavaan kaupunkinkiim." Ruwa sanoi rehellisesti, kuin melkein aina.
Mielellän hän ei tahtoisi valehdella. Hänellä on niin puhdas sydän minkä hänen palvelijansa ovat sanonneet hänelle. Rehellisyydensä saattoi kuulostaa siltä, että hän olisi suorastaan eksynyt metsään ja tullut metssään omissa aatoksissa.

Hän itse oli unohtanut esittäytyä ja mielessään hän valitteli itselleensä. Metsä ja polku olivat vienneet hänen ajatuksensa. Varsinkin se, että miten metsästä oikein pääsisi pois. Herran uudemman kerran kummaressaan niin Ruwa niijasi uudeeman kerran takaisin.
" Hauska tutustua herra Palosydän. " Nainen sanoi niijatessaan.
Hetkeä myöhemmin hän alkoi esittäytyä itsensä. Eihän se ollut sovinnollista, jos ei itse esittäytysi.
" Olen Ruwa Suna Kengänkopina. " Nainen esitteli itsensä.

”Vasta niin lyhyen ajan”, nainen vastasi hiljaa, kun Jarem oli kertonut, kuinka kauan oli ollut metsässä. Palosydän ei hämmästellyt sitä sen enempää, vaan kysyi sen sijaan, miksi nainen oli Girehaidissa.
”Te siis olette eksynyt”, Jarem arvasi hieman huvittuneena, kun nainen oli kertonut, kuinka oli tänne päätynyt.
”Jos tarkoittamanne kaupunki on idässä päin, voin toki tarjota teille kyydin vaunuillani. Kunhan ensin pääsemme pois täältä”, Palosydän tarjoutui. Tuskinpa siitä mitään haittaakaan voisi koitua, jos hän hieman auttaisi tätä nuorta naista.

”Ilo on kokonaan minun puolellani, neiti Kengänkopina”, Jarem vastasi ystävällisesti hymyillen, kun nainen oli esittäytynyt. Mies kuitenkin jäykistyi pian, kun metsästä kuuluva rapsahdus kiinnitti hänen huomionsa. Palosydän ei ollut koskaan liikkunut kovinkaan paljoa luonnossa, joten hän ei osannut lainkaan arvata, mistä ääni johtui. Kenties paikalle oli osunut demoneja?

Oudot äänet eivät kuitenkaan jatkuneet, ja Palosydän rauhoittui. Luultavasti syypää oli ollut vain jokin eläin, tai kenties oksia heilutteleva tuuli. Vaikkei tuuli kovin helposti päässytkään tänne puiden lomaan.
”Kävelemmekö kenties yhdessä?” Jarem kysyi Ruwalta jälleen täysin tyyntyneenä ja tarjosi tuolle käsivarttaan. Ruwa ei tosin näyttänyt sellaiselta ylhäisöneidolta, joka olisi tottunut moisiin kohteliaisuuksiin, mutta Jarem ei osannut tinkiä käytöstavoistaan.

”Tällainen keväinen metsä on kyllä todella kaunis paikka. Luonto puhkeaa kukkaan kuin jumalten lahjana ja tarjoaa meille maan matosille jälleen ihmeteltävää. Harmi vain, että eläimet ovat pysytelleet piilossa, olisi niin mielenkiintoista päästä näkemään niitä lähietäisyydeltä. Enkä kyllä panisi pahakseni demoninkaan kohtaamista, kunhan tuo vain osaisi käyttäytyä”, Jarem puheli pian innostuneesti. Vauhtiin päästessään mies saattoi puhua lähes kuinka kauan tahansa lähes mistä tahansa. Vapaa käsi heilui laajassa kaaressa säestämässä miehen puhetta, ja äänenpainot vaihtelivat lähes kuiskauksesta suorastaan huutoon. Palosydän olisi tosiaankin kuulunut teatterin lavalle.

Pienellä nyökkäyksellä hän myönsi, että hän oli eksynyt metsäään. Ainakin hän tunsi itsensä, että oli eksynyt tänne metsään. Omasta mielestään se ei ollut oikein kivaa. Miehen lause kaupungista osui oikeaa.
" Sitä kaupunkia mitä tarkoitankin hyvinkin. Mielllään kyyti kelpaa, jos pääsemme metsästä. " Ruwa sanoi.
Mieheltä se oli todella jaloa ja ystävällistä naisen mielestä. Se oli ihme, että he olivat menossa samaan kaupunkiin. Varmaakin hänellä oli omia asioita kaupungissa, ettei kannattaisi alkaa kyselemään liikoja mieheltä. Niin hän jätti uteliaisuuden pois ajatuksissa, vaikka tahtoi olla kyselijänä.

Lähellä heitä äänet eivät pelottanut paljoakaan naista. Jostakin syystä hän osasi uskoa, että pupu oli äänen takana tai muu kasvisyöjä. Niin hän antoi asia olla sikseen. Miehen ilmeitä hän seurasi mielellään, että mitä mies mahtaisi ajatella äänestä. Ystävällinen ääni rentouttu mukavasti, kun miehenkin puolelta oli ilo tutustua. Miehen sanoa "Kävelemmekö kenties yhdessä." Ruwa hymyili vastaukseksi aluksi ja sanoi:
" Minulle sopii mainiosti. "
Miksi hän ei voisi kieltäytyä sellaiselta tarjouksesta. Niin hän myös laittoi miehen tarjoavalle käsivarteen. Mies antoi iloa tänne sykkämäiselle metsään Ruwan mielestä.

Palosydämen puhuminen oli iloista kuunella. Mielellään hän kuuteli toisen puhumisen. Hän ei voisi mitenään esittää kuutelua miellällään. Hän omassa mielesään mietti mitä hän voisi jatkaa lausetta. Pienesti miehen sanoinen sai sanomaan hymähtymään. Miehen puhuttuaan hän uskalsi puhua omasta tahdostaan.
" Tämä metsä on hyvinkin kaunis ja salaperäinen. Että eläimet kaipaisit lähestölle. " Ruwa sanoi ja katsoi mietsä.
Pienesti hän kuikkuili miehen vierässä, joka saattoi olla outoa miehen mielestä. Hetken päästä puskan takana tuli metsä peurasa.
" Toivottavasti demoneita ei tulisi. " Kengänkopina sanoi hiljaa ja vaimeasti.

"Sitä kaupunkia mitä tarkoitankin hyvinkin. Mielllään kyyti kelpaa, jos pääsemme metsästä", Ruwa sanoi ja suostui näin Jaremin tarjoukseen kyydistä.
”Kun pääsemme täältä, neitiseni. En tiedä teistä, mutta ainakin minä aion varmasti päästä ulos täältä”, Palosydän sanoi itsevarmana. Tokihan hän nyt täältä tiensä löytäisi, siitä ei ollut pienintäkään epäilystä. Ei ainakaan sellaista epäilystä, jonka hän olisi näyttänyt ulospäin.

Esittäytymisten jälkeen Jarem sai Ruwan käsikynkkäänsä ja he lähtivät kävelemään yhdessä. Palosydän käyttäytyi kuin olisi tiennyt, minne oli menossa, hän ei pälyillyit ympärilleen tai pysähtynyt epäröimään.
”Täälläkin eläimet ovat tainneet oppia varomaan ihmisiä”, Palosydän sanoi murheellisesti huokaisten, kun Ruwakin oli toivonut näkevänsä eläimiä. Sankka, vapaana kasvanut aarniometsä oli todellakin viehättävä näky, ainakin kulkukelpoiselta polulta tarkasteltuna. Puiden latvoissa sirkuttavia lintuja suuremmat eläimet olisivat kuitenkin kruunanneet elämyksen.

Jarem oli kuitenkin väärässä uskoessaan kaikkien eläinten pysyvän poissa. Melko lähelle heitä ilmaantui jonkinlainen peura, jonka lajia Palosydän ei osannut määrittää sen tarkemmin. Mies pysähtyi niille sijoilleen ja oli aivan vaiti, hän ei halunnut karkottaa eläintä tiehensä. Ruwan sanoihin demoneista mustahiuksinen vain ynähti hiljaa, hän ei oikeastaan edes kunnolla kuunnellut, mitä toinen sanoi. Hän ei ollut todellakaan ulkoilmaihmisiä, joten tämä kohtaaminen peuran kanssa olikin Jaremille aivan uusi kokemus.

Eläin ei kuitenkaan jäänyt töllisteltäväksi, vaan katosi pian vehreän metsän peittoon. Jarem käytti nyt tilaisuutta hyväkseen ja pysähtyi miettimään, mihin hänen pitäisikään mennä seuraavaksi.
”Jatkammeko?” Palosydän kysyi hetken kuluttua, näyttämättä vieläkään hitustakaan epävarmuutta. Mies ei edes odottanut Ruwan vastausta, kun jo lähti liikkeelle. Pian Jarem näkikin edessään hieman valoisamman alueen.
”Katsohan, nyt pääsemme pois päältä”, mies sanoi hieman itsetyytyväisesti. Kyseessä täytyi olla metsän laita, jonne aurinko saattoi paistaa ilman hämärtäviä puita.

Harmi vain, että Palosydän oli väärässä. Päästessään puiden katveesta hän huomasi päätyneensä pienelle aukiolle.
”Kuka tänne tällaisen on tunkenut”, mies mutisi itsekseen ja toivoi samassa, ettei Ruwa ollut kuullut.
”Kunhan jatkamme tuohon suuntaan, pääsemme pois”, Jarem sanoi jälleen itsevarmasti ja osoitti suuntaa kepillään. Harmi vain, että auringon asemasta saattoi päätellä, että miehen osoittama suunta oli lähes suoraan pohjoiseen. Jos he halusivat ulos metsästä, heidän pitäisi mennä etelään. Mutta eihän Jarem voinut mitenkään myöntää olleensa väärässä. Eikä hän valitettavasti osannut käyttää aurinkoa hyödykseen.

Omasta mielestään heillä ei olisi mahdollista päästä helposti metsästä. Miten miehen suusta saattoi uskoa, että pääsisi noin vain ulos metsästä. Ruwalta tuntui siltä, että he olisivat olleet monta tuntia ja jäisivät tänne kirottuun metsään ja lopulta demonit tulisivat syömään heidät. Suurimmaksi osaksi ajatteluistaan nainen mietti epätoivoisena. Jotenkin miehen sanat toivot pientä eloa epätoivoihin. " No joo. " Hän pienesti hänen peräänsä. Kyllä minäkin haluaisin päästä pois, mutta se tuntuu niin vaikealta uskoa. Ruwa jatkoi mielessäänsä miehen lauseen perään.

" Ei ihminen ole vaarallinen, jo ei ole metästämässä. " Kengänkopina sanoi jatkeeksi.
Peura oli todella hienon näköinen, että itsekkään Ruwa ei voinnut uskoa. Niin kauniin näköinen olento mitä voisikaan olla mailmassa. Peura antoi hienon ja todellisen toivon ulos metsästä. Sarvet olivat näyttävät ja rohkaiseva, jos vaan uskkallat haasta. Nainen oli aivan jämettynyt paikoilleen ja oli haltioissaan. Hän ei edes huomannut toisen miehen olevan jähmettynyt, vaikka olivat käsikynkässä. Peuran hävittyään metsien siimekseen hänen oli mieli mennä peuran mukaan, kuin se olisi tiennyt minne mennä. Vapaasti hän antoi miehen viedä eteen päin. Vastauskin oli pieni nyökkäys. Itse oikeastaan hän ei oikein uskonnut, että Palosydän olisi varma mistä pääsisi jälleen tielle.

Ruwa ei uskonnut, kun valoisuus alkoi tulla enemmän he pääisivät pois. Maisema näytti ihan siltä, että he olisivat pääseet tien reunaan. Ihan kuin he menisivät kuitenkin keskelle tai syvemmälle metsää. Kuitenkaan Ruwa Suna ei sanonnut Palosydämelle, että he voisi nähdä illuusionin ja astelessan syvemmälle metsää. Olihan peurakin astellut toiseen suuntaan, kuin hekin. Eläimet olivat suurimmaksi oikeassa, kun heidän vaisto toimi paremmin, kuin ihmisten. Aukio oli todella kaunista, kun askeltui metsän reunaan. Miehen sanotessaa tuonne täytyisi jatkaa.
" Olet ihan varma, ettei tässä olisi myös taikuutta pelissä? " Ruwa sanoi.
Hän katuili mitä hän oli sanonnut, ehkä olisi ollut parempi olla hiljaa.
" Hyvä on minä luotan, että se on oikea tie. " Hän lisäsi nopeasti perään.
Nyt Ruwa Suna toivoi, että Palosydän ei saisi uutta ajateltavaa taikuudesta mitä hän oli maininnut ääneen.

”Taikuutta? Ei, enpä usko että sitä on mukana. Korkeintaan tämän metsän lumoavassa kauneudessa. Ja totta kai se on oikea tie”, Palosydän vastasi huolettomasti Ruwalle ja käveli juuri löytämäänsä polkua pitkin takaisin metsän siimekseen, miettimättä asiaa sen enempää. Hän ei ollut ohittanut tätä aukiota tullessaan metsään, mutta Jarem ei antanut moisen pikkuseikan häiritä. Vuotava nenä alkoi tosin ärsyttää miestä, mutta muutoin hän voisi kävellä metsässä mielellään vaikka kuinka kauan. Mitäpä siis reitistä huolehtimaan.

Muut kuitenkin saattoivat olla jo hieman huolissaan hänestä. Jaremin oli ollut tarkoitus käydä vain lyhyellä kävelyllä, mutta se oli kieltämättä venähtänyt. Aivan liian pitkäksi, jos hieman vetisiä silmiä oli uskominen. Allergia iski jo niihinkin, muttei onneksi kovin voimakkaasti. Mies joutui kuitenkin räpsyttelemään silmiään tavallista useammin, jotta näkö pysyisi kirkkaana.
”On tämäkin, oma ruumiinikin yrittää estää minua pääsemästä ulos täältä”, Jarem sanoi teatraalisesti voivotellen ja heilautti toista kättään ilmassa ennen kuin pyyhkäisi veden silmistään.

”Tuollainen hienostoherra nääntyy nälkään ennen kuin pääsee Mustametsästä tätä reittiä, vetistelee tai ei”, pilkallinen ääni sanoi jostain Jaremin yläpuolelta. Miehen pää nytkähti takakenoon ja hän näki ulottumattomissaan puun oksalla istuksivan, suunnilleen kuusivuotiaan demonilapsen.
”Kuulehan nyt poika – tai tyttö, miten vain – mikä saa sinut luulemaan että minä, Jarem Tvaer Palosydän, aion nääntyä täällä nälkään? Kuulkaahan, minulla on hyvin vahva aikomus kävellä ulos tästä metsästä, tämän seurassani olevan neidin kera totta kai”, Palosydän julisti demonille, joka ei näyttänyt hitustakaan vaikuttuneelta.

”Niinkö”, demonilapsi tyytyi toteamaan. Tummat silmät mittailivat niin Jaremia kuin Ruwaakin ja äkkiä niissä välähti jokin, joka sai Palosydämen hieman varautuneeksi. Mutta ennen kuin mies ehti tehdä mitään, demoni lehahti alas oksaltaan ja käytti siipiään pudotuksen hidastamiseen. Laskeutuessaan se nappasi silinterin Jaremin päästä ja yritti ottaa myös Ruwan ruoskan. Heti paljaiden jalkojen koskettaessa maata demoni lähti juosta viilettämään yhä syvemmälle metsään, Palosydämen tyrmistynyt katse selässään.

”Sinä kirottu, kuinka sinä kehtaatkin viedä silinterini, se on hienoa, merentakaista käsityötä ja maksoin siitä pitkän pennin!” Jarem huudahti ja alkoi juosta demonin perässä, unohtaen täysin irrottaa otteensa Ruwasta. Keppi heilui villisti ilmassa ja tavoitteli sinisen penikan selkänahkaa. Jos Palosydän ei jotain sietänyt, niin se oli hänen omaisuuteensa kajoaminen. Kehtasikin!


//Anteeksi kun vähän kestänyt tämän kanssa//

Kengänkopina kuunteli mitä toinen sanoi, mutta päätti olla kuitenkin sanomatta mitään jatkineeksi. Hänen mielestä siitä tulisi lian kireä ilma piiri. Rauhallisena hän tyytyi astelemaan miehen vierellä, vaikka uskoikin miehen menevänsä oikeaan suuntaan. Siitä hän oli varma, että hän ei tiennyt mikä voisi olla oikea polku. Voisihan Palosydän viedä oikeeseen polulle ihan vahingossa. Mielummin hän yritti pitää itsensä neutraalina. Hymyilevänä Ruwa hymähti miehen sanomalle.
" Minusta ei vaan luonto. " Ruwa sanoi varovasti ja neutraalisella äänelläänsä.
Enemmän luonto tekisi sellaista, kuin oma vartalo. Eihän vartalo tahdo tehdä itse murhan se olisi järjetöntä. Saattoi olla, että Palosydän ajatteli hieman erilailla, kuin hän, mutta kylläkin se luonto tekee ja korvaa. Varmaakin mies on ollut tuhma. Mistä sen sijaan luonto tietäisi oliko mies ollut tuhma?

Ruwa hetkehtyi pienesti ja saman aikaisesti oli tiekuntanut otettaan mieheen, kun kuului ääniä. Hän ei olisi tehnyt sellaista, jos ääni olisi ollut eläimen ääni. Samoin nainenkin nosti katseensa korkealle puiden latvustoihin. Nopeasti se löysi pienen kuusi vuotiaan lapsen puussa. Aluksi Kengänkopinaa pelotti, että lapsi voisi tippua sieltä alas.Nopeasti hän kuitenkin tajusi, että oli todella pieni mahdollisuus, että lapsi tippuisi puusta. Katseensa kääntyivät Palosydämmeen, joka avasi suunsa vastatakseen takaisin lapselle. Vaitina Ruwa päätti olla jakatsoi mitä oikein tapahtuu niiden välillä alkoi tulla. Minunkin varmaakiin varautua lapsen kysymyksiin, kun kysyy sellaista. Pohti Ruwa Suna mielessäänsä.

Onni oli naisen puollella ettei demoni viennyt hänen ruoskaansa. Onneksi se oli laitettu hyvin kiinni lantio vyölle. Vyö oli erittäin hyvin suuniteltu hänen käyttöön ja reaktioonsa. Toisen kätensä hän pisti varmuuden vuoksi suoskan ylle. Miksi hän halusi ruoskani? Vuolahti Kengänkopinan mieleen.
Huonompi onni oli herra Palosydämmellä, kun hänen silinteri hattunsa oli otettu pois miehen päästä. Palosydämmen mentyää lapsen perään silinterin hatun syynä. Ruwa juoksi miehen perässä, mutta ei oikein pysnnyt miehn perässä ja alkoi jäämään jälkeen. Hän ei viittynyt huutaa odota, kun miehelle oli tärkeä silinteri hattu. Lopulta Palosydämmen hävittyään silmikantamilla. Nainen hiljensi vauhtia reilusti. Hiljaa yksinään hän jäi paikoilleen miettimään.

Vaikka Jarem pinkoikin niin kovaa kuin pitkillä jaloillaan kykeni, ei hän tuntunut saavuttavan demonilasta hiukkaakaan. Mies oli hengästynyt nopeasti ja joutunut lopettamaan demonin perään huutamisen, hänen kuntonsa ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen hyvä. Polulla pennun seuraaminen sentään vielä onnistui, mutta demonin puikahtaessa syrjään pensaikkoon Palosydän joutui tunnustamaan tappionsa. Hän ei kykenisi mitenkään liikkumaan pusikossa tarpeeksi nopeasti, kaiken lisäksi hän eksyisi sinne lopullisesti.

”Odotahan vain, vielä jonain päivänä minä palaan ja saan hattuni takaisin!” Palosydän uhosi metsään ja sai vastauksekseen vain nopeasti loittonevaa kikatusta. Itsekseen jupisten ja keppiään yhä heilutellen Jarem kääntyi takaisin. Äkkiä hän muisti Ruwan ja läimäytti itseään kämmenellään otsaan. Mikä herrasmies hänkin oli olevinaan, jättää nyt seuralaisensa sillä tavalla. Demoniin kohdistunut jupina muuttui nyt itsesyytöksiksi.

”Neiti Kengänkopina? Ruwa?” Jarem huuteli ja yritti kuulostella ruskeahiuksisen naisen vastausta. Hän ei ollut varma, kuinka pitkälle Ruwa oli juossut heidän perässään, eikä kyennyt muistamaan, oliko polku haarautunut jossain kohdin. Kirottua, jos hän oli onnistunut eroamaan siitä luultavasti ainoasta ystävällismielisestä olennosta, johon voisi törmätä koko metsässä. Palosydän jatkoi jälkiään takaisin kävelemistä ja satunnaista huutelua, eiköhän hän lopulta Ruwaan törmäisi. Parempi olisi.

”Ah, siinähän te olettekin! Olen hyvin pahoillani siitä, että juoksin pois tuolla tavoin ja jätin teidät jälkeeni”, Jarem sanoi pahoitellen, kun viimein löysi Ruwan.
”Kuulkaahan, pelkään pahoin, että tuon pennun perässä juokseminen sotki suuntavaistoni pahemman kerran. Onkohan teillä minkäänlaista ajatusta siitä, mihin suuntaan meidän pitäisi mennä?” Palosydän tiedusteli. Oli demonista sentään jotain hyötyäkin ollut, Jarem oli saanut hyvän selityksen eksymiselleen ilman, että hänen tarvitsi myöntää olleensa hukassa alusta alkaen. Mies kun ei vain koskaan osannut myöntää erehdyksiään.

”Onneksi se kersa ei sentään ryöstänyt teitä. Mistä tulikin mieleeni, miksi kannatte ruoskaa mukananne?” Jarem kysyi tavanomaiseen tapaansa uteliaana. Ei hän kuitenkaan kovin usein kohdannut Ruwan tavoin varustautuneita ihmisiä, eikä kyllä muidenkaan lajien edustajia.

Raskaasti hän huokaisi, kun ei oikein tiennyt mitä tehdä. Mies oli mennyt menojaansa eteen päin, ettei hän itse ei oikein pysynyt mukana. Kai hänen täytyi myöntää itselleensä miten huono kunto oli tai sittein viitsinnyt juosta miehen perässä kuollakseen. Metsä oli pienesti muuttunut erilaiseksi missä hän olitavannut Palosydämen. Sen sijaan hän päätti astella sinne suuntaan minne viimeksi näki Palosydämen. Mielummin hän oli omissa ajatuksessa, kun ajatteli paniikki maista asioita. Välillä Ruwan mieli ala meni liaan mielikuvituksesksi mistä itse nainen ei oikein pitänyt, vaikka ei pystynyt asialla paljoankaan mitään. Ruwa ei oikein kuullut mitään, kun mies huuteli hänen nimeäänsä. Lopulta hän kuulli nimensä kuuluvan metsästä. Se saattoi olla myös ansa mitä hän ei itse ei oikein tiennyt, mutta ääni kylläkin kuulosti Palosydämeltä. Hän vastaili huudahtukseen huutamalla Palosydän.

Kengänkopina oli hieman yllätynnyt, että mies pahoitteli juoksua pois. Nainen oli iloinen, että sai nähdä miehen kasvot vierelläänsä. Nyt hän ei ollut yksin tässä pelokkassa metsässä. Ruwan täytyi hetken mietti miten voisi vastata miehen sanomaan.
" En oikein tiedä, mutta, jos astelemme sinne suuntaan mistä alkoi juoksu. Jos se auttaisi sinun suunistusta paremmin. " Kengänkopina ehdotti.
Jälkeen päin se tuntui hyvin omituiselta ajattelu tavalta, mutta toivoi miehen ymmärtävänsä mitä hän oikein ehdotti. Tarkoitus oli se, että he lähtisivät asteleemaan sinne suuntaan minne miehen silinteri hattunsa lähti toisen omistukseen. Se oli toinen asia, että osaisivatko mennä sinne edes, kun kummatkin olivat eksyneet tieltä tänne demoni metsään.

Ruwa pisti kädensä miehen kainalon alta mikä oli tapana astella seuralaisen kanssa. Hän yllättyi toden teolla Palosydämen kysyntään ruoskasta.
" Sillä osaan ainoastaan puolustaa itseni ja käytän pienesti työssäni. " Oli Ruwan vastaus.
Hän ei pidännyt siitä kysynnästä, kun harvoilla naisilla oli ruoska ja housut jalassa. Sen sijaan hän meinasi kysyä häneltä, että: Oliko silinteri hattu hyvin tärkeä ja uutta ei voinnut ostaa? Ruwa päätti pistää suunsa kiinni hetkeksi.
" Toivottavasti sinä saat sen kiinni, ettei tarvitse ostaa uutta silinterihattua. " Kengänkopina sanoi.

Jarem tunsi yllättävää helpotusta kuullessaan Ruwan vastaavan hänen huutoihinsa. Naisen äänen johdattamana hän löysi lopulta tiensä takaisin tuon luo ja pahoitteli äkkinäistä poistumistaan, mikä näytti yllättävän Ruwan. Mutta se oli vähintä, mitä Palosydän saattoi tehdä juostuaan pois sillä lailla. Eikä Ruwa sentään näyttänyt suuttuneelta, Jarem ei siis toivottavasti ollut loukannut naista.

”Kuulostaa järkevältä. Jos emme löydäkään juuri sinne, kyllä me ainakin jonnekin päädymme”, Jarem myöntyi huolettomasti Ruwan ehdotukseen. Mies ei selvästikään ollut kuullut neuvosta, jonka mukaan eksyneen pitäisi pysyä paikallaan, eikä suinkaan lähteä vaeltelemaan ympäriinsä, jolloin mahdollisten etsijöiden olisi lähes mahdotonta löytää eksynyttä. Saatuaan Ruwan takaisin käsipuoleensa Palosydän lähti jälleen kävelemään, tällä kertaa suuntaan, josta arveli heidän tulleen. Vaikka eihän suunnalla väliä olisi, koska Jarem ei kuitenkaan tiennyt, miten pääsisi pois täältä.

”Nyt täytyy kyllä kysyä, mitä oikein teette työksenne”, Jarem sanoi uteliaana, kun Ruwa oli vastannut hänen ruoskaa koskevaan kysymykseensä. Palosydämen mieleen ei vain tuntunut tulevan yhden ainoata ammattia, jossa tuollaista ruoskaa tarvitsisi, mutta kenties kaikki miehen hengitysteihin syntynyt lima oli tukkinut hänen aivonsakin. Mies käänsikin kasvonsa hetkeksi pois Ruwasta ja niisti jälleen. Olisi tosiaan hyvä päästä pois täältä, sitten hän voisi hengittää edes hieman helpommin.

”Pelkään kyllä, että silinterini on täysin menetetty”, Jarem vastasi Ruwalle syvään huokaisten.
”Mutta ainakin saan hyvän syyn ostaa uuden ja entistä hienomman hatun. Jurleifissä on aina niin miellyttävää vierailla. Katsokaahan, useat ystäväni asuvat siellä, tutustuin heihin opiskellessani Ainleifissä”, Palosydän kertoili. Puhuessaan hän huitoi vapaata kättään ja siinä pitämäänsä keppiä ilmassa, ja innostus paistoi hänen kasvoiltaan.

Metsässä oli muutenkin melko hämyisää, mutta nyt valo tuntui vähenevän vielä entisestään. Muutos oli kuitenkin sen verran vähittäinen, ettei Jarem huomannut sitä. Mutta kun muutamia sadepisaroita pääsi puiden lomitse, herättivät ne miehen tajuamaan säätilan muutoksen.
”Mikä kurja, kirottu kohtalo tämä onkaan, ensin eksyn tähän jumalten hylkäämään metsään, sitten menetän rakkaan silinterini ja lopulta alkaa vielä sataakin! Neiti, kertokaa, mitä pahaa oikein olen tehnyt tämän ansaitakseni, sillä minä en tiedä”, Jarem sanoi teatraalisesti huokaisten ja käänsi kärsivän katseensa Ruwaan.
"Teidän kohtaamisenne on ollut ainoa hyvä asia tässä päivässä", Palosydän vielä sanoi ja huokasi jälleen. Eihän hän koskaan pannut pahakseen, jos puheseuraa sai.

Jaremin lause oli hassu ja siihen Ruwa vastasi nauramalla. Olihan se totta, että jonnekkin täytyisi päätyä. Toinen asia oli se, että minne päätyy oikein. Kivaa olisi, että ihanaan paikkaan. Ei todella kivaa olisi, jos joutuu hirveään paikaan missä et oikein haluaisi viettää elämästä pari minuuttiakaan.
" Toivottavasti ei jouduta mihinkään hirmuun paikkaan. " Ruwa sanoi.
Hän ei oikein haluaisi joutua pahaan pulaan silloin yleensä, jonkun täytyi aina pelastamaan hänet. Nainen ei ole kouluttanut itseäänsä mihinkään taistelu tantereelle. Mistään hinnasta ei lähtisi sotimaan, jos ei ole kyseessä eläimistä.

Ajatuksensa jäivät nyt ajatuksien pohjalle, kun Palosydän herätti hänet ajatuksistaan kysymällä. R
Ruwa huomasi, että hänen ruoskansa oli tehnyt lisää aihetta kysymyksiin. Itsekkin oli pienesti vihannut, kun oli sanonnut työn. Hän ei edes tullut mieleen, että mies voisi siitä aiheesta tehdä kysymyksiä hänelle.
" Noh! Miten voisin sanoa tämän sinulle helpoimalla tavalla, että ymmärrät. Eläimienkuiskaaja, mutta enemmän työskentelen hevosten kanssa. " Ruwa Suna sanoi.
Sanottuaan hän hymyili hellästi miehelle.

Kengänkopina huomasi, että miehellä oli paljon ystäviä, kun puhuikin siitä asiasta. Mutta jätti se asia sikseen aluksi ja sanoi muuta mielummin.
" Älä menetä toivoa. Jos toivo on mennyttä niin sitä et saa enään takaisin. " Ruwa sanoi aluksi.
Hän hieman yllätynnyt, että hattu ei ollut niin tunnearvokas, kun ostaisi uuden hatun. Olihan mies mnnyt hatun perässä juoksuun. Pitäisi olla jonkun verran arvokkuutta siinnä silinterissä mikä oli pöllinnyt demonilapsi itselleen tai muuhun.
" Siinä mielessä teillä oli toisaalta hyvä onni, mutta olisin halunnut mielummin silinterini menettää muulla tavalla. " Ruwa selitti ja sanoi omaa mielipiteensäkin.

Miehen puhutessaan opiskelustaa ja ystävistään. Kengänkopina oletti, että miehen täytyi olla hyvässä ja arvotetussa ammatissa. Oma ammattiin taas arvostettiin pienesti eritavalla, kun harvoilla oli lahja puhumaan eläimien kanssa. Jokaiseen ammattiin tarvittiin omaanlaista taitoa ja lahjakkuus voi pienesti helpottaa, mutta todella vähän. Kertyneellä kokemuksilla on hyvä asia ainakin missä Ruwa oli ammatissaan.
" Näettekö usein ystäviänne? " Ruwa kysyi.
Hänellä ei oikein ollut paljoakaan ystäviä. Harvoista asiakkoista tuli hänelle ystäviä. Enemmän ne olivat kateelisia naiselle, kun mielellään he olisivat halunneet hoidalle itse, ettei rahaa olisi mennyt. Eläimet olivat sen sijaan hänen ystäviäänsä.

Naisen mielestä hän ei oikein osannut sanoa miehen sanomaan. Saataaminen alkoi nainen ei oikein halunnut jäädä vesi sateeseen. Jos jäisi vesi sateeseen voisi vilistua ja jopa kuume tulla. Se ei olisi hauskaa.
" Varmaakin te, ette ole huomanneet jotakin vihjettä oikeaksi ratkaisuksi. Nyt te olette ottaneet väärän ja tämä voi olla mikä onkaan mennyt vikaan. Sinulal on mennyt ohitse, joku nyt aika on peruttanut, että pystyisi tajuamaan mikä oli mennyt ohit. Minä en varmaakaan liity ihan kokonaan sinun elämäsi kaarelle sen sijaan jonkinlainen samanlainen tapahtuma. " Ruwa vastasi.
Sanottuaan ihmetteli mitä hän oli päästänyt suustaan. Hänen mielestään luonolla voi olla monta selitys mikä on vaikea tulkita. Palonsydämen sanominen hänestä, että se oli parasta tapahtunut tänä päivä. Pienesti sanomaan hän punastui. Käsikynkässä Ruwa kylläkin ohjaili minne menivät ja naisen päässä liikkui suoja paikka. Niin hän asteli hyvälle suojpaikalle minne vesi ei päässyt maahan asti.

”Jos me hirmuun paikkaan päädymme, voi sieltä aina lähteä pois. Ainakin toivon mukaan”, Jarem vastasi yhä huolettomana. Hän uskoi vahvasti, että he kykenisivät välttämään kaikki metsässä luuhaavat vihamieliset demonit. Vaikkei Palosydän ollutkaan huomannut puussa kiikkunutta demonilastakaan, ennen kuin pentu oli itse ilmoittanut olemassaolostaan. Jarem oli kuitenkin elänyt aina melko turvatusti, jopa nuoruudessaan raivonneen Uskonsodan aikana. Niinpä mies ei osannut aina ymmärtää tilanteiden vaarallisuutta.

”Kuulostaa mielenkiintoiselta. Itse pidän kyllä enemmän lohikäärmeistä, niiden kanssa matkustaminen on paljon nopeampaakin. Vaikka minun Basalttini on kyllä sellainen laiskimus, että yleensä olisi nopeampaa ratsastaa hevosella kuin herätellä Basaltti ja lentää sillä perille”, Jarem selitti naurahtaen ja aivasti sanojensa päätteeksi. Innostuneisuus katosi hetkeksi miehen mutistessa itsekseen jotain liittyen typeriin metsiin ja typerään kevääseen, joiden takia ei voinut edes hengittää.

”Voi, pelkään kyllä, että rakkaan päähineeni suhteen minulla ei ole mitään toivoa. Kuka tietää, mitä se pikku demoni tekee sille tälläkin hetkellä”, Palosydän vaikeroi. Ajatuskin puistatti. Pian ruikutus kadonneen silinterin perään vaihtui onneksi ystävistä kertomiseen.
”Tapaan heitä niin usein kuin voin, liikun onneksi usein työni vuoksi etelässä päin”, Jarem vastasi Ruwan kysymykseen. Jollei miehellä olisi ollutkaan työtään, hän kyllä olisi keksinyt jonkin keinon matkustaa Jurleifiin. Elämä Noerleifissä oli välillä niin ankeaa, jos seurana olivat vain hänen äitinsä ja palveluskunta.

Jarem kuunteli tarkkaavaisesti Ruwan seuraavaa vastausta, harvoin kukaan otti häntä näin tosissaan. Useimmat eivät jaksaneet välittää Palosydämen ylitsepursuavista tunteista, he olivat jo oppineet, että mies harvoin täysin tarkoitti kaikkea, mitä sanoi. Tai vaikka tarkoittikin, siihen ei tarvinnut reagoida.
”Tuskinpa minä enää kykenen kohtaloani muuttamaan, minut on vain tuomittu epäonnen suojatiksi. Mikä kurja kohtalo tämä onkaan, mutta kohtaan sen kuin todellinen mies ainakin”, Jarem sanoi, loppulausahduksen kuulostaessa melkoisen mahtipontiselta. Tai sitten naurettavalta, näkökulmasta riippuen.

Jarem huomasi sateessa sentään yhden hyvänkin puolen päästyään suojaan Ruwan kanssa. Vaikkei hän sitä ymmärtänytkään, siitepöly ei leijaillut sateen aikana ilmassa kuten tavallisesti. Sen Palosydän kuitenkin huomasi, että hän kykeni jälleen hengittämään vapaasti. Mikä siunattu tunne se olikaan, mies olikin jo tuskastunut jatkuvaan niiskuttamiseen.
”Ah, mainiota, kykenen hengittämään jälleen! Tämä sade saisi jatkua minun puolestani vaikka seuraavan kuunkierron ajan”, Jarem sanoi riemuiten.
”Tosin, kenties se saisi hieman laantua, mutta tippukoon nyt kaikessa rauhassa”, mies lisäsi vilkaistuaan yltynyttä sadetta. Ei hänellä mikään kiire ollut päästä Girleifiin sukuloimaan, Siudranin suku lähinnä tylsistytti miestä.

”Joku saisi tehdä tähän metsään leveitä, selkeitä teitä, joita pitkin pääsisi kulkemaan, ettei joutuisi rämpimään pahaisia kinttupolkuja pitkin. Kenties voisin käyttää kaivoksen hukkakiveä muutaman mukavan tien kiveämiseen. Jos vain joku maksaisi siitä, tietysti”, Jarem tuumi joutessaan. Mikä olisikaan parempi tapa kuluttaa aikaansa kuin suunnitella tulevia bisneksiä.


//Kiirettä piisaa, joten vastailu on nyt vähän hidasta >.<' //

Miehen puhutessa vierelläänsä hän nyökkäili positiivisesti ja sen myönnyksi, että hän kuunteli miestä. Ruwa ei voinnut olla näyttämättä yllättävää ilmettä, kun kuuli miehen pitävän lohikäärmeistä.
" Varmaakin niillä on mukava ratsastaa sellaisissa korkeudessa, ettei pystyisi millä tahansa olennolla lentämään. " Ruwa sanoi mielenkiintoisena.
Kengänkopina naurahteli Palosydämen sanomaan, ettei saisi Basalttia lentoo.
" Nähtävästi sinä olet saanut sen laiskammaksi. " Ruwa Suna sanoi pienesti ivaalisella äänen sävyllä.

Se oli ihana kuulla vastaukseski mitä mies oli sanonnut hänelle vastaukseksi. Hattu menetys oli harmillista, mutta ei saisi menettää toivoa.
" Tuolla ajatuksella menetät varmasti silinterihattusi lapsi demonille. " Ruwa tokaisi.

Sää oli todella mielenkiintoinen olemus ja siinä tutkailessaan lemä urahtaisi nopeasti. Et melkein itse huomaisi, että elämä olisi valunnut sormien lävitse. Ruwa lyyhistyi valumaan istumaan puuta vasten. Se oli totta vesi sade auttoi lopettamaan heinänuhan joksikin ajaksi.
" Seon kylläkin totta, että joku saisi tehdä. Muuten kaikki ihmiset eksyvät tähän metsään. Täälä hortoilisi monia ihmisiä. Mikä ei oolisi kivaa, jos näkisi uuden naaman niin tietäisi uuden uhrin tulleen tähän metsään. " Ruwa sanoi.

//Lyhyt ajatus pyöräili puoliksi jossakin//

”Kovin korkealla ei tosin kannata lentää, siellä on usein melko vilpoisaa. Mutta näkee mahtavia maisemia. Onhan se aivan toista kuin taapertaa maan kamaralla hevosen selässä”, Jarem sanoi. Hänelle hevoset olivat vain köyhien kulkupelejä tai kantojuhtia, niissä ei ollut lainkaan sitä tyyliä, jota lohikäärmeet huokuivat. Ja Jaremillehan oli tärkeää näyttää hyvältä ja tyylikkäältä tilanteessa kuin tilanteessa, niinpä matkustaminenkin piti hoitaa oikealla tavalla.

”Hyvä neiti, ette kai te vain syytä minua lohikäärmeeni hemmottelusta? Basaltti on syntynyt sellaiseksi”, Jarem vastasi naurahtaen ja kättään heilauttaen Ruwan epäilyksiin siitä, että Palosydän olisi aiheuttanut lohikäärmeen laiskuuden. Eihän nyt Jaremissa toki ollut mitään vikaa tai syytä, kaikki johtui vain lohikäärmeestä itsestään.

”Uskon, että menetin sen jo sille pikku pirpanalle. Pitäkööt hyvänään, tuskin mokoma on koskaan nähnytkään mitään niin hienoa”, Palosydän sanoi olkiaan kohauttaen. Hän ei varsinaisesti arvostanut demoneita, ei ainakaan sitä, joka oli kehdannut ryöstää häneltä. Painukoot vain tiehensä hänen hattunsa kanssa, kunhan ei enää tulisi häiriköimään. Keppiään Jarem ei ainakaan varmasti antaisi kenenkään vietäväksi.

”Jos täällä olisi useampia ihmisiä, olisi varmaan suurempi todennäköisyys, että joku heistä tietäisi, miten täältä pääsee pois”, Jarem tuumasi, nojaili rauhassa keppiinsä ja odotti sateen laantumista. Vähitellen hänen huomionsa kiinnittyi suurehkoon puuhun, jonka alla he olivat.
”Täältä saisi varmasti hyvää ja myyvää puuta”, Palosydän sanoi mietteliäänä ja liu'utti sormiaan puun pintaa pitkin.
”Mutta en ole oikein perehtynyt moiseen, parempi jättää sellaisille, jotka ymmärtävät jotain tällaisenkin päälle”, hän sanoi huolettomasti ja kietoi sormensa takaisin keppinsä metallinupin ympärille. Vaikka hän elättikin itsensä kaupankäynnillä, ei hänellä ollut siihen samanlaista paloa kuin useimmilla kauppiailla. Hänen kiinnostuksensa oli rajoittunut erikoisuuksiin.

”Tämän puun latvasta näkisi varmaan paremmin ympäristöä, vai mitä luulette?” Jarem sanoi hetken kuluttua Ruwalle ja katseli puuta arvioivasti. Pian mies asetti armaan keppinsä nojalleen puun runkoa vasten, tarttui alinpaan oksaan ja kokeili sen tukevuutta. Eiköhän tuo kestäisi, puu ainakin näytti hyvin vankalta. Pian Palosydän oli kavunnut alimmille oksille ja jatkoi matkaansa ylöspäin. Joillain kohdin puun kaarna oli melko kosteaa ja liukasta sateen vuoksi, mutta Jarem ei antanut sen häiritä. Kyllä hän nyt yhteen puuhun kykenisi kiipeämään.

Jarem pääsi kuin pääsikin ylös ja rupesi tähyilemään ympärilleen. Sade kasteli hänet nopeasti, se liimasi vaatteet ihoon ja hiukset päänahkaan. Näkyvyyskään ei ollut aivan huipussaan, mutta mies sai kuitenkin jonkinlaisen yleiskuvan ympäristöstä. Puu ei ollut seudun korkein, mutta sentään riittävän korkea, jotta Jarem kykeni erottamaan, missä metsä jatkui loputtomiin ja missä se päättyi.
”Jos lähdemme tuonne päin, pääsemme pian ulos metsästä”, Jarem sanoi ja viittoili suuntaa, vaikkei Ruwa kenties kyennytkään näkemään sitä oksien lomitse.

Jarem lähti laskeutumaan innokkaana ja turhankin itsevarmana, eikä ollut vaikeaa arvata, mitä pian seurasi. Noin puolivälissä matkalla alas miehen ote lipsahti ja hän alkoi pudota alas oksien ryskeen ja kovaäänisen huudon saattelemana. Mies päätyi lähes maanrajaan asti, kunnes jäi roikkumaan erääseen erityisen paksuun oksaan. Juuri samaan oksaan, jota pitkin oli lähtenyt ylös.

”Kautta jumalten, onko joku typerys voidellut tuon puun öljyllä”, Jarem jupisi. Ainakin hän kykeni vielä puhumaan.


//Anteeksi kovasti tämä viivytys, ollut taas mukavasti kiireitä >_< //

" No jaa. Onhan se tietenkin hieman erilaista lentää lohikäärmeen selässä tai ratsastaa hevosella. " Kengänkopina sanoi.
Omasta mielestään hevosen selässä oli todella mukavaa ratsastaa. Varmaakin hän sanoo niin, kun ei ole kovinkaan paljon perehtynyt lohikäärmeen lentämiseen. Muutenkin hän uskoo, että Palosydän on lelitellyt lohikäärmeeksi. Ei hänen mielestään kukaan voi syntyä lellitynä.
" Olen pahoilani, mutta syytän jonkun verran. " Ruwa sanoi.

Ruwa uskoi, että Palosydän jonkun verran sureilee hattun menetettyään pienelle pikku demonille.
" Voisihan se olla niin, että ei ole nähnyt mitään kauninpaa silinterihattua. " Hiljaa jatkoi miehen sanoille.
Pienesti Ruwa alkoi miettiä mitähän se pikku lapsi demoni oikein teki sille silinteri hatulle. Keräisikö lapsi ne johonkin hyllelle, mutta sen ikäinen lapsi edes keräili silinterihatun. Lahja pula vakuutteli kaikken eniten, lapsi oli varastanut Palosydämeltä, kun ei tiennyt mitä antaisi sille lahjaksi. Palosydän oli sopiva uhri lapsen miettintää.

" Minusta ei. " Kengänkopina sanoi hyvällä luottamuksella.
" Miten voisi päästä, jos tulee uusia ja uusia eikä yhtää vanhaa lähtisi pois, ei kuolisi tähän metsään. " Hiljaa Ruwa jatkoi vanhaa lausetta.
Miksi ei kaataisi kaikkia puita alas. Silloin näkisi missä oli kävellyt viimeksi. Puut sen sijaan olivat todella kauniita. Puut olivat vanhan näköisiä, mutta hyvä kuntoisilta. Miten paljon elämää ja surua ne olivat nähnyt elämänsä aikana.Ruwa Suna ajatteli.

Nyökkäsi Kengänkopina Palosydämen kysymykseen.
" Ole varovainen, kun kiipeät. " Ruwa sanoi.
Hän oli varma, että mies kiipeäisi sinne ylös latvaan. Miehet ja pojat olivat niin samanlaiset, mutta tiukissa tilanteissa miehet erottuivat selväti pojista. Nainen asteli hieman kauemmaksi, että miten mies kiipesi latvaan. Mies kipusi ketterästi.
" Näkyykö mitään? " Huudahti Ruwa.

Nainen hyvin tarkaa mitä Palosydän puuhaili puussa. Miehen huutaessa tuonne pitäsi mennä. Lause ilahdutti Kengänkopinan sydäntä. Hän meinasi taputtaa, mutta sitten antoi olla taputtamiset sikseen. Pitihän Palonsydän alas turvvalisetsi. Ruwa heitti kädet suun eteen, kun näki Palosydämen kaatuvan puusta alas. Se näytti niin pahalta, että oli hänelle ihme, kun mies puhuivielä. Miehen sanomasta ei oikein välittänyt. Hän kyykistyi miehen viereen ja kysyi:
" Oletko kunnossa? " Ruwa sanoi kysyen ja huolestuneena.

Ruwan lausuma ”Oletko kunnossa?” muistutti Jaremille, ettei hän suinkaan ollut aivan yksinään metsässä. Kesti kuitenkin hetken, ennen kuin mies kykeni vastaamaan, pudotuksen ja muutaman kopautuksen jäljiltä aivotoiminta ei ollut aivan parhaimmillaan. Kun maailma lopetti pyörimisensä Palosydämen silmien edessä hän tavoitteli käsillään otetta oksasta, johon oli jäänyt roikkumaan, ja yritti kammeta itseään pystympään asentoon.

”Enköhän, älkää toki hyvä neiti huoliko”, Jarem sanoi huolettomasti, pää yhä alaspäin ja kiskoi vartalonsa vähitellen ylemmäs. Aikansa äherrettyään mies pääsi istualleen oksansa päälle ja nojasi päätään hetken puun runkoa vasten, jotta uudelleen iskenyt huimaus menisi ohi. Hän oli luultavasti saanut pudotessaan jonkinlaisen aivotärähdyksen, vaikkei sellaisia itse tajunnutkaan, ja aivan varmasti hän oli kerännyt ainakin mittavan kokoelman mustelmia eri puolille kehoaan. Vasemmassa jalassa tykytti erityisen kivuliaasti, mutta eiköhän sekin ajan kanssa laantuisi.

”Katsokaa nyt, aivan täydessä kunnossa. Ei pari mustelmaa minua pysäytä”, Palosydän ilmoitti ja pudottautui alas oksaltaan. Samassa mies sävähti, parahti kivusta ja vetäisi vasemman jalkansa ylös maasta. Äkilliset liikkeet olivat liikaa vieläkin tahmaisille aivoparoille, ja Jarem kaatua muksahti maahan pitkin pituuttaan. Kasvot olivat painautuneet maahan kertyneeseen paksuun lehtikerrokseen, joka vaimensi miehen jupinaa, vaikkei sitä täysin voinutkaan hiljentää.

”Kautta jumalten”, Jarem mutisi synkästi ja kierähti huomattavasti äskeisiä liikkeitään varovaisemmin ensin selälleen ja nousi sitten istumaan. Mies tuijotti jalkaansa epäluuloisena hetken ja huoahti sitten.
”Ritarillisuuden hinta on kova, mutta se on maksettava. Mutta kunhan saan kiinni sen Rhuatchin, joka minut tuolta puusta pudotti, niin sanon hänelle kyllä pari valittua sanaa”, Palosydän lausui mahtipontisesti ja heristi nyrkkiään taivasta kohden. Harva kuolevainen uskaltaisi uhitella jumalalle, mutta Jarem ei ollutkaan tunnettu tavanomaisuudestaan.

”Anteeksi kun joudun vaivaamaan teitä, mutta voisittekohan ojentaa kävelykeppini? Sen avulla pääsisimme kyllä jatkamaan matkaamme, kun nyt tiedämme, miten pääsemme pois täältä”, Jarem sanoi Ruwalle kohteliaasti. Itse asiassa miehellä itsellään ei ollut enää pienintäkään aavistusta suunnista, mutta hän luotti siihen, että Ruwa tiesi mitä suuntaa hän oli osoittanut puussa tähystellessään.

Miehen alas tulo sai hyvinkin paljon hulestumaan Ruwan, vaikka itse uskosi ulkoa päin. Miehen viereen hän oli kyykistynyt katsomaan oli herra kunnossa.
" Teidän putoaminen oli kauhean näköistä. Oletteko varma, että huolestuin turhaa. En uskoisi vaan te tulitte rytäkällä alas ja kunnolla. Sen lisäksi te näytätte hyvin kalpealta. Teihin on varmastikkin sattunut jotakin. " Ruwa selitteli.
Miehen putoaminen alas näytti niin hirveältä, että hän ei voinnut edes filmata ajatuksissaan kuvaa taakse päin uudemman kerran. Itsellekkään hän ei voinnut yhtään mitään, kun oli niin huolehtivainen. Onneksi Palosydän ei nähnyt hänen eläimien edessä silloin Ruwa Suna oli paljon enemmän huolestubneempi ja tiukka.

" Onneksi pari mustelmaa, kuin pari murtumaa. " Kengänkopina sanoi.
Huolestuneen näköisenä Ruwa katsoi sivussa. Hän nousi sitä mukaan, kuin herra oli noussut ylös. Miehen käytös yllätti monella tavalla Ruwan, mutta ei antanut sen häiritä käyttäytymistäänsä. Ensimmäistä kertaa hän kylläkin kuuli miehen kiroavan jumalia.
" Sanoinhan, että sinä et ole kunnossa. Anna minun auttaa sinua. " Kengänkopina sanoi.

Ilolla mielellä hän haki herran sauvan ja antoi sen hänelle.
" Ei se mitään, noh miten me sitten pääsemme pois täältä. Kävelemmekö sinne suuntaan minne sinä näytit puusta minulle? " Ruwa Suna tokaisi suustaansa.
Sanoessaan hän hymyili lempeästi miehelle ja yritteli sivussa autaa jonkun verran miehen oloa premmaksi.

Jarem oli vielä sen verran pyörällä päästään, että antoi Ruwan huolehtimisten lähinnä mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tämähän oli jo kirottua, hän oli ollut rauhallisella, jopa tylsällä matkalla tapaamaan kuivakkaita sukulaisiaan, ja nyt hän lojui eksyneenä ja loukkaantuneena demonien metsässä. Ei, asiat eivät todellakaan näyttäneet hyvältä hänen silmissään.

”Ei teidän toki tarvitse vaivata itseänne enempää minun vuokseni, kunhan saan kävelykeppini, selviän varmasti vallan mainiosti”, Jarem sanoi itsevarmana. Eihän nyrjähtänyt tai mahdollisesti jopa murtunut jalka voisi estää häntä rämpimästä tuntemattoman mittaista matkaa halki tiheikköisen metsän.

”Kiitoksia”, Palosydän sanoi nyökäten ottaessaan keppinsä vastaan. Nouseminen yhden jalan varassa ei vain ollut aivan niin helppoa kuin hän oli odottanut, ja Jarem sai yrittää, ähistä ja mutista hyvän aikaa, ennen kuin oli viimein päässyt jotensakin jaloilleen. Mies kuitenkin huojui yhä uhkaavasti ja näytti melkein siltä, että hän kaatuisi saman tien uudestaan. Palosydän ottikin muutaman huteran askeleen ja liikautteli keppiään parempaan asentoon maata peittäviä lehtiä vasten ennen kuin hän viimein näytti pysyvän kunnolla pystyssä.

”Täältä pois pääseminen on varmasti paras vaihtoehto. Kenties teidän olisi helpompi kulkea ensimmäisenä, pelkään pahoin, ettei minusta juuri nyt ole tienraivaajaksi”, Jarem sanoi pahoitellen ja odotti, että Ruwa lähtisi näyttämään tietä. Suurin syy Kengänkopinan päästämiselle edelle oli kuitenkin se, ettei miehellä itsellä ollut enää hajuakaan suunnasta, johon pitäisi mennä. Mutta Jaremko sellaista myöntäisi?

Vaivalloisesti Jarem lähti linkkaamaan eteenpäin, vasen, loukkaantunut jalka hieman koukussa ja kivun kurtistama ryppy kulmakarvojensa välissä. Mies tukeutui vahvasti keppiinsä ja otti lisäksi toisella kädellään tukea puista pystyäkseen liikkumaan epätasaisessa maastossa.
”Toivottavasti löydämme äitini pian sen jälkeen kun pääsemme ulos täältä, niin saatte kyydin määränpäähänne.” Ikään kuin Jarem itse ei olisi ollut enemmän kuljetuksen tarpeessa.

Miehen saatuaan kävely keppinsä Ruwa auttoi mielellään miehen ylös. Mielummin hän halusi auttaa miestä, koska ei tahtonut oikein jäädä kirottuun metsään yksi. Parissa minuutissa hän voisi menettää viisauden ja antaa hulluuden itseensä, vaikka hän olisi muutama tunnin. Mielummin sekoa toisen kanssa, kuin yksi.
" Autan ihan hyvin mielelläni. " Ruwa sanoi.

Pitihin se arvata Ruwalta, että hän joutuisi raivamaan tietä pois metsästä. Hiljaa hän huokaisi syvään ja samaan aikaisesti hän nousi ylös.
" Kyllä me täältä nopeasti päästään ulos. " Kengänkopina sanoi.
Nainen katsoi ympärilleen ja näytti siltä, että hän etsisi jotakin. Ruwa Suna oli etsimässäkin ja asteli miehen läheisyydeltä. Nopeasti hän löysi tarkoilla silmillä mitä hän oli etsimässä. Hän nappasi käteensä. Kädessäänsä oli perhonen. Perhosen hän kuitenkin päästi pois kädestäänsä. Rauhallisena hän pisti silmäsnä kiinni hetkeksi ja keskittyi. Rauhallisena hän availi silmiäänsä ja asteli pari askelta eteen. Kyykistyi maata päin.

" Tätä tietä. " Ruwa sanoi.
Ruwa kääntyi katsomaan Palosydäntä.
" Mennääkö? " Ruwa Suna kysyi
Auttava käsi oli vierellä auttamassa miestä liikkumaan metsässä.

"Kyllä me täältä nopeasti päästään ulos", Ruwa sanoi ja Jarem nyökkäsi.
”Enkä kyllä aivan pian ole tulossa takaisin. Mokomakin surmanloukku ja labyrintti”, Palosydän puhisi, valmiina seuraamaan Ruwaa. Mies seuraili hieman kummastuneena Kengänkopinaa ja perhosta, mutta ei sanonut mitään. Hänellä oli täysi työ estää jalassa tykyttävää kipua näkymästä kasvoiltaan, kun hän oli nyt kerran jo ehtinyt sanoa ettei jalka ollut kovin huonossa kunnossa, ei hän kyllä rupeaisi pyörtämään puheitaan.

"Mennääkö?" Ruwa kysyi lopulta ja Palosydän nyökkäsi. Mies silmäili naisen ojennettua kättä hetken epäröiden, mutta tarttui siihen lopulta. Niin kovasti kuin hän yrittikin sen kieltää, hän ei pääsisi liikkumaan ilman apua. Ja vielä kepin ja Ruwan tukemanakin Jarem liikkui hitaasti ja vaivalloisesti. Hän keskittyi niin täysin pystyssä pysymiseen ja kipunsa kurissa pitämiseen, ettei edes aloittanut keskustelua.

Metsä tuntui loputtomalta viidakolta, täynnä maasta kohoavia juuria ja jalkoihin kietoutuvia kasveja. Jarem alkoi jo epäillä, että demonit olivat jotenkin noituneet metsän hankaloittamaan heidän kulkuaan, joka olisi ollut riittävän vaikeaa jo tasaisella maallakin. Mutta lopulta valo alkoi lisääntyä heidän ympärillään. Jarem ei aluksi huomannut sitä, mutta kun aurinko häikäisi hänen silmiään heijastuessaan sateen jälkeensä jättämästä lammikosta, hän katsahti ympärilleen ja huomasi heidän olevan lähes metsän laidassa.

”Viimeinkin tämä kirottu metsä suostuu päästämään meidät otteestaan ja takaisin siunattuun valoon”, Jarem huokasi. Miehen kulku oli ollut koko matkan hieman horjuvaa, ja nyt hän tunsi olonsa todella väsyneeksi rämmittyään metsässä yhden jalan varassa.
”Moisen rymyämisen jälkeen ansaitsen todellakin lepotauon”, Palosydän päätti ja nojasi selkänsä lähintä puuta vasten.
”En kyllä ymmärrä, miten demonit voivat ikinä liikkua tuollaisessa ryteikössä, elleivät he sitten hypi puusta toiseen. Eikä heidän siivistäänkään kyllä ole hyötyä moisessa pusikossa, eihän niitä mahdu edes levittämään. Järjettömiä olentoja, kun asuvat vapaaehtoisesti tällaisessa paikassa.” Jarem ei vain tajunnut, että kaikki demonit eivät suinkaan olleet tulleet metsään omasta tahdostaan, vaan he olivat joutuneet vetäytymään leviävän ihmisasutuksen tieltä.

//Kai se käy jos liityn seuraanne?//
--
Arren käveli Girehaidin laitaa kulkevalla tiellä, jäljittäen eilen huomaamaansa peuraeläintä. 'Se on varmaankin kulkenut tästä', ajatteli Arren kokeillessaan tiellä olevia märkiä jälkiä. 'En tosin käsitä, mitä tuo eläinparka täällä tekee. En ole nähnyt yhtäkään polvenkorkuista isompaa maaeläintä täällä kuukausiin.'
Arren katsoi kauempana olevia jälkiä ja huokaisi. Sade oli pilannut ne niin, ettei edempänä olevia jälkiä enää näkynyt. Arren huokaisi, mutta lähti kuitenkin kävelemään siihen suuntaan, missä jäljet päättyivät.

Yhtäkkiä Arren kuuli kauempaa rasahduksen ja veti jousensa esille. 'Voisikohan se olla?' Arren ajatteli ja toivoi äänen olleen peräisin hänen ehkä tulevasta ruoastaan.
Arren hiippaili lähemmäs äänen lähdettä ja kuunteli hetken pusikon läpi, joka peitti näkyvyyden äänen suuntaan. Hän viritti nuolen jouselle ja kuunteli tarkemmin. Hetken kuluttua hän kuuli äänen. Se oli miehen ääni. Mies puhui sellaisella äänensävyllä, että Arren arvasi heti, ettei kyseessä ollut luultavimminkaan täkäläinen, sillä lähes kukaan Girehaidin ulkopuolelta tuleva ei oikein pidä tavasta, jolla metsä on kasvanut. Arren huomasi vieläkin pitävänsä jousta valmiina, mutta sitten naurahti hiljaa ja laittoi sen takaisin paikoilleen. Hän oli juuri astumassa pusikon läpi, kun kuuli toiset askeleet. Ne olivat hiukan kevyemmät, joten Arren päätteli, että kyseessä olisi nainen.
Arren kohautti hartioitaan ja kahlasi pikku ryteikön läpi ääniä kohti. Pian hän saapui paikalle, jossa oli kaksi ihmistä puun lähellä. Arren oli hieman kummastunut siitä, miten täälläkin saattoi tavata ihmisiä ja mietti hetken, kannattaisiko antaa heidän huomata hänet vai antaa heidän kuitenkin olla.
Sitten Arren huomasi, että mies oli loukkaantunut, joten hänestä ei voisi olla vaaraa.
Arren selvitti kurkkuaan ja sanoi pienen matkan päästä: "Hei, te siellä. Saanenko kysyä, oletteko kunnossa? Molemmat teistä näyttävät hieman reissun rähjäämiltä." Arren kysäisi matkalaisilta. Hänen omakaan asunsa ei tosin ollut parhaassa kuosissaan. Hänen siniset housunsa ja ruskeat saappaansa olivat yltä päältä kurassa ja heinissä sateessa tarpomisen ja eläimen jahtaamisen jälkeen. Hänen takkinsa oli suljettu ja huppu hänen päässään niin, että hänen kasvojaan ei ollut kovin helppo erottaa. Takin hihat olivat likaiset, niinkuin takki muutenkin, mutta hopeakirjaillut lohikäärmeet erottuivat takista hyvin selvästi. Turhankin selvästi, kenties, sillä Arren ei pitänyt kysymyksistä koskien hänen kipeää menneisyyttään.
Arren otti pari askelta lähemmäs matkalaisia, odottaen vastausta heiltä.